Dinosaurusten tuhon selviytyjät

Paleogeeni MK 1
Joukkosukupuuton harvat selviytyjät perivät tyhjän maan. Mutta kuinka harva oikeastaan selvisi?

Sain heinäkuussa sähköpostilaatikkooni kysymyksen, joka oli alun perin lähetetty Kysy kirjastonhoitajalta -palveluun. Se kuului näin:

Mikä oli nykyisten selkärankaisten eläimien sukupuun rakenne liitukauden lopulla.
Siis montako (nykyisten eläimien kannalta relevanttia) lajia selvisi sukupuutosta? Luukaloja lienee niin paljon, että lajimäärän arvio riittää, mutta maaselkärankaisten tilanne voisi kiinnostaa yksityiskohtaisemminkin.

Kysymys oli vaikea, mutta sitäkin kiinnostavampi. Kuinka vakava oikeastaan oli liitukauden lopun massasukupuutto niiden eliöryhmien näkökulmasta, jotka kuitenkin selvisivät siitä? Kuinka monesta onnekkaasta nykyinen nisäkkäiden, lintujen tai muiden eläinten monimuotoisuus polveutuu? Tämä artikkeli on laajennettu versio vastauksestani. Jatka lukemista ”Dinosaurusten tuhon selviytyjät”

Kymmenen uutta lajia

anolis dracula a b c
Anolis dracula (vasemmalla koiras, oikealla naaras). Kuva: Yánez-Muñoz ym. 2018 / ZooKeys. CC 4.0-lisenssi.

Näihin aikoihin on kai tapana luoda jonkinlainen katsaus kuluneeseen vuoteen. Aiempina vuosina olen kirjoittanut esimerkiksi uusista fossiililöydöistä ja blogin vuodesta, mutta otetaanpa tänä vuonna jotain muuta: kiehtovimpia tieteelle uusia lajeja.

Ilmastokriisistä, sukupuutoista ja koralliriuttojen tuhosta kertovien uutisten keskellä voi helposti tuntua siltä, ettei maailmassa ole enää mitään, mitä emme olisi käyneet pilaamassa. Kuitenkin uusia, toinen toistaan erikoisempia eliölajeja löytyy jatkuvasti ympäri maailmaa. Osa elää piilossa syrjäseuduilla, luolissa, pilvimetsissä tai Jäämeren kylmissä syvyyksissä. Toiset taas ovat piileskelleet aivan nenän alla.

Tässä kymmenen vähemmälle huomiolle jäänyttä suosikkiani kuluneelta vuodelta. Jatka lukemista ”Kymmenen uutta lajia”

Viikon tiedeuutinen: vielä yksi uusi krokotiililaji

Crocodylus_cataphractus_2009
Siinä se on: upouusi krokotiili. Kuva: Leyo / Wikimedia Commons. CC 2.5-lisenssi.

Krokotiilieläimet ovat muihin matelijoihin verrattuna vähälajisia, isokokoisia, näkyviä ja hyvin tunnettuja. Voisi luulla, että niistä tiedetään jo kaikki tietämisen arvoinen, vaan ei. Afrikasta on 2000-luvun aikana löytynyt useita uusia tai ”uusia” krokotiililajeja. Uudessa Zootaxa-tiedelehden artikkelissa luku kasvoi yhdellä. Joukko yhdysvaltalaisia krokotiilitutkijoita osoitti, että afrikkalainen kapeakuonokrokotiili (Mecistops cataphractus) on itse asiassa kaksi eri lajia. Miten 2,5-metrinen krokotiilieläin on onnistunut välttämään tunnistamisen nykypäivään saakka?

Tämä artikkelisarja sisältää uutisartikkeleita tutkimuksista, jotka ovat jääneet vähälle uutisoinnille tai kokonaan ilman. Toivottavasti se auttaa kertomaan, että tiedettä tehdään paljon enemmän kuin samoja otsikoita toistavista uutismedioista voisi päätellä, ja sen parissa puurtaa kaikenlaisia ihmisiä ympäri maailman. Jatka lukemista ”Viikon tiedeuutinen: vielä yksi uusi krokotiililaji”

Mistä kilpikonnat tulivat?

amphibian-1850190_1920
Kuva: Pixabay.

