Viikon outo eläin: näpistelevä rapu

Tyynenmeren saaret ovat varsinainen kummajaisten paraati. Tuhannet erikokoiset saaret ripoteltuna maailman suurimpaan valtamereen on kuin luotu tuottamaan toinen toistaan oudompia saarieläimiä. Saarilla elää lentokyvyttömiä lintuja, jättiläiskokoisia kilpikonnia ja sukeltavia leguaaneja. Ehkä häkellyttävimpiä on kuitenkin kookosrapu (Birgus latro), pienen koiran kokoinen uimataidoton rapu, joka on tunnettu kleptomaanisista taipumuksistaan (kuva: Charles Orbigny, 1849).

Teknisesti ottaen kookosrapu kuuluu erakkorapuihin, vaikkei juuri näytäkään kotilonkuoriin sonnustautuvilta serkuiltaan. Niistä suurimmatkin kerrassaan kalpenevat nelikiloiseksi ja metriseksi venähtävän kookosravun rinnalla. Kookosrapu aloittaa elämänsä aivan toisenlaisena eläimenä, pikkuruisena toukkana, joka kelluu meren eläinplanktonin seassa. Kasvaessaan se asettuu merenpohjalle ja muistuttaa hetken tavallista erakkorapua kotilonkuorineen kaikkineen. Se vaeltaa jonkin saaren luo, kiipeää maalle, menettää kiduksensa ja uimataitonsa ja muuttuu maaeläimeksi. Aikuinen kookosrapu kertakaikkiaan hukkuu, jos se joutuu mereen.

Kookosrapujen elämä on pääosin verkkaista. Ne kasvavat hyvin hitaasti ja saavuttavat täyden kokonsa vasta usean vuosikymmenen ikäisinä, koiraat ehkä vielä kymmenen tai parikymmentä vuotta naaraita vanhempina. Niiden tiedetään elävän jopa 60-vuotiaiksi. Pääosin ne viettävät päivät itse kaivamissaan tunneleissa, joissa ilma on mukavan kosteaa hengittää. Makuukamarinsa pohjan ne pehmustavat kookospähkinän kuiduilla. Öisin ja sadesäällä ravut kipuavat ruoanhakuun. Hurjasta ulkonäöstään huolimatta ne syövät enimmäkseen kasvikunnan tuotteita, kuten kairapalmujen hedelmiä ja kookospähkinöitä (kuva: BrokenInaglory/Wikipedia).

Enimmäkseen kasviksia. Jos kookosravut jotain ovat, niin opportunisteja. Niiden tiedetään pistelevän tehokkaasti parempiin suihin Aldabran atollin kuolleet jättiläiskilpikonnat, saalistavan merikilpikonnien kuoriutuvia poikasia ja jopa rottia. Aldabralla työskentelevät kilpikonnatutkijat tietävät olla jättämättä ruokaa hetkeksikään vartioimatta, koska kookosravut varastavat sen välittömästi. Joulusaarella ne tunnetaan rosvorapuina, koska ne varastelevat ruoan lisäksi myös tavaraa: niiden tiedetään hiippailleen sisälle taloihin ja kipittäneen tiehensä mukanaan ruokailuvälineitä tai kenkiä, ehkä silkkaa uteliaisuuttaan. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka älykkäitä kookosravut oikein ovat. Pitkän iän, opportunististen elintapojen ja uteliaan käytöksen yhdistelmä antaisi ymmärtää, että ehkä paljonkin keskivertoäyriäistä fiksumpia.

Lisää kookosravusta voi lukea (ja kuvia katsella) Arkivesta, Encyclopedia of Lifesta ja Why Evolution is True -blogista, jossa on viehättäviä kuvia ihmisten ja kookosrapujen kohtaamisista. Paikoin pahasti ylipyydetyn (ne ovat nimittäin kuulemma herkullisia) kookosravun huonosti tunnetusta uhanalaisuustilanteesta kertoo Punainen lista.

