Mikä, jos mikään, on koira? Osa 2, ”se yrittää dominoida”

Osa 1: koiran juurilla

Osa 3: roskisdyykkarista herkuttelijaksi

Osa 4: koiraa karvoihin katsominen

Jos koira on susi, sen kanssa täytyy kommunikoida susien kielellä. Koiranomistajien keskuudessa on vuosikymmeniä elänyt käsitys, että susilla on jäykkä, hierarkkinen arvojärjestys, jonka ympärillä niiden elämä pyörii. Tästä on päätelty, että koirien ongelmakäyttäytyminen yleensä johtuu siitä, ettei ihminen ole ollut sille tarpeeksi selkeä alfayksilö, laumanjohtaja.

Mutta mikähän on totuus? Onko koira yhtä hierarkkinen kuin susi – ja kuinka hierarkkinen susi sitten oikeasti on?

Termi ”alfasusi” ja siihen liittyvät jäykän arvojärjestyksen kuvaukset ovat peräisin R. Schenkelin vuonna 1947 julkaisemasta artikkelista Expression studies on wolves: captivity observations. Schenkel tarkkaili susia Baselin eläintarhassa Sveitsissä ja kirjasi ylös havaintojaan niiden käyttäytymisestä. Tämä tapahtui aikana, jolloin susien käyttäytymisestä luonnossa ei oltu tehty ensimmäistäkään tutkimusta: Schenkel myöntää, että hänen käsityksensä susista luonnossa pohjautuu kokonaisuudessaan Ernst Thompson-Setonin ja Jack Londonin kaltaisiin eräromaanikirjailijoihin, jotka kuvaavat susien elämän korostetun väkivaltaisena.

Ähtärin eläinpuistossa on toisenlainen meno kuin Schenkelin tutkimilla susilla Baselissa.

Baselin eläintarhassa susien olot olivat tyypilliset viime vuosisadan alkupuolen eläintarhoille. Jopa kymmentä sutta pidettiin 20×10 metrin kokoisessa häkissä, ja uusia aikuisia susia tuotiin sitä mukaa kun edellisiä kuoli. Näissä oloissa sudet olivat hyvin aggressiivisia. Yhteenotoissa muodostui jäykkä arvojärjestys, jonka perusteella ratkesi, missä järjestyksessä eläimet pääsivät syömään. Arvojärjestyksessä ylemmät kurmuuttivat heikompiaan jatkuvasti.

Schenkelin kuvauksen toi laajalle yleisölle biologi L. David Mech, joka kertoi alfasusista klassikoksi nousseessa kirjassaan Wolf: The Ecology and Behavior of an Endangered Species (1970). Vaikutus koirien pitokulttuuriin oli valtava. Ajatus asemaansa alistamalla pönkittävästä alfasudesta oli niin luonteva, että se haukattiin koukkuineen päivineen. Esimerkiksi Anders Hallgrenin Koiraongelmia ja ongelmakoiria -teoksen (1974) arvojärjestystä käsittelevä osio on hyvin selkeä:

Lauma on tiukasti järjestäytynyt kokonaisuus johtajineen ja alaisineen […] Laumanjohtaja on säännöllisesti sekä fyysisesti että psyykkisesti voimakkain […] Kaikki koirat pyrkivät saavuttamaan laumassa mahdollisimman korkean aseman. […] Jos laumanjohtaja, ihminen, ei selvästi osoita johtoasemaansa, koira voi yrittää ottaa johdon itselleen.

Niinpä suusta toiseen kiertävät koirankoulutusohjeet ovat täynnä ohjeita koiran alistamiseen, välillä hyvinkin mielikuvituksellisilla tavoilla: koiran pitäminen selällään alistuneessa asennossa, viikkoja kestävä huomiotta jättäminen, ruokailu ennen koiraa ja ovesta kulkeminen ensin. Ajattelutapa on meille niin luonteva, että sitä on sovellettu jopa eläimiin, joilla laumanjohtajat ovat tyystin tuntemattomia: esimerkiksi papukaijojen kohdalla kiertää yhä neuvoja, ettei lintua saa päästää istumaan omistajansa yläpuolelle, jotta se ei pitäisi itseään korkea-arvoisempana ja äityisi siksi ilkeäksi. Papukaija ei moista ymmärrä, vaan yrittää kaikkien lentävien lintujen tapaan päästä mahdollisimman korkealle, koska tuntee siellä olonsa turvalliseksi.

