Sarvikuonojen pitkä tarina

Nykyään sarvikuonoja on viisi lajia Afrikassa ja trooppisessa Aasiassa. Niistä tulevat mieleen auringon paahtamat savannit, aseistautuneet riistanvartijat, kiinalainen perinnelääkintä ja trofeemetsästys.

Mutta sarvikuonojen juuret ovat syvällä muinaishistoriassa. Maailman normaalitila on runsas sarvikuonolajisto vähintään kolmella eri mantereella. Pienimmät sarvikuonot olivat vain koiran kokoisia, mutta suurimpien pää keikkui korkealla kirahvien yläpuolella. Tämä artikkeli kertoo sarvikuonojen historian niiden alusta jääkausiajan alkuun.

Mistä kilpikonnat tulivat?

Kuva: Pixabay.

Kilpikonna on kummallinen otus. En puhu nyt pelkästään niiden elämää suuremmista persoonallisuuksista, vanhan papan kurttuisesta naamasta ja hämmentävän intohimoisesta lisääntymiskäyttäytymisestä. Myös kilpikonnien anatomia on peräti outoa. Niiden kallot ovat piirteettömiä laatikoita, joissa on nokka kuin linnulla eikä hampaita lainkaan. Eräät lajit virtsaavat suunsa kautta, kun taas toiset ovat kuuluisia kyvystään hengittää kloaakkinsa avulla. Ja toisin kuin kaikilla muilla eläimillä, kilpikonnan hartiat sijaitsevat sen rintakehän sisäpuolella. Mitä ihmettä, evoluutio?

Ovatko kilpikonnat sukua liskoille, krokotiileille vai jollekin ihan muulle? Kilpiniekkojen evoluutiohistoria on ollut selkärankaispaleontologian kiperimpiä kysymyksiä, mutta viime vuosina fossiililöydöt yli 200 miljoonan vuoden takaa ovat valaisseet arvoitusta.

(Tämä artikkeli on julkaistu myös Herpetomania-lehden numerossa 3/2018.)

Valaiden oudot serkut: terminaattorisikoja ja hevosenkokoisia hukkia

Entelodontteihin kuulunut Archaeotherium oli epäilemättä vaikuttava eläin.

Vuosituhannen taitteessa uudet fossiililöydöt ja dna-sukupuut paljastivat nisäkkäiden sukupuusta yllätyksen. Valaat eivät olekaan etäisiä serkkuja kaikille muille nisäkkäille, vaan vain yksi oksa sorkkaeläinten laajassa suvussa – vaikka sorkat puuttuvatkin. Niiden lähimpiä eläviä sukulaisia ovat kaikista maailman eläimistä virtahevot.

Uudemmissa sukupuissa valaiden ja virtahepojen ryhmä (jonka nimi on muuten Whippomorpha) on päässyt viehättävään seuraan. Niiden muinaisia sukulaisia näyttävät olleen terminaattorisioiksikin nimitetyt entelodontit ja mahtava Andrewsarchus, jota kerran pidettiin kaikkien aikojen suurimpana kuivan maan nisäkäspetona.

Viikon löytynyt linkki: ensimmäiset sarvinaamat

Koirankokoinen Yinlong eli Kiinassa jurakauden lopulla.

Norsunkokoinen Triceratops kolmine sarvineen kuvataan yleensä taistelemassa henkensä edestä Tyrannosauruksen kanssa. Ne elivätkin samoissa maisemissa: Pohjois-Amerikassa aivan dinosaurusten ajan auringonlaskussa. Triceratops on kuuluisin, muttei ainoa. Liitukauden viimeisinä vuosimiljoonina Pohjois-Amerikassa eli kokonainen sarja samaan Ceratopsidae-heimoon kuuluneita dinosauruksia, joilla oli toinen toistaan mielikuvituksellisempia sarvi- ja luuharjakoristuksia.

Suuret dinosaurukset eivät kuitenkaan tulleet tyhjästä. Niilläkin on omat välimuotofossiilinsa, jotka kertovat suurten, koristeellisten eläinten kehittyneen varhaisemmista, pienemmistä ja vaatimattomammista. Kuvan Yinlong on alkukantaisin, muttei suinkaan ainoa välimuotofossiili eli löytynyt linkki.

Dinosauruspuiston todelliset kasvot 3: lentoliskot

Nyt olen vihdoin nähnyt Jurassic Worldin, ja voin jatkaa tätä sarjaa uudistuneella innolla. Sanottakoon elokuvasta toistaiseksi vain sen verran, että yllätyin positiivisesti. Odotuksetkaan eivät toki järin korkealla olleet, mutta oli se jotain. Siitä aiheesta lisää tuonnempana. Nyt on siipisaurien aika.