Tämä oli Viikon outo eläin -sarjan viimeinen artikkeli. Ensi vuonna sen paikalla alkaa uusi pikkuartikkelisarja. Sitä odotellessa hyvää uutta vuotta!

Viikon outo eläin: hengenvaarallinen hanhi

Afrikkalainen kynsihanhi (Plectropterus gambensis) on saanut nimensä siitä, että sillä on siivissään, no, kynnet. Oikeastaan ne ovat siipisulkien seasta esiin pistävät luupiikit, jotka näyttävät kovasti kynsiltä ja ovat juuri niin tehokkaat aseet kuin miltä kuulostavatkin. Asiaa ei ainakaan auta se, että iskujen takana ovat kynsihanhen valtavat rintalihakset, jotka pullistelevat paksun untuvapeitteen altakin.

Kynsihanhi voi painaa kuusi, joskus kymmenenkin kiloa, ja koiraan siipien kärkiväli voi olla lähes kaksi metriä. Se olisi maailman suurin hanhi, jos se vain olisi hanhi. Oikeastaan se on aivan oman kehityslinjansa edustaja, joka sijoittuu sorsalintujen sukupuussa jonnekin ristisorsien lähimaastoon. Joka tapauksessa lähes joutsenenkokoinen ja tunnetusti pahaluontoinen räpyläjalka on kynsineen hengenvaarallinen muille linnuille, ja oletettavasti myös pienemmille nisäkässaalistajille. Enkä minäkään haluaisi joutua huonoihin väleihin tämän linnun kanssa.

Eivätkä kynnet suinkaan riitä. Gambiassa elävät kynsihanhet tiettävästi syövät toukohärkiin kuuluvia kovakuoriaisia, jotka sisältävät voimakkaasti polttavaa ja rakkoja nostattavaa myrkkyä, kantaridiinia. Kynsihanheen myrkky ei pure: sen sijaan linnun liha muuttuu myrkylliseksi. Koska vain kymmenen milligrammaa kantaridiiniä voi olla aikuiselle ihmiselle tappava annos, voi gambialainen kynsihanhi hyvin osoittautua hengenvaaralliseksi vielä kuolemansa jälkeenkin.

Sivumennen sanoen kantaridiini pieninä annoksina aiheuttaa sukupuolielinten turpoamista, minkä vuoksi toukohärkiin kuuluvia espanjankärpäsiä (Lytta vesicatoria) (jotka siis tosiaan ovat nimestään huolimatta kovakuoriaisia, eivät kärpäsiä eivätkä härkäsiä) on käytetty antiikin ajoista saakka potenssilääkkeenä. Ehkä kynsihanhi osoittautuisi siksi ainoaksi eläimeksi, jonka kuivatut ruumiinosat itse asiassa toimisivat aiottuun tarkoitukseensa aasialaisessa perinnelääketieteessä.

Lisää kynsihanhesta voi lukea vaikkapa Tetrapod Zoologyn artikkelista otsikolla Death by toxic goose, Wikipediasta ja Planet of Birdsistä. Myrkyllisistä linnuista kertoo myös tämä marraskuinen Viikon outo eläin -artikkeli.

Viikon outo eläin: uiva pää

Maailmassa on paljon kummallisia kaloja, mutta möhkäkala (Mola mola) on hyvä ehdokas kaikkein oudoimmaksi. Se näyttää suunnattoman suurelta uivalta päältä, pikemminkin hyvin oudon painajaisen hahmolta kuin oikealta eläimeltä.

Möhkäkala ei pelkästään näytä siltä, että siitä puuttuu jotain. Siltä todella puuttuu paljon olennaisilta kuulostavia ruumiinosia: pyrstön ja pyrstöevän lisäksi muun muassa uimarakko, vatsaevät ja kylkiluut. Olemassa olevatkin luut koostuvat pikemminkin sienimäisen höttöisestä rustosta kuin, no, luusta. Puuttuvista osistaan huolimatta se on maailman suurin luukala: möhkäkalat painavat keskimäärin tonnin ja ovat pari metriä pitkiä. Yli kaksitonnisiakin yksilöitä on nähty.

