Islannin muuttunut luonto

Kävin viime syksynä ensi kertaa elämässäni Islannissa. Lentokonematka oli ensimmäiseni sitten ajan ennen pandemiaa, mutta ilmastokriisin tässä vaiheessa tuntui kuitenkin väärältä toimia elävänä matkailumainoksena postailemalla kuvia tai muuta intoilua sosiaaliseen mediaan. En silti malta olla kertomatta täällä blogissa jotain Islannista, sillä opin paljon kaikkea jännittävää tästä erikoisesta pikku tulivuorisaaresta.

Karua tundraa, rosoista laavakiveä, lampaita, jäätiköitä ja kuumia lähteitä, niistä on Islannin luonto tehty. Vai onko?

Olen kirjoittanut usein saarien erikoisesta ja hauraasta luonnosta, joka ei ole kestänyt kosketusta ihmiskunnan kanssa. Jostain syystä en ole kuitenkaan koskaan ennen tullut ajatelleeksi tämän pätevän myös Islantiin. Päteepä hyvinkin.

Jääkauden sarvikuonot

40 000 vuotta sitten maailmassa oli ainakin yhdeksän lajia sarvikuonoja. Mittakaavaihmisen pituus on 170 cm. Tietokoneella lukiessa kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi.

Reilu vuosi sitten kirjoitin Sarvikuonojen pitkä tarina -artikkelin, jossa tutustuimme sarvikuonojen evoluutioon. Tarina alkoi koirankokoisista alkusarvikuonoista eoseeniajan rannattomissa metsissä ja päättyi, kun ilmaston kuivuminen ja viileneminen vei monet lajit sukupuuttoon. Sitä seurasi 2,5 miljoonan vuoden mittainen pleistoseeniaika, jona kylmät jäätiköitymiset ja leudot lämpökaudet vuorottelivat uudestaan ja uudestaan.

Ajanjakso oli elämälle haastava, mutta sarvikuonot sopeutuivat. Jääkaudellakin sarvikuonoja oli runsain mitoin. Nyt kuitenkin ihmiset ovat ajaneet koko ryhmän sukupuuton partaalle.

Minne megafauna katosi?

Meksikon megafauna. Kuva: Sergio De la Rosa / Wikipedia. CC 3.0-lisenssi.

Maailma on menettänyt neljä viidesosaa suurista villieläimistään. Poissa ovat mammutit ja mastodontit, sapelihammaskissat, karvaiset sarvikuonot ja monet muut. Ne katosivat niin äskettäin, että maailma on vielä täynnä niiden haamuja: hedelmiä joita kukaan ei syö, maalauksia kallioissa ja paljon muuta. Mistä tämä oudon valikoiva sukupuuttoaalto johtui? Ihminen vai ilmasto? Tämä on yksi paleontologian kiistanalaisimmista kysymyksistä.

Tässä artikkelissa käyn läpi 50 000 viime vuoden megafaunasukupuuttoja ja perustelen, miksi mielestäni on selvää, ettei nykyihminen ole niihin syytön – mutta yksinkertainen tarina ylimetsästyksestäkään ei riitä selittämään kaikkea.

Viikon tiedeuutinen: Sisilian jääkautiset ajattelijat

Muutaman viikon ikäinen ja suomenpystykorvan kokoinen norsunpoikanen tutustuu haapanaan jääkautisessa Sisiliassa.

Ennen ihmisten maailmanvalloitusta saaret olivat paikkoja, joissa elämä vaihtoi leppoisammalle vaihteelle ja evoluutio sai outoja suuntia. Uuden kreikkalaistutkimuksen mukaan myös eläinten aivojen evoluutio lähti saarilla omille teilleen. Joistain eläimistä tuli onnellisen yksinkertaisia, toisten aivojen koko kilpailee hämmästyttävästi ihmisten kanssa.

