Viikon luontoääni: koala karjuu kuin leijona

Yleisesti ottaen eläinten äänet ovat sitä matalampia, mitä kookkaampia ovat ääntelijät. Se ei yllätä ketään: hiiret eivät karjahtele eivätkä norsut piipitä.

Tämä käänteinen suhde koon ja äänentaajuuden (ja -korkeuden) välillä on eläinkommunikaation tutkimuksen peruskivi. Se on esimerkiksi syy, miksi monet eläimet ääntelevät osana kosiomenojaan. Äänen taajuus sisältää rehellistä tietoa ääntelijän koosta ja sitä kautta kelvollisuudesta parittelukumppaniksi – olipa ääntelijä sitten sammakko, alligaattori, leijona tai apina. Esimerkiksi tämä tutkimus osoitti, että sääntö pätee laajaan otokseen kädellis- ja petoeläinlajeja.

Mutta koalaan se ei päde. Jatka lukemista ”Viikon luontoääni: koala karjuu kuin leijona”

Mainokset

Etelä-Amerikan ihmeiden eläintarha

Вики
Macrauchenia ja poikanen. Kuva: Kobrina Olga / Wikipedia. CC 3.0-lisenssi.

Etelä-Amerikan eläimistä tulee ensimmäisten joukossa mieleen ehkä laama, tapiiri tai jaguaari. Tosiasiassa ne ovat kaikki tulokkaita, joiden alkuperällä on sangen vähän tekemistä niiden nykyisen kotimantereen kanssa.

Etelä-Amerikka oli yli 60 miljoonaa vuotta eristynyt saarimanner, jossa evoluutiolla oli aivan oma, omituinen suuntansa. Oli hirmulintuja, sapelipussikissoja ja otuksia, joita on vaikea verrata mihinkään muuhun. Kaksi salamyhkäistä nisäkäsryhmää – nimeltään Litopterna ja Notoungulata – ovat äskettäin molekyylitutkimusten ansiosta paljastuneet hevosten etäisiksi serkuiksi. Jatka lukemista ”Etelä-Amerikan ihmeiden eläintarha”

Muinais-DNA, eli tervetuloa tulevaisuuteen

800px-dinornis1387
Richard Owen ja moan luuranko. Owenille uudet tutkimukset moan biologiasta kuulostaisivat silkalta magialta, eikä se kovin kaukana ole minustakaan.

80-luvun alkupuolella nuori Uppsalan yliopiston väitöskirjatutkija nimeltä Svante Pääbo sai päähänsä kokeilla, voisiko egyptiläisistä muumioista eristää DNA:ta. Kukaan ei tietenkään antanut paloja oikeista muumioista moiseen hulluun päähänpistoon, joten Pääbo osti lihatiskiltä vasikan maksaa ja muumioi sitä laboratoriossa matalalla lämmöllä – salaa ohjaajaltaan, koska hänen olisi oikeastaan pitänyt tehdä väitöskirjaansa.

Siitä sai alkunsa muinais-DNA:n tutkimusala. Se on nyt ehtinyt neljännelle vuosikymmenelleen ja kehittynyt yli nuoren Svante Pääbon hurjimpienkin unelmien. Nyt kauan sitten kuolleista eliöistä voidaan saada tietoa, jota ei vielä vähän aikaa sitten osattu edes kuvitella – vaikkapa paljastaa kuninkaallisten vuosisatojen takaisia syrjähyppyjä. Menetelmätkin ovat kuin suoraan scifistä. Esittelen tässä kuusi mielenkiintoista tutkimuskohdetta parin viime vuoden ajalta: niihin kuuluvat jättiläislintujen sosiaalinen elämä, viikinkien madot ja iberianilves, joka ei olekaan aivan niin iberialainen. Jatka lukemista ”Muinais-DNA, eli tervetuloa tulevaisuuteen”

Viikon vikatikki: menetetyt sorkat

800px-PigFootedBandicoot

Pussieläimet saivat pitkään elää Australiassa lähes vapaina meidän istukallisten nisäkkäiden kilpailusta. Ne kehittyivät monenlaisiksi peilikuviksi tutummista eläimistä. Samansuuntainen eli konvergenttinen evoluutio näkyy niiden nimissä: pussihukka, pussiahma, pussikontiainen, pussirotta, pussiliito-orava, pussimuurahaiskarhu.

Yhden nisäkäsryhmän pussilliset vastineet kuitenkin loistavat poissaolollaan. Ei ole olemassa pussigaselleja, pussikameleita, pussihevosia saati pussivuohia. Missä ovat pussieläinten sorkat ja kaviot? Jatka lukemista ”Viikon vikatikki: menetetyt sorkat”