Kummallisen ruumiinmuotonsa vuoksi möhkäkala on kömpelö uimari, joka liian pienessä akvaariossa pidettynä kolhii itseään jatkuvasti asumuksensa seiniin. Ne ovatkin yleisöakvaarioissa harvinaisia. Avomerellä ei väistelykyvyllä ole väliä, ja ilmeisesti otuksen vaappuva uimatyyli on varsin taloudellinen, vaikka näyttääkin myötätuntoa herättävän vaikealta. Joka tapauksessa kala on levinnyt trooppisiin ja lauhkeisiin meriin kaikkialle maailmaan, joten jotain se tekee oikein.

Englanninkielisen nimensä ocean sunfish tämä eväkäs on saanut tavastaan maata kyljellään aivan veden pinnassa. Vaikuttaa siltä, että makoilulla on montakin käyttötarkoitusta. Syvällä kylmissä, vähähappisissa vesissä meduusoja saalistanut kala tulee ehkä pinnalle toipumaan ja lämmittelemään. Lisäksi möhkäkalat etsivät auttajia: niiden on nähty suorastaan kerjäävän vedessä lepäävien albatrossien huomiota, jotta nämä vetäisivät irti kalojen ihossa loisivia Pennella-hankajalkaisia. Vaikuttaakin siltä, että möhkäkalalla on symbioottinen suhde ainakin havaijinalbatrossin ja mustajalka-albatrossin kanssa. Kalan ja linnun välinen symbioosi, kaikkea sitä onkin.

Ainutlaatuisesta ulkonäöstään huolimatta möhkäkalat ovat läheistä sukua pallokaloille ja siilikaloille. Aikuisesta kalasta sitä ei heti uskoisi, mutta möhkäkalan pari millimetriä pitkät toukat ovat varsin siilikalamaisia piikkeineen kaikkineen. Ne kasvavat kymmeniä miljoonia kertoja suuremmiksi ja muuttavat koko ruumiinmuotonsa ennen kuin saavuttavat aikuisen mitat. Tarkkaan ei tiedetä, kauanko kasvamisessa menee, saati kuinka pitkään möhkäkalat elävät: avomeren eläinten elämästä tiedetään yhä hälyttävän vähän. Sen verran kuitenkin tiedetään, että Monterey Bayn akvaariossa Kaliforniassa pidetty nuori möhkäkala kasvatti painonsa 26 kilosta lähes 400 kiloon reilussa vuodessa, joten kasvuvauhti ainakin on kunnossa.

Lisätietoa ja kuvia möhkäkalasta tarjoavat Tetrapod Zoology (tarkempi selostus symbioosista albatrossien kanssa), Lord Geekington, Deep Blue Home, Monterey Bay Aquarium, Fishbase ja Animal Diversity Web.

Viikon outo eläin: kiitospäivän dinosaurus

Amerikkalaisten juhlapäivien valuminen Atlantin yli meille antaa tekosyitä monenlaiseen huvitteluun. Niinpä kiitospäivän kunniaksi tämän viikon outo eläin on ruokapöydästä tuttu jättiläismäinen kanalintu, kalkkuna (Meleagris gallopavo).

Kanalintujen kukot ovat yleensä kanoja kookkaampia ja somistautuvat mitä omituisimmin heltta- ja sulkakoristein, mutta kalkkuna lyö jutun joka laidalta yli. Kukko on vähintään tuplasti – jopa nelinkertaisesti – kanaa painavampi ja raahaa mukanaan uskomatonta määrää koristeellisia sulkia, jotka levittäytyvät tuuheiksi viuhkoiksi ja välkkyvät metallinhohtoisina. On sula ihme, että lintu pystyy ylipäätään lentämään. Yllä olevassa kuvassa näkyy, kuinka hentoinen lintu kaikkien noiden sulkien alla piileksiikään. No, Amerikassa kai kaikki on suurempaa tai vähintään näyttää siltä, miksipä eivät sitten kanalinnutkin.