Ensimmäisessä Jurassic Park -elokuvassa Pteranodonit esiintyvät lähinnä lentelevänä rekvisiittana, mutta myöhemmissä sarjan osissa, Jurassic World mukaan lukien, ne ansiokkaasti hyökkäilevät ihmisten kimppuun. Ihmisiä syövät siipisaurit eivät sinänsä ole edes epäuskottavia. Harmi kyllä ne esitetään nahkapeitteisinä hirviölepakoina, juuri sellaisina kuin B-luokan hirviöelokuvissa yleensä.

Siipisaureista on viime vuosikymmeninä opittu huikean paljon. Ne olivat kiehtovia, monimuotoisia ja todennäköisesti huiman kauniita eläimiä – ja ehkäpä paremmin taivaiden valtiaiksi sopivia kuin linnut.

Dinosauruspuiston todelliset kasvot 1: T. rex

Kun alkuperäinen Jurassic Park -elokuva ilmestyi vuonna 1993, se näytti suurelle yleisölle aivan uudenlaisen kuvan dinosauruksista. Ne eivät enää olleet hitaita, tyhmiä luonnon epäonnistuneita kokeiluja, vaan kuumaverisiä ja älykkäitä eläimiä, joissa näkyivät uusimmat tieteen oivallukset. Elokuvaa on luonnehdittu rakkauskirjeeksi paleontologialle.

22 vuotta on kulunut ja elokuvat ovat edenneet neljänteen osaansa. Jurassic Worldin ensi-ilta oli eilen. En ole vielä ehtinyt elokuvaa nähdä, mutta olen totta kai silti pätevä kommentoimaan sitä. Sarjan mittaan rakkauskirje on luisunut vääjäämättä kohti b-luokan monsterielokuvien tasoa. Enää paleontologian uudet tuulet eivät elokuvissa näy. Jurassic Worldin eläimet ovat pettymys: ne ovat samoja geneerisiä hirviöitä kuin muussakin kahden viime vuosikymmenen dinosaurusviihteessä.

Elokuvan kunniaksi katsotaan, miltä Dinosauruspuiston tähdet olisivat oikeasti voineet näyttää, 2010-luvun ymmärryksen mukaan. Ja ovatko höyhenekkäät dinosaurukset muka vähemmän pelottavia? Aloitetaan elokuvien itseoikeutetusta tähdestä: saanko esitellä, Tyrannosaurus rex.

Viikon aikamatka: muinaiset toverukset

Joskus kasvit kertakaikkiaan ovat niin kiehtovia, että niistä on pakko kertoa eläimiin keskittyvässäkin blogissa. Ja mikäpä muukaan aiheena olisi kuin neidonhiuspuu.

Neidonhiuspuussa (Ginkgo biloba) on ansaittua mystiikkaa. Buddhalaiset munkit ovat kasvattaneet sitä Jangtsen seudulla ainakin parin vuosituhannen ajan, mutta puu on niin pitkäikäinen, että ensimmäisetkään munkkien istuttamat yksilöt ovat tuskin ehtineet vanhuudenheikkouteen saakka. Yksittäisen puunkin pitkä ikä kalpenee, kun sitä verrataan lajin elinkaareen. Sikäli kuin tiedetään, kasvi on pysynyt täysin samanlaisena lähes 70 miljoonaa vuotta.

Vuonna 2003 ryhmä yhdysvaltalaisia paleobotanisteja – muinaisten kasvien tutkijoita – ryhtyi selvittämään, mikä on neidonhiuspuun pitkän iän salaisuus. He tutkivat fossiileja 48 paikasta kahdelta eri mantereelta ja kymmenien miljoonien vuosien ajalta.

Tulosten valossa yllättävintä on se, että neidonhiuspuu ylipäätään on vielä elossa.

Viikon aikamatka: kaamoksen dinosaurukset

Kauas on ehditty niistä ajoista, jolloin dinosaurukset kuvattiin höyryävän kuumassa tropiikissa seikkailevina vaihtolämpöisinä matelijoina. Vaikka ilmasto mesotsooisella maailmankaudella oli nykyistä lämpimämpi, ei se suinkaan tarkoita navalta navalle ulottuvaa tropiikkia. Napapiirien tuntumassa molemmin puolin palloa oli viileää – ja siellä eli dinosauruksia.

Australian eteläosat eivät nykypäivänä ole parhaalla tahdollakaan kovin viileitä seutuja, mutta jurakaudelta alkaen Australia teki yhdessä Antarktiksen kanssa lenkin etelänavan kautta. Antarktis jäi sinne, kun taas Australia läksi pohjoiseen kohti uusia seikkailuja. Se puskee edelleen pohjoiseen päin Kaakkois-Aasiaa kolmen sentin vuosivauhdilla.

Vielä 106 miljoonaa vuotta sitten noin kolmannes Australiasta sijaitsi eteläisen napapiirin kylmemmällä puolella. Aivan maan eteläkärjessä sijaitsi matala alankoseutu, mutainen jokien halkoma tulvatasanko, joka kesäisin kylpi keskiyön auringossa ja talvisin kärsi pitkästä kaamoksesta.

