Vietimme puolisoni kanssa toukokuun viimeisen viikon Englannissa Björn Kurtén -klubin maastoekskursiolla. Meidät otettiin ystävällisesti mukaan, vaikka emme olekaan suoraan tekemisissä Helsingin yliopiston kanssa. Seitsemän hengen seurueemme vietti kahdeksan päivää kiertäen eteläisen Englannin fossiilikohteita. Palasimme matkalta uupuneina, pinttyneen likaisina ja vähän ruhjeilla, mutta onnellisina ja laukut fossiileja täynnä. Oli meillä mukana jopa yksi dinosauruksen palanen.
Tämä artikkeli on ensimmäinen osa matkakertomusta. Esihistoria muuttuu ihmeellisellä tavalla konkreettiseksi, kun sen kirjaimellisesti näkee kerroksina silmiensä edessä! Tällaista fossiilimatkailua voin lämpimästi suositella muillekin, eikä siihen tarvita paleontologin koulutusta.
Kun olen kertonut matkasta, yleisin ensimmäinen kysymys on ollut ”saako niitä tosiaan kerätä?” Suomalaisesta vinkkelistä fossiilit ovat harvinaisia, ja on vaikea kuvitella, että niitä voi vain omine lupineen mennä hamstraamaan. Britanniassa ne ovat kuitenkin lähes täydellisen vapaata riistaa.
Fossiilien kerääminen on siellä itse asiassa yleinen kansanhuvi. UK Fossil Collecting -sivustolla tieto löytöpaikoista ja yksityiskohtaiset ajo-ohjeet niille ovat helposti saatavilla. Onpa sivustolla jopa pisteytysjärjestelmä, josta näkee, kuinka esteetön, lapsiystävällinen ja runsasfossiilinen kukin löytöpaikka on. Sivustolla myös kerrotaan mahdolliset rajoitukset keräilyyn. Useimmiten palojen hakkaaminen irti kalliosta on kielletty, mutta siitä irronneiden lohkareiden rikkominen sekä irrallaan ajelehtivien fossiilien etsiminen sallittua. Moneen paikkaan et tarvitse mukaasi mitään muuta kuin pussin, johon sujauttaa löydöt. Toisilla voi geologinvasara (tai sellaisen puuttuessa rautakaupasta löytyvä muurarinvasara) ja ehkä suojakypäräkin tulla tarpeeseen.
Kaikkiaan sivusto esittelee peräti 385 fossiililöytöpaikkaa kautta Brittein saarten. Meillä ei tietenkään ollut koko vuotta aikaa, vaan matkanjärjestäjät valitsivat niiden joukosta valikoiman lupaavia kohteita sopivan reitin varrelta.
Useimmilla löytöpaikoilla tapasimme muita keräilijöitä, joilla usein oli mielenkiintoista kerrottavaa. Kahdesti mukanamme oli myös paikallinen asiantuntija, joka auttoi saamaan löytöpaikoista enemmän irti. Erityisen paljon se auttoi, koska aikataulumme oli tiukanpuoleinen. Uudella paikalla kestää aina aikansa oppia, miltä fossiilit täällä näyttävätkään, ja kun silmä tottui etsimään niitä, olikin jo aika jatkaa matkaa. Mukana oleva opas nopeutti tätä opetteluprosessia tuntuvasti – vaikka olihan se itse oivaltaminenkin aika hauskaa!
Bracklesham Bay
Kokoonnuimme ensimmäisen matkapäivän aamuna Gatwickin lentokentälle, mistä vuokrasimme minibussin ja käänsimme keulan kohti etelää. Ensimmäinen fossiilikohteemme oli Sussexissa sijaitseva Bracklesham Bay. Aivan rantaravintolan ja parkkipaikan edessä, juuri laskuveden rajan tuntumassa meri jauhaa hitaasti murskaksi eoseenikautisia, noin 46 miljoonaa vuotta vanhoja Bracklesham Beds -sedimenttikiviä. Siitä irtoavat fossiilit ajautuvat aaltojen mukana rantaan ja sekoittuvat hiekan ja elävien eläinten sekaan. Pilvetön taivas, lämmin päivä ja loputtomiin jatkuva hiekkaranta toivat mieleen paljon eksoottisemman paikan kuin Englanti.
Paikalle osuneen bristolilaisen fossiilikeräilijän mukaan meillä kävi huono tuuri: päivä oli kuulemma keräilyn kannalta huonoin, jonka hän oli 600 visiittinsä aikana nähnyt, sillä meri oli tuonut fossiilikerrostumien päälle yllättäen kymmeniä senttejä hiekkaa.
