Valaiden oudot serkut: terminaattorisikoja ja hevosenkokoisia hukkia

Entelodontteihin kuulunut Archaeotherium oli epäilemättä vaikuttava eläin.

Vuosituhannen taitteessa uudet fossiililöydöt ja dna-sukupuut paljastivat nisäkkäiden sukupuusta yllätyksen. Valaat eivät olekaan etäisiä serkkuja kaikille muille nisäkkäille, vaan vain yksi oksa sorkkaeläinten laajassa suvussa – vaikka sorkat puuttuvatkin. Niiden lähimpiä eläviä sukulaisia ovat kaikista maailman eläimistä virtahevot.

Uudemmissa sukupuissa valaiden ja virtahepojen ryhmä (jonka nimi on muuten Whippomorpha) on päässyt viehättävään seuraan. Niiden muinaisia sukulaisia näyttävät olleen terminaattorisioiksikin nimitetyt entelodontit ja mahtava Andrewsarchus, jota kerran pidettiin kaikkien aikojen suurimpana kuivan maan nisäkäspetona.

Viikon löytynyt linkki: puolikaulainen kirahvi

Samotherium major -kirahvieläin

Kirahvi on kiehtonyt tutkijoita Darwinin ja Wallacen ajoista saakka. Kuinka ja milloin se sai nykyeläinten joukossa ainutlaatuisen kaulansa? Mitä se oikeastaan sillä edes tekee? Miksei sitä pyörrytä?

Neljän elävän kirahvilajin lisäksi kirahvieläinten heimoon (Giraffidae) kuuluu vain yksi elävä laji, Afrikan sademetsissä piileksivä okapi. Sillä on aivan tavallinen, lyhyt sorkkaeläimen kaula. Fossiilisia kirahvieläimiä (pitkä- ja lyhytkaulaisia) kuitenkin tunnetaan kokonainen liuta, eivätkä kaikki suinkaan eläneet Afrikassa. Vuonna 2015 julkaistun tutkimuksen mukaan niistä yksi, mioseenikautinen Samotherium major, on mallikelpoinen esimerkki välimuodosta pitkän ja lyhyen kaulan välillä.

Koirakarhun valtakunta

Amphicyon astelee mioseenikauden Eurooppaa peittäneessä ikimetsässä.

Ennen vanhaan koirat olivat vielä kettuja, karhut susia ja tapiirit… no ne olivat tapiireja kuten aina.

Yleisön, tai tarkemmin sanoen yhden sitkeän lukijan, pyynnöstä kirjoitan nyt koirakarhuista (Amphicyonidae). Ne kukoistivat maailmassa ennen jääkausiaikaa ja muistuttivat suurin piirtein karhun, koiran ja leijonan risteymää. Tai ehkä ahmaa steroideilla. Niillä oli lyhyet jalat, notkea vartalo, pitkä häntä ja järeä, lihaksikas olemus.

Koirakarhut jakoivat lämpimän, rehevien metsien peittämän Euroopan äskettäin uutisissa olleen Suomusjärven Deinotheriumin kanssa. Voi hyvin olla, että eläimet kohtasivat toisensa elossa ollessaan. Kuten Deinotherium-norsu, myös koirakarhut katosivat, kun leppeä ilmastovaihe loppui ja maailma alkoi ajautua kohti nykyisiä ankaria olojaan.

Suomusjärven muinaisnorsu

Tältä paksunahka saattoi näyttää elossa ollessaan. Kuva: Ville Sinkkonen.

Juuri julkaistu suomalaislöytö on maailman pohjoisin Deinotherium-fossiili. Suomusjärveläisen kesämökin pihasta löytynyt vähintään viisi miljoonaa vuotta vanha luu on hieno esimerkki paleontologisesta salapoliisintyöstä.

Deinotherium oli nykyisten norsujen etäinen serkku, joka eli ennen jääkausiaikaa. Suomesta jääkaudet murskasivat lähes kaikki merkit niitä edeltäneestä elämästä, mutta uuden fossiililöydön tarina on päinvastainen: se kulkeutui Lounais-Suomeen muinaisen jäävuoren kuljettamana kuin siirtolohkare. Mitään vastaavaa ei ole Suomesta aikaisemmin löydetty.

Vaikka fossiili on vain yksittäinen luunkappale, sen perusteella suomalaistutkijat pystyivät päättelemään hämmästyttävän paljon sekä luun muinaisesta kantajasta että sen elinympäristöstä.

Viikon aikamatka: sarvikuonojen corgi

Nebraskassa sijaitsevan Ashfall-kerrostuman kivissä on säilynyt yksityiskohtainen tarina muinaisesta murhenäytelmästä, joka tapahtui 12 miljoonaa vuotta sitten.

Paksu kerros puhdasta, kivettynyttä vulkaanista tuhkaa kätkee sisäänsä satoja kuolleita Teleoceras major -sarvikuonoja. Ne makaavat vieri vieressä täydellisesti säilyneinä luurankoina, joiden pienimmätkin luut ovat yhä paikoillaan – jopa niiden viimeisen aterian sisältämät ruohonsiemenet. Joukossa on raskaana olevia naaraita ja emoja poikasineen. Eläimet makaavat yhä kuolinasennoissaan, osa vatsallaan, osa kyljellään, moni poikasista emonsa nisän tuntumassa.