Ilmasto tällä seudulla oli varmasti nykyajan lapsen silmissä outo. Vaikka talvet olivat pitkiä ja pimeitä, ne eivät tuoneet mukanaan paukkupakkasia. Kylmä kyllä oli, ja vähintään ajoittain lunta ja pakkasta, mutta ihan Utsjoen, saati Alaskan, lämpötiloista ei sentään voida puhua.

Ja tulvatasangolla eli dinosauruksia, joiden luita säilyi jokien huuhtomassa mudassa. Nykyään paikka tunnetaan nimellä Dinosaur Cove. Sieltä ja parista hieman vanhemmasta fossiilikerrostumasta on löydetty kelpo valikoima arktisia (tai siis antarktisia) dinosauruksia, joista epäilemättä hurmaavin on kuvassa esiintyvä Leaellynasaura amicagraphica.

Leaellynasaura oli pieni ja siro kasvinsyöjädinosaurus, luuharjoin koristautuneiden hadrosaurien varhainen serkku. Sillä oli vikkelät jalat ja epätavallisen suuret silmät, jotka auttoivat näkemään kaamoksen pimeydessä. Se vaikuttaa eräänlaiselta dinosaurusmaailman kauriilta. Leaellynasauran silmiinpistävin piirre taisi kuitenkin olla häntä, joka oli – suoraan sanoen – koominen. Eläimen koko pituudesta kolme neljäsosaa oli pelkkää häntää.

Hännän on ehdotettu olleen eräänlainen kaulahuivi, jonka otus saattoi kietoa ympärilleen kylminä öinä. Lisäksi korkealla huitova häntä on voinut toimia merkkinä lajitovereille. Sovelsin tässä kenties tylsintä ja ilmiselvintä mahdollista tapaa piirtää Leaellynasaura: annoin sille valkoisen talvipuvun kuin riekolla ja hännänpäähän tumman kuvion, joka olisi voinut toimia signaalina lajitovereille ja hämätä pedot haukkaamaan eläimen väärää päätä.

Viikon aikamatka: huikea siivekäs Kiinasta

Siipisaurien luut olivat melkein pelkkää ilmaa. Kevyet, mutta vahvat luut olivat yksi niistä valttikorteista, joiden avulla siipisaurit hallitsivat taivaita 150 miljoonan vuoden ajan. Huono puoli on, että ne ovat surkeita fossiloitumaan. Täydelliset siipisauriluurangot ovat harvinaisia, useimmat niistä ovat pahoin litistyneitä ja monet lajit tunnetaan yhdestä ainoasta yksilöstä.

Luoteis-Kiinasta löydetystä Hamipterus tianshanensis -siipisaurista tuli kertaheitolla yksi parhaiten tunnetuista ryhmänsä edustajista, kun se julkaistiin viime viikolla. Paleontologit löysivät nimittäin kokonaisen röykkiön kolmiulotteisia, erinomaisen hyvin säilyneitä luita. Kasassa on ainakin 40 yksilöä, kenties rajuilman taivaalta suistamia ja järvenpohjaan huuhtomia. Vielä ällistyttävämpää oli, että luiden joukosta löydettiin viisi hyväkuntoista munaa.

Tällainen määrä materiaalia lupaa antaa paljon uutta tietoa siipisaurien elintavoista, vaikka sitä onkin tutkittu vasta hyvin alustavasti. Eläviin eläimiin vertailemalla esimerkiksi sukupuolten väliset kokoerot tai munien rakenne voivat kertoa yllättävän tarkkoja tarinoita yli sata miljoonaa vuotta sitten kuolleen siivekkään käyttäytymisestä.

Viikon aikamatka: ristihuulinen merihirviö

Suurkatastrofien jälkeen evoluutio näyttää tarjoavan tilaisuuden kaikenlaisille kummajaisille. Kyllä, kuvan eläimen kuono on keskeltä halki ja rako on täynnä hampaita.

Permikauden massasukupuutto noin 250 miljoonaa vuotta sitten oli yksi elämän historian suurimmista katastrofeista: yli 95 % lajeista katosi. Maaekosysteemien toipumisessa kesti pitkään, eivätkä olot kuivalla maalla muutenkaan olleet kovin herkulliset, sillä ilmasto oli kuiva ja kuuma.

Meret olivatkin katastrofista selvinneille matelijoille houkutteleva suunta. Jättiläismanner Pangeaa reunustavat matalat, lämpimät meret kuhisivat kaloja ja äyriäisiä. Niinpä permikautta seurannut triaskausi olikin kaikenkarvaisten merimatelijoiden aikaa. Toinen toistaan erikoisemmat matelijat koettivat onneaan meressä. Osa niistä kehittyi tutuiksi kalaliskoiksi, joutsenliskoiksi ja kilpikonniksi, mutta toiset olivat todella outoja evoluution umpikujia.