Viime vuosina koirien – ja muidenkin eläinten – koulutuksessa vallalle on noussut pehmeämpiä keinoja käyttävä positiivinen vahvistaminen. Sen sijaan, että arvailtaisiin, millainen merkitys eläimelle on niinkin symbolisella käyttäytymisellä kuin ovesta kulkemisjärjestyksellä, yksinkertaisesti ja johdonmukaisesti palkitaan eläin halutusta käyttäytymisestä. Kun eläin kokee ihmisen kanssa toimimisen iloisena asiana, se pian suorastaan rientää toteuttamaan pyyntöjä. Tässä hierarkia-ajattelu on jäänyt taka-alalle ja on jopa esitetty näkemyksiä, että se pitäisi kokonaan hylätä.

Myös kuva susista on pehmentynyt, kun niitä on tutkittu luonnossa. On käynyt ilmi, ettei useimmissa susilaumoissa ole taistelemalla asemansa saavuttanutta alfaparia, vaan vanhemmat: emo ja isä. Tyypillinen susilauma koostuu lisääntyvästä parista ja vaihtelevan kokoisesta joukosta niiden eri-ikäisiä pentuja. Pennut voivat aikuisina viettää vuosia osana vanhempiensa laumaa. Jos eläinten välisiä sukulaisuussuhteita ei tunne, lauma näyttää päällisin puolin satunnaiselta aikuisten susien kokoonpanolta.

Tämä asettaa hierarkiankin varsin erilaiseen valoon. Susilaumaa ei johdeta voimalla ja väkivallalla, vaan kokemuksella ja vanhemman arvovallalla, jopa viisaudella, antaa Carl Safinan kirjoittama Suden 21 elämäntarina ymmärtää. Se ei tarkoita, etteikö susilauman sisällä olisi arvojärjestystä, mutta se on luonteeltaan hyvin toisenlainen kuin Schenkel ja Mech olettivat. Mech onkin sittemmin väsymättä yrittänyt vetää takaisin aiempia virheitään ja kirjoittaa alfasuden myytistä esimerkiksi kotisivuillaan.

Ehkä koiralla onkin ihmisperheessä samanlainen asema kuin nuorella sudella vanhempiensa laumassa – ja siksi ihmisen on tärkeää olla johdonmukainen ja luotettava, ei niinkään ikävä tyranni. Mutta ovatko koirat kaiken kaikkiaan samanlaisia kuin sudet, vai pitäisikö koiran omalaatuiset piirteet jotenkin ottaa huomioon? Tiedämmehän, että koira on neurologisesti monella tavalla erilainen kuin villit esi-isänsä.

Apuun rientää taas Wienin Wolf Science Center. Vuonna 2014 julkaistussa tutkimuksessa verrattiin tutkimusaseman susien ja koirien suvaitsevuutta. Kun ylempi- ja alempiarvoinen eläin (samasta lajista) yhdistettiin samaan häkkiin ja niille annettiin kulhollinen ruokaa, tutkijat odottivat lempeämpien koirien jakavan ruoan sopuisasti, kun taas susien odotettiin rähisevän kupin äärellä.

Osoittautui, että molemmat lajit kykenivät useimmissa tapauksissa syömään rauhallisesti yhdessä. Vihamielisyys kokeen aikana oli harvinaista, ja silloinkin lievää – hyvinvoivien susien (ja koirienkin) käyttäytyminen on siis selkeässä ristiriidassa Schenkelin tarkkailemien stressaantuneiden eläinten kanssa.

Mielenkiintoista oli kuitenkin, että juuri koirien arvojärjestys oli jyrkempi ja käyttäytyminen suvaitsemattomampaa kuin susien. Erityisen suuri ero oli siinä, etteivät alempiarvoiset koirat usein edes yrittäneet päästä osingoille, vaan antoivat ylempänsä syödä suosiolla kaiken. Tutkijoiden mukaan kesyttäminen ei ehkä olekaan tehnyt koirasta yhteistyökykyisempää, vaan pikemminkin alistuvamman.