Kilpikonna on kummallinen otus. En puhu nyt pelkästään niiden elämää suuremmista persoonallisuuksista, vanhan papan kurttuisesta naamasta ja hämmentävän intohimoisesta lisääntymiskäyttäytymisestä. Myös kilpikonnien anatomia on peräti outoa. Niiden kallot ovat piirteettömiä laatikoita, joissa on nokka kuin linnulla eikä hampaita lainkaan. Eräät lajit virtsaavat suunsa kautta, kun taas toiset ovat kuuluisia kyvystään hengittää kloaakkinsa avulla. Ja toisin kuin kaikilla muilla eläimillä, kilpikonnan hartiat sijaitsevat sen rintakehän sisäpuolella. Mitä ihmettä, evoluutio?

Ovatko kilpikonnat sukua liskoille, krokotiileille vai jollekin ihan muulle? Kilpiniekkojen evoluutiohistoria on ollut selkärankaispaleontologian kiperimpiä kysymyksiä, mutta viime vuosina fossiililöydöt yli 200 miljoonan vuoden takaa ovat valaisseet arvoitusta.

(Tämä artikkeli on julkaistu myös Herpetomania-lehden numerossa 3/2018.) Jatka lukemista ”Mistä kilpikonnat tulivat?”

Eläinten värit, osa 5: ajatuksen voimalla

34203697175_423855c55f_k
Pantterikameleontti (Furcifer pardalis) luonnossa Madagaskarilla. Matelijoiden, kalojen ja sammakkoeläinten joukossa on maastoutumisen mestareita, psykedeelisen räikeitä lajeja ja kaikkea siltä väliltä. Kuva: Paul Williams / Flickr. CC 2.0-lisenssi.

Luonnoneläimen väritys on evoluution muovaama kokonaisuus, joka kertoo kantajansa ekologisesta lokerosta ja jopa pariutumistavoista. Värillä on toinenkin tarina, fysiologinen. Tämä juttusarja kysyy, kuinka itse värit syntyvät. Miksi iguaanit ovat vihreitä, mutta oravat eivät? Miten kameleontti vaihtaa väriä mielialan mukaan, ja mitä ihmettä on fluoresenssi?

Edellisissä osissa kävimme läpi lintujen höyhenten sateenkaaren sekä nisäkkäiden hiirenharmaan maailman. Tällä kertaa mennään vielä oudompiin otuksiin – matelijoihin, sammakkoeläimiin ja kaloihin, jotka pystyvät hallitsemaan ihonsa väriä mielensä voimalla. Jatka lukemista ”Eläinten värit, osa 5: ajatuksen voimalla”

Halloween-huuhaa: lohikäärmeiden evoluutio

ivan_bilibin_065
Kolmipäinen slaavilainen lohikäärme. Ivan Bilibin, 1912 (Public Domain).

Tämän blogin pitkäaikaisimmat lukijat ehkä muistavat vuonna 2011 halloweenin alla vietetyn huuhaaviikon, jonka aikana kirjoitin zombien epidemiologiasta, Loch Nessin hirviöstä ja ihmissusien harjoittamasta kestävästä metsästyksestä. Hyviä muistoja verestääkseni kerron tällä kertaa lohikäärmeiden evoluutiosta.

Hyllyssäni on Ursula LeGuinin teos Kertomuksia Maamereltä*, jonka esipuhe päättyy sanoihin

Kaikki muuttuu: kirjailijoihin ja velhoihin ei aina voi luottaa: eikä kukaan osaa selittää lohikäärmettä

Tämänhän voisi ottaa haasteena, eikö totta? Jatka lukemista ”Halloween-huuhaa: lohikäärmeiden evoluutio”

Viikon löytynyt linkki: oikean elämän krokoankka

prolacerta_nimi

Vuonna 2007 järjestetyssä amerikkalaisessa tv-debaatissa Ray Comfort ja Kirk Cameron päättelivät, ettei evoluutio voi olla totta, koska ”Crocoduckia” – ankan ja krokotiilin välimuotoa – ei ole olemassa. Cameronin esittelemässä kuvassa puuttuva krokoankka oli kirjaimellisesti kuvamanipulaatio sorsasta, jolle oli lisätty krokotiilinpää. Muita ”puuttuvia linkkejä” heidän mukaansa olivat lintukoira ja härkäsammakko.