Tämä artikkelisarja kertoo tiedeuutisia, jotka ovat jääneet muissa medioissa vähälle huomiolle tai kokonaan ilman. Toivottavasti se myös auttaa kertomaan, että tiedettä tehdään paljon enemmän kuin samoja otsikoita toistavista uutisista voisi päätellä, ja sen parissa puurtavat monenlaiset ihmiset.

Viikon tiedeuutinen: viimeinen sussemioni

Altaivuorilla sijaitseva Denisovan luola nousi kerralla maailmankartalle vuonna 2012, kun sieltä löytyi tieteelle tuntematon ihmislaji – tai siis yksi sormiluu ja kaksi poskihammasta. Näistä rippeistä Svante Pääbon johtama tutkimusryhmä onnistui eristämään koko perimän eli genomin. Perimä paljasti muun muassa, että denisovanihminen elää yhä pienenä osana Melanesian ja Australian asukkaita.

Vähemmän tunnettua on, että luolasta löytyy myös eläinten luita. Niiden joukossa on nuorin tunnettu näyte erikoisesta hevoseläimestä, joka ei ollut hevonen, seepra eikä aasi. Sen luultiin kuolleen jälkeläisiä jättämättä puoli miljoonaa vuotta sitten. Sukulaisemme Altaivuorilla kuitenkin söivät niitä vain 32 000 vuotta sitten.

Tämä artikkelisarja koostuu tiedeuutisista, jotka ovat jääneet muissa medioissa vähälle huomiolle tai kokonaan ilman. Toivottavasti se myös auttaa kertomaan, että tiedettä tehdään paljon enemmän kuin samoja otsikoita toistavista uutisista voisi päätellä, ja sen parissa puurtavat monenlaiset ihmiset.

Viikon tiedeuutinen: mitä metsäsarvikuono teki Arktiksella?

Tämän vuoden pikkuartikkelisarjan oli tarkoitus olla Viikon luontoäänet, mutta sarja ei koskaan oikein lähtenyt käyntiin. Koska ilman pikkuartikkeleita on ikävä olla, vaihdan nyt artikkelisarjaa kesken vuoden.

Vuosien mittaan Erään planeetan ihmeitä -sivu Facebookissa on kasvanut paljon blogia isommaksi, ja sen suosituinta sisältöä ovat tiedeuutiset. Olen kuitenkin harmitellut, että läheskään kaikista kiinnostavista tutkimuksista ei yksinkertaisesti löydy populaariartikkelia jaettavaksi, eikä (usein maksumuurin takana olevien) alkuperäisartikkelien jakaminen varsinaisesti ole tieteen kansantajuistamista. Sitä korjaamaan keksin tämän artikkelisarjan.

Tarkoitus on kirjoittaa lyhyehköjä uutisartikkeleita tutkimuksista, jotka ovat jääneet vähälle uutisoinnille tai kokonaan ilman. Toivottavasti artikkelisarja myös auttaa kertomaan, että tiedettä tehdään paljon enemmän kuin samoja otsikoita toistavista uutismedioista voisi päätellä, ja sen parissa puurtaa kaikenlaisia ihmisiä ympäri maailman.

Aihevalinnoille en ota riesakseni mitään tiettyä kriteeriä. Poimin vain talteen kohdalle osuvia artikkeleita, jos ne sattuvat tuntumaan kiinnostavilta. Aloitetaan erään aivan erityisen sarvikuonon tarinasta.

Etelä-Amerikan ihmeiden eläintarha

Macrauchenia ja poikanen. Kuva: Kobrina Olga / Wikipedia. CC 3.0-lisenssi.

Etelä-Amerikan eläimistä tulee ensimmäisten joukossa mieleen ehkä laama, tapiiri tai jaguaari. Tosiasiassa ne ovat kaikki tulokkaita, joiden alkuperällä on sangen vähän tekemistä niiden nykyisen kotimantereen kanssa.

