Dinosaurusjoulu, osa 4: siivekkäät serkut

Tupandactylus on hyvä esimerkki siipisaurusten älyttömistä mittasuhteista ja hurjista pääkoristeista.

Kun puhutaan dinosauruksista, mainitaan yleensä ainakin yksi niiden aikalaisryhmä: siipisaurukset, joita monesti suomeksi nimitetään lentoliskoiksi tai pterosaureiksi. Nämä eläimet muistuttivat liskoa vielä vähemmän kuin dinosaurukset (ja se on jo jotain se!). Pterosaurus-nimeä puolestaan on jokseenkin mahdotonta lausua, joten suosin itse siipisaurusta.

Näille kiehtoville otuksille on varattu tilaa niin kirjassani kuin uudessa Ylen Dinocastissakin, joten ne varmasti ansaitsevat myös oman blogiartikkelin.

Dinosaurusjoulu, osa 3: kuinka kuluivat dinosaurusten päivän tunnit?

Suurien kasvinsyöjien aika kuluu syödessä.

Aloitetaan oleellisesta uutisesta: kirjani on ilmestynyt! Dinosaurusten aika selkokielellä on nyt saatavilla kustantajan verkkokaupasta. Jännää!

Sitten asiaan.

Luonto- ja dinosaurusdokumenteissa olemme tottuneet näkemään eläinten elämän jatkuvana draaman ja vaarallisten tilanteiden vyörynä. Dokumentit kuitenkin leikkaavat todellisuutta molemmista päistä: toisaalta kauheimmat, brutaaleimmat tilanteet jäävät leikkauspöydälle, koska niitä ei voida näyttää katsojille. Eniten jää kuitenkin näyttämättä sitä osuutta, jossa ei tapahdu paljon mitään.

Kaiken kaikkiaan villieläinten elämä on paljon rauhallisempaa kuin voisi luulla. Jos menet merenrannalle katsomaan hanhia – jotka sentään ovat eläviä dinosauruksia – ne eivät jatkuvasti pakene henkensä edestä merikotkia ja kettuja tai käy elämän ja kuoleman kamppailuja keskenään pariutumiskumppaneista tai viimeisestä ruohonkorresta. Suurimman osan aikaa ne laiduntavat ja seurustelevat, torkkuvat ja hoitavat höyhenpukuaan. Samoista puuhista todennäköisesti koostui monen muinaisdinosauruksenkin tavanomainen päivä.

Dinosaurusjoulu, osa 2: dinosaurukset viihtyivät Arktiksella

Sieppo-lehden numeron 6/21 takakansi vie dinosaurusten Alaskaan.

Yksi suosikkiaiheistani ovat napaseutujen dinosaurukset. Moni yhdistää dinot voimakkaasti trooppisiin ilmastoihin, huojuviin palmuihin (vaikka palmut oikeastaan kehittyivät vasta dinosaurusten ajan lopulla) ja taivaanrannassa tupruttavaan tulivuoreen. Dinosaurukset pakkassäässä rikkovat ilahduttavasti tämän kuvan. Olenkin nauttinut niiden kuvittamisesta sekä kirjaani että uusimman Sieppo-lehden takakanteen.

Hauska uusi tieto on, että monet eri dinosauruslajit elivät ympärivuotisesti ja jopa pesivät Pohjois-Alaskassa, joka liitukaudella sijaitsi jokseenkin maailman huipulla, melkein pohjoisnavalla.

Dinosaurusjoulu, osa 1: paljonko oikeastaan tiedämme dinosauruksista?

Tänä vuonna joulunalus on dinosaurusten aikaa! Ensimmäinen oma kirjani, Dinosaurusten aika selkokielellä, ilmestyy joulukuun alussa. Kirjan viimeistelyn lisäksi olen pitkin syksyä vieraillut studiolla juttelemassa dinosauruksista joulukuussa ilmestyvää podcastia varten. Tämän kunniaksi julkaisen blogissa pienen juttusarjan näistä muinaiseläimistä kiehtovimmista, tai ainakin kuuluisimmista.

Yksi podcastissa esitetyistä kysymyksistä oli se, kuinka hyvä kuva meillä oikeastaan on dinosauruksista. Onko niiden evoluution iso kuva jo selvillä? Millaisia ovat suurimmat aukot tiedoissa? Se ansaitsee vähän studiossa antamaani perusteellisemmankin vastauksen, ja tässä se tulee.

Sarvikuonojen pitkä tarina

Nykyään sarvikuonoja on viisi lajia Afrikassa ja trooppisessa Aasiassa. Niistä tulevat mieleen auringon paahtamat savannit, aseistautuneet riistanvartijat, kiinalainen perinnelääkintä ja trofeemetsästys.

Mutta sarvikuonojen juuret ovat syvällä muinaishistoriassa. Maailman normaalitila on runsas sarvikuonolajisto vähintään kolmella eri mantereella. Pienimmät sarvikuonot olivat vain koiran kokoisia, mutta suurimpien pää keikkui korkealla kirahvien yläpuolella. Tämä artikkeli kertoo sarvikuonojen historian niiden alusta jääkausiajan alkuun.