Sulkien lisäksi koirailla on kaljun naamansa koristeena heltta, joka valuu nokan päältä alas rintakehälle saakka. Hyökkäävän kalkkunan naamataulu on punainen, innostuneen sininen. Ja kun kukko on todella innoissaan, se muuttuu valkoiseksi. Kaiken kukkuraksi heltta ja siihen liittyvät ihopoimut turpoavat täyttyessään verellä niin, että kalkkunakukko lähestulkoon muuraa omat silmänsä umpeen, luonnollisesti kesken kiivaimman kosiotaistelun.

Koska sulkakoristeissa ja heltoissa ei suinkaan ole vielä tarpeeksi miehisyyttä, kalkkunakukoille kasvaa myös parta. Niiden kaulasta sojottava karhea tupsu on rakenteeltaan niin kummallinen, että on epäselvää, pitäisikö sitä laskea edes höyheniksi.

Viikon outo eläin: nuolimyrkkylintu

Etelä-Amerikan nuolimyrkkysammakot ovat kuuluisia myrkyllisyydestään, vaikka se ei oikeastaan niiden omaa ansiota olekaan: ne vain erittävät syömiensä hyönteisten myrkyn omaan ihoonsa. Sammakoista vaarallisimmat käyttävät Melyridae-heimon kovakuoriaisista peräisin olevaa batrakotoksiinia, joka on yksi voimakkaimmista tunnetuista hermomyrkyistä. Vain parin suolakiteen painoinen tippa ainetta riittää tappamaan aikuisen ihmisen. Juuri näiden sammakoiden myrkkyä paikalliset metsästäjät käyttävät puhallusnuolissaan.

Vähemmän tunnettua on, että aivan toisella puolella maailmaa, Uudessa-Guineassa, linnut ovat keksineet saman puolustautumiskeinon. Eivätkä vain kerran, vaan ainakin viidesti. Minkään muun eläimen ei missään muualla maailmassa tiedetä käyttävän ravinnosta saamiaan batrakotoksiineja puolustautumiseen. Astetta kummallisemman asianlaidasta tekee se, että kuoriaisia kyllä tavataan kaikkialla maailmassa.

Uuden-Guinean alkuasukkaat kutsuvat näitä lintuja roskalinnuiksi, koska ne ovat – vähemmän yllättäen – syömäkelvottomia. Niitä pyydystäneet tutkijat kuvailevat, että jo elävien lintujen käsittely aiheuttaa käsien pistelyä ja tunnottomuutta. On mielenkiintoisia viitteitä siitä, että nämä myrkylliset linnut matkivat väreillään toisiaan, oletettavasti, jotta saalistajien olisi helpompaa oppia, minkä näköiset linnut on parasta kiertää kaukaa. Lisäksi osa yhteisissä sekaparvissa myrkyllisten lintujen kanssa lentävistä vaarattomistakin linnuista matkii myrkkylintujen värejä.

Tutkitusti myrkyllisiä ovat ainakin viisi eri lajia isoviheltäjien suvusta, jolla on ihastuttava tieteellinen nimi Pitohui. Niistä kuvassa on hilpeästi nimetty lepattajaviheltäjä (P. dichrous). Muutaman vuoden takainen sukupuu paljasti, etteivät nämä viisi lajia ole läheistä sukua keskenään, vaan kertovat ainakin neljästä itsenäisestä myrkyllisyyden evoluutiosta.