Eipä se meitä haitannut! Fossiileja löytyi siitä huolimatta helposti. Yleisimpiä olivat Turritella –suvun kotilot, Venericor-simpukat ja jättimäiset yksisoluiset Nummulites-huokoseläimet, joita kaikkia oli niin runsain mitoin, että aloimme pian valikoida mukaan vain kaikkein hienoimmat. Löysimme rantasoraikosta useiden hai- ja rauskulajien hampaita, ostereita sekä palasen kivettynyttä puuta rantaa reunustaneesta metsästä. Eoseenikaudella maapallon ilmasto oli vielä paljon nykyistä lämpimämpi, ja Britanniankin metsiä reunusti trooppinen tai subtrooppinen meri.
Hiukset takussa, hiekkaa vaatteissa ja iho auringosta punoittavana laahustimme vastahakoisesti takaisin autolle. Ilta kului levittämällä päivän fossiilisaalis pöydälle. Fossiilit pestiin, tunnistettiin ja pakattiin uudelleen huolellisemmin. Vähän kävimme kauppaakin siitä, kenen kokoelmaan tai minne mikäkin löytö menee.
Rocken End
Bracklesham Bayn jälkeen matkasimme lautalla Isle of Wightille, erityisesti dinosauruslöydöistään kuuluisalle saarelle. Juuri täältä löydettiin ensimmäiset tieteellisesti tutkitut dinosaurukset, joiden inspiroima Richard Owen keksi sanan ”dinosaurus” vuonna 1842. En tiedä mitä odotin – ehkä pientä, aaltojen pieksämää saarta, jolla on ehkä muutama pieni kylä, mutta yllätyin, kun Isle of Wightilla olikin täysikokoisia kaupunkeja ja laajalti vehreää englantilaista maaseutua.
Päivän ensimmäinen kohde oli Rocken End. Se on maisemaltaan huikea paikka, jossa valkea ja harmaa liitukautinen kallio murenee lohkareina jyrkkää rinnettä alas kohti merta. Aamupäivä oli lämmin, ja kiipeily tiheän pusikon peittämällä rinteellä sai kaikki hikoilemaan ja puuskuttamaan. Korkealla kallioilla syöksähti muuttohaukka. Eteneminen alaspäin katkeili, kun jäimme joukolla kuvaamaan jättiläiskokoisia liekoja ja kauniita raunioisia. Mikä paikka!
Kalliot eivät olleet järin anteliaita, mutta löysimme belemniittejä, kourallisen pieniä ammoniitteja ja muita merieläimiä, kuten lautasenkokoisen osterin, joka tosin oli tiukasti kiinni isossa kivenlohkareessa ja sai jäädä paikoilleen seuraavien kävijöiden iloksi. Ehkä suosikkilöytöni oli kuitenkin suuri, pyritisoitunut koproliitti – kirjaimellisesti kultainen kikkare!
Fossiilikerrostumien alapuolella aukesi yllättäen laaja, täysin tyhjä hiekkaranta. Vaaleanharmaiden kallioiden alla punainen piikivisora jatkui kilometrikaupalla ja päättyi taivaanrannassa huikaisevan valkoisiin kalkkikallioihin. Autiossa hiekkarannassa oli jotain hypnoottista: pitkään seisoin siellä merta ja maisemaa ihaillen, fossiilinmetsästyksen unohtaneena. Ihastuimme kaikki paikkaan niin kovasti, että jätimme lounaan väliin, jotta saimme olla siellä vähän pidempään. Lounaaksi oli siis laukkujen pohjalta kaivettuja pähkinöitä, hedelmiä ja ikävänmakuista englantilaista vesijohtovettä.
Compton Bay
Compton Bay on kuuluisa dinosauruksista ja niiden jalanjäljistä. Laskeuduimme parkkipaikalta – jolla oli wc ja jopa jäätelöä ja burgereita myyvä auto – puisia portaita alas kallioiden reunustamalle hiekkarannalle, naurulokkien, korppien ja mustavaristen kieppuessa ympärillä.
Lahtea reunustavat rantakalliot ovat peräisin varhaisliitukaudelta, 121-127 miljoonan vuoden takaa, ja niistä on löydetty fossiileja 1800-luvulta saakka. Aluksi kuitenkin tuntui, ettei Compton Bay tarjoa meille kerrassaan mitään. Talsimme pitkään rantaa myöten löytämättä muuta kuin taskuravunkuoria ja muuta meren tuomaa sälää.
Lopulta dinosaurusten jalanjäljet löytyivät. Ne olivat vaaleaa kiveä, oikeastaan valoksia jalanjäljistä, dinosauruksen jalkapohjan muotoisia. Ja valtavia! Iguanodonttien leveät varpaat ja teropodien kapeammat saattoi vielä erottaa toisistaan, vaikka monet meri oli hionut pyöreiksi ja varpaita oli lohkeillut pois. Ne paljastuvat kallioista, kun vesi ja tuuli kuluttavat pehmeää kiveä, ja tipahtelevat rantakaistaleelle. Tästä dinosaurukset kulkivat, laguunin laitaa pitkin miljoonia vuosia sitten. Ihmeellistä!