Korvaamattomat hirmulinnut

Tervetuloa jättiläislintujen maailmaan. Kuva: Shepherdfan/Wikipedia.

Muinaisessa Etelä-Amerikassa saalistivat kaksi metriä korkeat hirmulinnut, ja samaan aikaan Australian kamara tömisi mahtavien mihirungien jalkojen alla. Eivätkä ne olleet ainoita. Esihistoriallisina aikoina eri puolilla maailmaa eli jättiläiskokoisia lentokyvyttömiä lintuja. Monet niistä ehtivät kohdata ihmisiä.

Niiden tarina on kiehtova esimerkki evoluution oikuista: kaikki suuret lentokyvyttömät linnut kehittyivät samaan aikaan, eikä uusia tullut enää koskaan.

Fossiilijahdissa Englannissa, osa 2

Osa 1, osa 3.

Juttusarjan edellisen osan lopuksi matkasimme haikein mielin Isle of Wightilta takaisin pääsaarelle, laukut jo lupaavasti fossiililöydöistä pullistellen.

Seuraavaksi ajelimme läpi New Forestin kansallispuiston (joka on sikäli osuvasti nimetty, että se ei ole metsää, vaan enimmäkseen nummea) ja kumpuilevan englantilaisen maaseudun, jossa jokainen kylä oli kuin uusi kopio Emmerdalen lavasteista.

Nyt tiedossa on ammoniitteja ja merimatelijoita Jurassic Coastilla, auringossa palanutta ihoa, eksoottisia vieraslajeja ja visiitti Walesin dinosaurusten pariin.

Värejä miljoonien vuosien takaa

Microraptor aidoissa väreissään. Kuva: Ville Sinkkonen.

Dinosaurusten värien piti olla mysteeri, jota tiede ei koskaan ratkaise. Tai niin sanoivat lapsuuteni dinosauruskirjat.

Koskaan ei pitäisi sanoa ei koskaan. Dinosaurusvärien tieteenala on täyttänyt seitsemän vuotta. Mesotsooinen maailmankausi hahmottuu, jos nyt ei kaikissa sateenkaaren väreissä, niin ainakin paljon entistä kirkkaampana. On mustavalkoisia siipiä, raidallisia häntiä ja metallinhohtoa. Mutta kuinka ihmeessä se voidaan tietää?

Tämän artikkelin on kuvittanut puolisoni Ville Sinkkonen, joka on äskettäin loikannut vapaaksi kuvittajaksi. Tämä on ensimmäinen yhteistyöprojektimme. Klikkauksen takana siis lisää näitä hienoja maalauksia!

Tullyn ihmeellinen hirviö

Kuva: Nobu Tamura, CC 4.0-lisenssi.

Vuonna 1955 fossiiliharrastaja Francis Tully löysi Illinoisissa sijaitsevan hiilikaivoksen jätekivistä oudonnäköisen merieläimen fossiilin. Kun samanlaisia alkoi putkahdella maasta kuin sieniä sateella, eläimelle annettiin tieteellinen nimi Tullimonstrum gregarium eli ”Tullyn runsaslukuinen hirviö”. Hirviöksi se nimettiin, koska paleontologit eivät osanneet sanoa, minne päinkään eläinkunnan sukupuuta se pitäisi sijoittaa.

Eivätkä muuten osaa vieläkään. 62 vuotta, toistatuhatta Tullimonstrum-fossiilia ja lukuisia tutkimuksia myöhemmin Tullyn hirviön sukutaulu on edelleen hukassa. Otus on ehtinyt esiintyä paitsi mielenkiintoisissa tieteellisissä hypoteeseissa, myös Loch Nessin hirviönä ja pääroolissa ehkä tieteenhistorian lahjakkaimmassa vedätyksessä.

Koirakarhun valtakunta

Amphicyon astelee mioseenikauden Eurooppaa peittäneessä ikimetsässä.

Ennen vanhaan koirat olivat vielä kettuja, karhut susia ja tapiirit… no ne olivat tapiireja kuten aina.

Yleisön, tai tarkemmin sanoen yhden sitkeän lukijan, pyynnöstä kirjoitan nyt koirakarhuista (Amphicyonidae). Ne kukoistivat maailmassa ennen jääkausiaikaa ja muistuttivat suurin piirtein karhun, koiran ja leijonan risteymää. Tai ehkä ahmaa steroideilla. Niillä oli lyhyet jalat, notkea vartalo, pitkä häntä ja järeä, lihaksikas olemus.

Koirakarhut jakoivat lämpimän, rehevien metsien peittämän Euroopan äskettäin uutisissa olleen Suomusjärven Deinotheriumin kanssa. Voi hyvin olla, että eläimet kohtasivat toisensa elossa ollessaan. Kuten Deinotherium-norsu, myös koirakarhut katosivat, kun leppeä ilmastovaihe loppui ja maailma alkoi ajautua kohti nykyisiä ankaria olojaan.