Lisäksi myrkyllinen on sievä kiipijätimali (Ifrita kowaldi), jonka sijainti lintujen sukupuussa on vielä hitusen epävarma, mutta se näyttäisi olevan isoviheltäjien etäinen serkku. Matalia batrakotoksiinipitoisuuksia on löydetty myös vaatimattoman ruskealta pikkurastasviheltäjältä (Colluricincla megarhyncha), joka saattaa siis olla kuudes itsenäisesti myrkyllisyyden keksinyt lintu.

En ole löytänyt järkevää selitystä sille, miksi batrakotoksiinin ovat keksineet ainoastaan eteläamerikkalaiset sammakot ja uusiguinealaiset linnut. Onneksi nämä viheltäjät eivät ole sentään maailman ainoita myrkyllisiä lintuja, muuten koko juttu tuntuisi jo turhan järjettömältä. Tuttu viiriäinenkin on tiettyinä vuodenaikoina myrkyllinen. Tämä tiedonmuru on huonosti tunnettu siitä huolimatta, että viiriäismyrkytystä kuvaillaan jo Raamatussa, tarkemmin sanoen neljännessä Mooseksen kirjassa. Rooman valtakunnassa viiriäisten syöminen itse asiassa kiellettiin juuri myrkytysvaaran vuoksi.

Keväisin Länsi-Afrikasta Eurooppaan lentävät viiriäiset ovat myrkyllisiä, mutta syksyllä toiseen suuntaan muuttavat samat linnut eivät ole. Sen sijaan Itä-Afrikasta Eurooppaan muuttavat linnut eivät ole myrkyllisiä keväisin, mutta syksyisin ovat. Loogista, eikö totta?

Viikon outo eläin: rautaetana

Syvänmeren savuttajien tuntumassa elää kaikenlaisia kummajaisia. Kemosynteettisistä jättiläisputkimadoista puhuin jo aiemmin yhteyttävien eläinten yhteydessä, mutta on siellä muutakin. Tämän viikon outo eläin on Crysomallon squamiferum -nilviäinen. Se on tiettävästi maailman ainoa eläin, jolla on yllään metallipanssari.

Intian valtamerta halkovan keskiselänteen rinteiden mustilla savuttajilla elävän kotilon pehmeä jalka on metallinkiiltoisten suomujen peitossa. Tarkempi tarkastelu osoittaa, että suomut ovat rautaa. Ne koostuvat erilaisista rautasulfaateista, muun muassa katinkullasta, joita on tarjolla runsain mitoin syvänmeren savuttajien läheisyydessä. Myös kotilon kuoren pintakerros on samaa metallipinnoitetta.

Arvellaan, että kotilo suojautuu haarniskallaan petomaisia taskurapuja vastaan. Insinöörit ovat innostuneet etenkin kotilon kuoren mahdollisuuksista. Siinä on kolme kerrosta: ulomman metallikuoren ja sisemmän kalkkikuoren välissä on pehmeä orgaaninen kerros, joka tekee kuoresta sekä kovan että sitkeän, joten kuori ei murru, vaikka se joutuisi isonkin ravun saksen puristukseen. Keinoja sen jäljittelyyn on jo tutkittukin.

Viikon outo eläin: salamyhkäinen hammasvalas

Mesoplodon on 14 tunnetun lajin voimin runsaslajisin valassuku, mutta ironista kyllä niistä vähiten tunnettu. Itse asiassa nämä kuusimetrisiksikin venähtävät delfiinien sukulaiset ovat kaikista isoista nisäkkäistä huonoiten tunnettuja. Todennäköisesti maailman merillä uiskentelee vielä tyystin tuntemattomiakin lajeja.

Osa Mesoplodon-lajeista on niin harvinaisia, ettei niitä ole lainkaan tavattu elossa, vaan ne tunnetaan ainoastaan luista tai rantautuneista raadoista. Torahammasvalaiden elinikä, sosiaalinen elämä, lisääntyminen ja uhanalaisuustilanne ovat käytännössä tyystin tuntemattomia. Sen verran sentään tiedetään, että nämä valaat sukeltavat saaliikseen kalmareita syvistä vesistä. Niiden kyljissä on usein runsain mitoin pyöreitä, rosoreunaisia arpia, jotka ovat peräisin syvyyksissä saalista etsivien leikkurihaiden (Isistius brasiliensis) leuoista.