Muutkaan vertailevat käyttäytymistutkimukset eivät ole imarrelleet koiria. Koirat pyytävät kyllä helpommin ihmiseltä apua, kun ne joutuvat ratkaisemattoman ongelman eteen, mutta tämä tottumus apuun tekee niistä aivan kädettömiä, kun ratkaisu pitäisi löytää itse. Oregonin yliopiston Canine Cognition & Behaviour -ryhmässä työskentelevä Monique Udell osoitti, että sekä sudet että koirat kykenivät ratkaisemaan niille annetun tehtävän – makkaralla täytetyn putkilon avaamisen – mutta aikuiset koirat tekivät sen vain, jos joku käski. Patistamatta ne eivät edes yrittäneet.

Varhaisissa vertailevissa tutkimuksissa vaikutti siltä, että koirat erottuvat sentään jossain edukseen: ne ovat taitavampia ihmisen eleiden tulkitsijoita kuin sudet. Näissä tutkimuksissa oli kuitenkin tyypillinen ongelma: koirat olivat ihmisten keskuudessa kasvaneita lemmikkejä, sudet puolestaan tarhaeläimiä, joiden ihmiskontaktit tapahtuivat häkinverkon takaa. Kun kokeissa on alettu käyttää tasavertaisia, ihmisten parissa sosialisoituneita villejä koiraeläimiä, erot ovat kutistuneet: myös sudet ja kojootit lukevat vaikeuksitta ihmisen osoituseleitä.

Vaikuttaa siis siltä, että koirat ovat taipuvaisempia täydelliseen alistumiseen ihmisen käskyvallan alle, kun taas susilaumassa ylempien ja alempien – eli yleensä vanhempien ja aikuisten lasten – välillä käydään neuvotteluja ja tehdään päätöksiä yhdessä. On myös järkeenkäyvää, että koirat joutuvat muodostamaan useammin hierarkioita tyhjästä myös keskenään, asuuhan samassa kodissa usein joukko aikuisia koiria, jotka eivät ole sukua keskenään. Toisaalta se tarkoittaa myös, että ahtaaseen tilaan ahdettujen, toisilleen vieraidenkin aikuisten eläinten on tultava toimeen keskenään. Siinä domestikaation myötä laskevasta aggressiivisuudesta ja lisääntyvästä leikkisyydestä on varmasti suurta etua.

Koirilla lauman sisäinen arvojärjestys ei myöskään ole sidoksissa lisääntymiseen, kuten susilla. Usean koiran perheessä koirien johtajana voi hyvin toimia steriloitu yksilö.

Sudet ovat siis paljon vähemmän hierarkkisia kuin on luultu, mutta koirat puolestaan jopa enemmän kuin sudet. Kovakouraista alistamista se ei varmastikaan oikeuta. Jos koirilla on jo entuudestaankin taipumus luopua omasta tahdostaan ja aloitekyvystään ihmisensä hyväksi, ei jatkuva ”alfasuden aseman” korostaminen ole tarpeen, etenkään koiralle stressiä tai kipua aiheuttavalla tavalla. Se on helppo, mutta väärä ratkaisu: todellinen johtajuus, koiran hienovaraisen elekielen ymmärtäminen, johdonmukaisuus ja positiiviseen vahvistamiseen perustuva koulutus on vaikeampaa.

——————————————————————-

Lähteitä ja lisätietoa:

Wolf Science Center -tutkimusryhmän kotisivut. Mm. ilmaiseksi ladattavia tieteellisiä julkaisuja.

Monique Udellin kotisivut. Mm. julkaisuluettelo Canine Cognition & Behaviour -ryhmän tutkimuksista.

Science News: Wolves cooperate but dogs submit, study suggests.

R. Schenkel 1947: Expression studies on wolves: captivity observations. (kokonaan luettavissa)

Range ym. 2015: Testing the myth: tolerant dogs and aggressive wolves. Proceedings of the Royal Society B. (pdf, kokonaan luettavissa)

Salon/Carl Safina: Twenty-one was “the perfect wolf”: He was a legend — he never lost a fight, and he never killed a vanquished rival. Sankarillisesta sudesta 21 kertova osio Safinan kirjasta Beyond Words: What Animals Think and Feel.