Kaksikon käsitys evoluutiosta oli vähintäänkin omalaatuinen, mutta mikähän olisi lähin todellisen maailman vastine krokoankalle? Miltä näytti krokotiilin ja ankan viimeisin yhteinen esi-isä? Jatka lukemista ”Viikon löytynyt linkki: oikean elämän krokoankka”

Kilpikonnauutisia Suomesta ja maailmalta

turkish-3d-printing-specialists-save-life-sea-turtle-2
Titaanileukainen kilpikonna. Kuva: Btech.

Tänään on Reptile Awareness Day, kansainvälinen matelijoille omistettu teemapäivä. Ajatuksena on levittää tietoisuutta paitsi matelijoiden kiehtovuudesta (vaikka tottahan kaikki jo tietävät, että matelijat ovat kiehtovia?) että suomuisia ystäviämme uhkaavista vaaroista ja niiden tulevaisuuden eteen tehdystä työstä.

Päivän kunniaksi poimin tänä vuonna Herpetomania-lehden uutispalstalle kirjoittamiani paloja kilpikonnien suojelusta. Kilpikonnat ovat tässä blogissa pahasti aliedustettuina, joten tutustutaanpa batagurkilpikonnan suojeluun Myanmarissa, kilpikonnien salakuljetukseen Oulussa ja nykyteknologian avulla pelastuneeseen valekarettikilpikonnaan. Jatka lukemista ”Kilpikonnauutisia Suomesta ja maailmalta”

Liskojen köydenveto ja muita leikkisiä eläimiä

korppi_ja_haukka_maija_karala
Korpin ja haukan lento.

Kirkkaalla syyskuisella taivaalla kaksi suurta lintua kaarteli laiskasti toistensa ympäri. Tarkempi tihrustelu paljasti kisailijat korpiksi ja varpushaukaksi. Olen usein nähnyt näiden korppien kiusaavan haukkaa, ja joskus päinvastoinkin, mutta tällä kertaa linnuilla ei näyttänyt olevan kiire minnekään. Ne lentelivät kaikessa rauhassa aivan lähekkäin toisen korpin katsellessa etäältä.  Todistinko lajien välistä leikkiä luonnossa?

Leikin tieteellinen tutkimus elää parhaillaan eräänlaista renesanssia. Leikkiä ei enää pidetä älykkäiden nisäkkäiden ja muutamien lintujen yksinoikeutena, vaan se on levinnyt mitä moninaisimpiin eläinryhmiin. Mutta mitä kauemmas ihmisestä mennään, sitä suuremmiksi käyvät tulkinnan ongelmat: kuinka tunnistaa leikki, kun yhteistä elekieltä ei ole? Jatka lukemista ”Liskojen köydenveto ja muita leikkisiä eläimiä”

Viikon vikatikki: maakrokotiilin viimeinen loikka

mekosuchus_inexpectus_pieni_maija_karala_uusi_kaledonia_krokotiili

Uusi-Kaledonia on yksi lukuisista saarista ja saaristoista, joille tarunhohtoinen Lapita-kansa rantautui Tyynenmeren valloituksellaan. Joka saarelta he löysivät uuden valmiiksi katetun ruokapöydän täynnä pulskia paikallisia eläimiä, jotka eivät osanneet pelätä ihmistä.

Uudessa- Kaledoniassa ruokapöytä oli harvinaisen outo jopa Tyynenmeren mittapuulla. Siellä elävät maailman suurin gekko, skinkki ja kyyhky sekä töyhtöpäinen kagu, joka kummasta ulkonäöstään huolimatta lienee kurkilintu. Lapitojen saapuessa heitä tervehti myös 30-kiloinen kekopesiä rakentanut Sylviornis, joka näyttäisi olevan kanalintujen etäinen serkku. Oli siellä myös suuri, sarvekas maakilpikonna Meiolania, josta kirjoitin jo aiemmin, ja hännän huippuna vain parimetrinen maakrokotiili, jolle eurooppalaiset tutkijat vuosisatoja myöhemmin antoivat nimen Mekosuchus inexpectatus. Jatka lukemista ”Viikon vikatikki: maakrokotiilin viimeinen loikka”