Nisäkäsnimistötyöryhmä ehdottaa suvun suomenkieliseksi nimeksi hieman hämmentävästi hammasvalaita. Mistä olisi tarkoitus erottaa, puhutaanko tästä vähän tunnetusta suvusta, vai koko hammasvalaiden alalahkosta, johon kuuluvat niin delfiinit, pyöriäiset kuin kaskelotitkin? Oli kuinka oli, nimen inspiraatiota ei tarvitse kaukaa etsiä: urosten kuonoa koristavat alaleuasta kasvavat torahampaat, joita ne käyttävät keskinäisissä otteluissaan.

Torahampaat ovat eri lajeilla eri muotoiset, kokoiset ja eri kohdassa kuonoa. Ehkä mielikuvituksellisin on kyhmyhammasvalas (M. densirostris), jonka uroksille kasvaa kuonon puoliväliin käyrät torahampaat. Paksu kerros hanhenkauloja (äyriäisiä, ei sorsalinnun ruumiinosia) peittää ne usein niin, että ne näyttävät hampaiden sijaan ryhmyisiltä piikkipalloilta. Tai ehkä sittenkin hilpeästi nimetty kuonokoppavalas (M. layardii), jonka litteät torahampaat kietoutuvat yhteen otuksen kuonon päällä.

Viikon outo eläin: kilvetön kilpikonna

Merinahkakilpikonnaa (Dermochelys coriacea) voisi äkkiseltään luulla vain yhdeksi merikilpikonnaksi muiden joukossa, mutta silloin on pahasti hakoteillä. Se on niin outo, että se luokitellaan ylhäisessä yksinäisyydessään oman heimonsa ainoaksi lajiksi. Se poikkeaa muista merikilpikonnista – ja itse asiassa kaikista muista matelijoista – niin monella tavalla, että niistä on parasta tehdä lista (kuva: NOAA).

Viikon outo eläin: naurettavan pieni haukka

Saanko esitellä, maailman pienin päiväpetolintu. Jalohaukkoihin kuuluvat aasianhaukkaset ovat täysin varustettuja petolintuja pienoiskoossa. Pienimmät lajit, kuten kuvan sundanhaukkanen (Microhierax fringillarius), ovat nokasta pyrstöön 14-16 sentin mittaisia eli melko tarkalleen varpusenkokoisia. Näköjään haarapääskyltä kopioitu väritys ei lainkaan edistä haukkasen uskottavuutta.

Haukkaset syövät lähinnä isoja hyönteisiä, kuten heinäsirkkoja, sudenkorentoja ja laulukaskaita, mutta toisinaan myös itsensä kokoisia pikkulintuja. Useimmiten ne istuvat avoimella orrella saalista odotellen kuin töpäkät pienet lepinkäiset. Pärjätäkseen kovassa maailmassa haukkaset luottavat joukkovoimaan: ne istuvat usein saalistusorsillaan ryhmissä, joissa voi olla yli kymmenenkin vastustamattoman suloista pikku tappajaa.

Sundanhaukkasen voi tavata Kaakkois-Aasiasta, missä se on yleinen ainakin Sumatralla ja Borneolla, ja melko tavallinen myös Thaimaassa. Koska se viihtyy avoimilla paikoilla ja asutuksen laitamilla, sen voi hyvin nähdä lomamatkalla. Haukkasia on neljä muutakin lajia, joiden levinneisyys ulottuu Intiasta ja Pakistanista Kaakkois-Aasian kautta Kiinaan.