Rantakalliot olivat tarkemmin katsoen harmaita ja punaisia, liuskeisia, melkein savea. Pehmeimpiä liitukautisia kiviä saattoi paljain käsin aukoa kuin kirjan sivuja. Useimmat sivut olivat kuitenkin tyhjiä. Paikalle sattunut fossiilikeräilijä kertoi, että parhaiten fossiileja löytyy harmaasta savesta, jossa on myös kasvinosia – jopa kokonaisia, palaneita puunrunkoja. Metsäpalot olivat selvästi tärkeä osa ekologiaa tässä ajassa. Kärventyneitä puunrunkoja sojotti esiin kallioista, osa kivettyneinä, osa rungot grillihiilen kaltaiseksi puristuneina, mutta vielä niin hauraina, että ne hajosivat käsiin.
Olimme hajaantuneet yli kilometrin matkalle rantaa, kun viimein löysin oikean sivun: napakka potku hajotti kalliosta vierineen kivikimpaleen sirpaleiksi, joista osassa oli kauniisti säilyneitä, pikkuruisia mustia lehtiä. Kasvinosia! Otin mukaani muutaman palasen ja paluumatkalla näytin paikan muillekin. Keräsimme nopeasti vaikuttavan määrän kasvifossiileja, muistoja laguunin rannan metsistä liitukaudella: saniaisten lehdyköitä ja pienempiä fragmentteja.
Parkkipaikalla odotti iloinen yllätys. Aikaisemmin tapaamamme keräilijä oli siellä ja ojenteli meille autonsa takakontista lahjoja: dinosauruksen irtoluun, jota arvelimme ehkä iguanodontin varpaan osaksi, ison kasvifossiilin ja kappaleen Lepidotes-kalan suomuja.
Keräilijä jäi nimettömäksi hyväntekijäksi, kunnes seuraavana aamuna piipahdimme Dinosaur Isle -museossa tutustumassa saaren hienoimpiin paleontologisiin löytöihin. Vitriineissä lymyili muunkinlaisia tuttuja. Valokuvin kunnioitettiin museoon löytöjään lahjoittaneita keräilijöitä, ja kukapa muukaan sieltä hymyili kuin eilen Compton Bayssa tapaamamme antelias herra. Nimeltään tämä oli kyltin mukaan Nick Chase.
Yarnmouth
Päivän kolmas ja viimeinen kohde oli lyhyen ajomatkan päässä sijainnut Yarnmouth (lausutaan ”jarmot” – tai niin minulle uskoteltiin!). Se on kaistale meren syömää pehmeää savea, jonka päällä kasvaneet tammet ovat romahtaneet rantahietikolle ja peittyneet rakkoleviin. Näky oli oudon, surullisen kaunis. Alueen laitamalla tepasteli eksoottisena mausteena jalohaikara.
Yarnmouthin pitäisi olla alueen parhaita fossiilikohteita. Ne ovat peräisin oligoseenikaudelta vajaan 40 miljoonan vuoden takaa. Ilmeisesti olimme kuitenkin taas liikkeellä huonoon aikaan: myrskyt eivät olleet viime aikoina murtaneet kalliosta uusia fossiileja. Silti varsin pian kivikosta kuului riemunhuuto, ja yksi seurueestamme nousi ylös pidellen erinomaisesti säilynyttä, kiiltävänmustaa krokotiilin hammasta. Vielä oligoseenikaudellakin Britanniassa oli niin lämmintä, että siellä uivat krokotiilit!
Lisälöydöt olivat kuitenkin kiven alla – kirjaimellisesti. Pitkän tonkimisen tuloksena oli muiden muassa kolme krokotiilinhammasta, yksi hyvin säilynyt pikkueläimen raajan luu, muutamia krokotiilin tai kilpikonnan osteodermejä, kalan nikama sekä fossiloituneen puun kappaleita. Ne kertovat jääkausia edeltäneestä maailmanlaajuisten metsien ajasta. Ne olivat suoraa jatkoa sille hieman vanhemmalle lämpöiselle metsälle, joka reunusti Bracklesham Bayn merta kymmenisen miljoonaa vuotta aikaisemmin. Sen sijaan Compton Bayn palaneista metsistä ja dinosauruksista niitä erottaa liitukauden lopun joukkosukupuutto.
Isle of Wightilla olisi ollut nähtävää paljon pidemmäksikin aikaa, mutta meidän oli mahdutettava viikkoon kohtuullinen otos koko Etelä-Englannista. Niinpä jätimme viehättävän trailerimajoituksemme ja hyppäsimme Southamptoniin vievään lauttaan. Seuraava määränpää oli Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluva Jurassic Coast. Siitä lisää juttusarjan seuraavassa osassa!
planeetanihmeet.wordpress.com 
Reblogged this on ollipursi and commented:
Englanti on hyvä maa etsiä vanhoja fossiileja.
Tämäpä mielenkiintoista luettavaa. Odotan innolla seuraavaa osaa!
Kiitos, hauska kuulla!