Etelä-Amerikka oli yli 60 miljoonaa vuotta eristynyt saarimanner, jossa evoluutiolla oli aivan oma, omituinen suuntansa. Oli hirmulintuja, sapelipussikissoja ja otuksia, joita on vaikea verrata mihinkään muuhun. Kaksi salamyhkäistä nisäkäsryhmää – nimeltään Litopterna ja Notoungulata – ovat äskettäin molekyylitutkimusten ansiosta paljastuneet hevosten etäisiksi serkuiksi.

Fossiilijahdissa Englannissa, osa 3

Osa 1, osa 2.

Kahdessa edellisessä osassa matkasimme pitkin Englannin (ja vähän Walesinkin) maaseutua keräämässä fossiileja. Löydöt olivat peräisin triaskaudelta oligoseenikaudelle ulottuvalta parinsadan miljoonan vuoden ajanjaksolta, jolloin Englannin ilmasto oli lämpöinen ja havupuiden katveessa kulkivat enemmän tai vähemmän oudot krokotiilieläimet.

Tässä viimeisessä osassa hyppäämme ajassa eteenpäin vielä reilut parikymmentä miljoonaa vuotta, aina jääkausiajan kylmille aroille. Menemme kyläilemään jääkautisten ihmisten, mammutinmetsästäjien ja kannibaalien, koteihin. Matkaan mahtui kaksi yleisölle avointa luolaa: Devonissa sijaitseva Kent’s Cavern ja Gough’s Cave Somersetissa. Suosittelen molempia lämpimästi!

Suomusjärven muinaisnorsu

Tältä paksunahka saattoi näyttää elossa ollessaan. Kuva: Ville Sinkkonen.

Juuri julkaistu suomalaislöytö on maailman pohjoisin Deinotherium-fossiili. Suomusjärveläisen kesämökin pihasta löytynyt vähintään viisi miljoonaa vuotta vanha luu on hieno esimerkki paleontologisesta salapoliisintyöstä.

Deinotherium oli nykyisten norsujen etäinen serkku, joka eli ennen jääkausiaikaa. Suomesta jääkaudet murskasivat lähes kaikki merkit niitä edeltäneestä elämästä, mutta uuden fossiililöydön tarina on päinvastainen: se kulkeutui Lounais-Suomeen muinaisen jäävuoren kuljettamana kuin siirtolohkare. Mitään vastaavaa ei ole Suomesta aikaisemmin löydetty.

Vaikka fossiili on vain yksittäinen luunkappale, sen perusteella suomalaistutkijat pystyivät päättelemään hämmästyttävän paljon sekä luun muinaisesta kantajasta että sen elinympäristöstä.

Mikä, jos mikään, on koira? Osa 1, koiran juurilla

Osa 2: ”se yrittää dominoida”

Osa 3: roskisdyykkarista herkuttelijaksi

Osa 4: koiraa karvoihin katsominen

Maailmassa on arviolta viisisataa miljoonaa koiraa, joiden perheenjäseninä elää suunnilleen yhtä monta ihmistä. Koirien kanssa harrastetaan ja työskennellään, niitä jalostetaan ja kasvatetaan, tutkitaan ja syödäänkin. Eipä ihme, että ihmisen paras ystävä on hyvä kasvualusta kiivaille riidoille, jyrkille koulukunnille ja intohimoisille näkemyksille. Toisaalta koiraa on myös pidetty itsestäänselvyytenä, jota ei ole ennen viime aikoja juurikaan tieteellisesti tutkittu.

Eksoottisten lemmikkien kohdalla lähtökohta eläimen tarpeiden täyttämiselle on ymmärtää, millainen eläin oikein on kyseessä. Millainen on sen biologia, luonnollinen elinympäristö ja luontainen käyttäytyminen? Tässä artikkelisarjassa sovellan samaa ideaa koiraan. Mitä tiede osaa kertoa siitä, mikä koira oikein on? Aloitetaan koiran alkuperästä.