Jalohaukat – joihin kuuluvat haukkasten lisäksi tutut muutto- ja tuulihaukat sekä eksoottisemmat karakarat – eivät muuten ole haukkoja ensinkään, vaan ällistyttävä esimerkki samansuuntaisesta evoluutiosta. Viime vuosien DNA-analyysit ovat osoittaneet, että jalohaukkojen läheisimpiä sukulaisia ovat varpuslinnut ja papukaijat, kun taas varsinaiset haukat ovat ihan eri puolella lintujen sukupuuta.

Viikon outo eläin: maailman hauskin lintu

Internetin kuvasivuilla aikaansa tappavat ovat varmasti jo tavanneet pökkelökehrääjän, joka kulkee englanniksi huvittavalla nimellä potoo. Tämä eteläamerikkalainen lintu, jolla on sammakkomainen kita ja mielipuoliset keltaiset silmät, kelpaisi Viikon oudoksi eläimeksi jo silkan ulkonäkönsä puolesta, vaikkei siinä olisi mitään muuta omituista.

Mutta siinäpä on. Pökkelökehrääjä jäljittelee nimensä mukaisesti, no, pökkelöä. Se viettää päivät oksan tai katkenneen puunrungon nokassa istuen ja onnistuu olemaan hämmästyttävän huomaamaton. Sen silmäluomissa on kapeat raot, joiden läpi se näkee paljastamatta itseään keltaisilla mulkosilmillä. Yön tullen se istuu edelleen puunsa nokassa, mutta avaa silmänsä ja pyrähtelee nappaamaan ohilentäviä isoja hyönteisiä ja joskus pieniä lintujakin. Se on ikään kuin kuin kummallinen öisin saalistava lepinkäinen.

Pökkelökehrääjäpariskunta ei muuta tapojaan edes pesimisen vuoksi, vaan munii ainokaisen munansa muitta mutkitta suoraan puunrungon nokkaan viitsimättä rakentaa minkäänlaista pesää. Kuoriutuva poikanen on vähintään yhtä oudon muotoinen kuin vanhempansakin, mutta valkoinen: se lienee maailman ainoa lintu, joka jäljittelee sienikasvustoa.

Kaiken kukkuraksi pökkelökehrääjät ovat tehneet tätä samaa jo hyvin, hyvin kauan. Niitä tunnetaan tällä hetkellä seitsemän lajia, jotka kaikki kuuluvat samaan sukuun Nyctibius, ja jotka näyttävät miltei tismalleen toisiltaan. Esimerkiksi harmaapökkelökehrääjää (N. griseus) ja väliamerikanpökkelökehrääjää (N. jamaicensis) on yksinkertaisesti mahdotonta erottaa päälle päin muusta kuin ääntelystä.  DNA-analyysit ovat kuitenkin osoittaneet, että pökkelökehrääjälajit ovat eriytyneet toisistaan hyvin kauan sitten: ne eroavat geneettisesti toisistaan yhtä paljon kuin kokonaiset suvut tai heimot muualla lintujen sukupuussa. Ne ovat yksinkertaisesti niin onnistunut evoluution tuotos, ettei niiden ole tarvinnut ulkoisesti muuttua vuosimiljooniin.

Pökkelökehrääjästä voi lukea lisää Wikipedian lisäksi vaikkapa Cornell Ornithology Labin sivuilta. Tieteellistä tutkimusta on tehty esimerkiksi harmaapökkelökehrääjän poikastenhoidosta, kehrääjälintujen ja eri pökkelökehrääjälajien keskinäisistä sukulaisuussuhteista ja Saksasta löydetyistä eoseenikautisista pökkelökehrääkäfossiileista. Pakolliset hauskat valokuvat voisi tarjota vaikka Imgur tai Huffingtonpost.

Olen viime päivinä hurahtanut näihin lintuihin pahemman kerran, joten lisää piirtämiäni pökkelökehrääjiä voi katsella DeviantArtista peräti kolmena eri kappaleena.