Viikon tiedeuutinen: olemme kaikki asgardilaisia

Elämän puu EI näytä tältä. Tämäntyyppisiä puita piirsivät 1800-luvun luonnontieteilijät, ja ne juontavat juurensa antiikin filosofien näkemykseen elämän arvojärjestyksestä, Scala naturaesta.

Molekyylisukupuut ovat myllänneet käsitystä elävien olentojen sukulaisuussuhteista. Taito lukea itse elämän rakennuspalikoita on tuottanut yllätyksiä – valaat ovat sorkkaeläimiä, mutta jalohaukat eivät ole haukkoja – ja toisaalta joukko villimpiä ideoita on saateltu lopullisesti haudan lepoon.

Vain harvat kysymykset ovat yhtä perustavanlaatuisia tai hankalia selvittää kuin elämän puun tyven suuret päähaarat. Tuloksetkin ovat aika ihmeellisiä. Nyt näyttää, että me ihmiset olemme arkeoneja ja vielä tarkemmin sanottuna asgardilaisia. En ihmettele, jos edellinen virke herätti pelkkiä kysymysmerkkejä.

Tämä artikkelisarja kertoo tiedeuutisia, jotka ovat jääneet muissa medioissa vähälle huomiolle tai kokonaan ilman. Toivottavasti se myös auttaa kertomaan, että tiedettä tehdään paljon enemmän kuin samoja otsikoita toistavista uutisista voisi päätellä, ja sen parissa puurtavat monenlaiset ihmiset.

Viikon tiedeuutinen: viimeinen sussemioni

Altaivuorilla sijaitseva Denisovan luola nousi kerralla maailmankartalle vuonna 2012, kun sieltä löytyi tieteelle tuntematon ihmislaji – tai siis yksi sormiluu ja kaksi poskihammasta. Näistä rippeistä Svante Pääbon johtama tutkimusryhmä onnistui eristämään koko perimän eli genomin. Perimä paljasti muun muassa, että denisovanihminen elää yhä pienenä osana Melanesian ja Australian asukkaita.

Vähemmän tunnettua on, että luolasta löytyy myös eläinten luita. Niiden joukossa on nuorin tunnettu näyte erikoisesta hevoseläimestä, joka ei ollut hevonen, seepra eikä aasi. Sen luultiin kuolleen jälkeläisiä jättämättä puoli miljoonaa vuotta sitten. Sukulaisemme Altaivuorilla kuitenkin söivät niitä vain 32 000 vuotta sitten.

Tämä artikkelisarja koostuu tiedeuutisista, jotka ovat jääneet muissa medioissa vähälle huomiolle tai kokonaan ilman. Toivottavasti se myös auttaa kertomaan, että tiedettä tehdään paljon enemmän kuin samoja otsikoita toistavista uutisista voisi päätellä, ja sen parissa puurtavat monenlaiset ihmiset.

Muinais-DNA, eli tervetuloa tulevaisuuteen

Richard Owen ja moan luuranko. Owenille uudet tutkimukset moan biologiasta kuulostaisivat silkalta magialta, eikä se kovin kaukana ole minustakaan.

80-luvun alkupuolella nuori Uppsalan yliopiston väitöskirjatutkija nimeltä Svante Pääbo sai päähänsä kokeilla, voisiko egyptiläisistä muumioista eristää DNA:ta. Kukaan ei tietenkään antanut paloja oikeista muumioista moiseen hulluun päähänpistoon, joten Pääbo osti lihatiskiltä vasikan maksaa ja muumioi sitä laboratoriossa matalalla lämmöllä – salaa ohjaajaltaan, koska hänen olisi oikeastaan pitänyt tehdä väitöskirjaansa.

Siitä sai alkunsa muinais-DNA:n tutkimusala. Se on nyt ehtinyt neljännelle vuosikymmenelleen ja kehittynyt yli nuoren Svante Pääbon hurjimpienkin unelmien. Nyt kauan sitten kuolleista eliöistä voidaan saada tietoa, jota ei vielä vähän aikaa sitten osattu edes kuvitella – vaikkapa paljastaa kuninkaallisten vuosisatojen takaisia syrjähyppyjä. Menetelmätkin ovat kuin suoraan scifistä. Esittelen tässä kuusi mielenkiintoista tutkimuskohdetta parin viime vuoden ajalta: niihin kuuluvat jättiläislintujen sosiaalinen elämä, viikinkien madot ja iberianilves, joka ei olekaan aivan niin iberialainen.

Mikä, jos mikään, on koira? Osa 4, koiraa karvoihin katsominen

Pitkälle on tultu. Bulldoggi 1790-luvulla ja nyt. Kuvat: Public Domain/Wikipedia.

Osa 1, koiran juurilla

Osa 2, ”se yrittää dominoida”

Osa 3, roskisdyykkarista herkuttelijaksi

Eksoottiset lemmikit, kuten liskot, papukaijat tai akvaariokalat, näyttävät usein samalta kuin niiden villit lajitoveritkin – eivätkä muutenkaan eroa niistä muuten kuin elinpaikaltaan. Jos niistä on jalostettu muunnoksia, ne ovat yleensä suhteellisen pieniä eroja värissä, evien koossa tai koossa.

Mitä pidemmälle eläin on kantamuodostaan jalostettu, sitä useammin harrastajien kuulee osoittavan huolta sen aiheuttamista haitoista, kuten jättikokoisten englantilaisten undulaattien lyhyestä eliniästä tai huntueväisten seeprakalojen uintivaikeuksista.

Kuinkahan tätä ajattelua voisi soveltaa koiraan? Miltä näyttää luonnonmuotoinen koira, vai onko sellaista olemassakaan?

Mikä, jos mikään, on koira? Osa 3, roskisdyykkarista herkuttelijaksi

Osa 1: koiran juurilla

Osa 2: ”se yrittää dominoida”

Osa 4: koiraa karvoihin katsominen

Suurimman osan historiaansa koira lienee ollut ihmisasutuksen liepeillä elävä eläin, joka ansaitsi ruokansa tekemällään työllä: vartioimalla ja metsästämällä. Evääksi oli tarjolla sitä, mitä ihmisiltä sattui liikenemään ja mitä koirat onnistuivat itse pyydystämään.

Koirien hyvinvointiin kiinnitetty intohimoinen huomio on uusi ilmiö. Se tarkoittaa, että ihmisen paras ystävä saa vihdoinkin ansaitsemaansa rakkautta ja huolenpitoa, ja toivottavasti myös sille sopivaa ravintoa. Jos lähestytään taas asiaa biologian kautta, mikä mahtaa olla koiran luonnollinen ruokavalio?

Mikä, jos mikään, on koira? Osa 1, koiran juurilla

Osa 2: ”se yrittää dominoida”

Osa 3: roskisdyykkarista herkuttelijaksi

Osa 4: koiraa karvoihin katsominen

Maailmassa on arviolta viisisataa miljoonaa koiraa, joiden perheenjäseninä elää suunnilleen yhtä monta ihmistä. Koirien kanssa harrastetaan ja työskennellään, niitä jalostetaan ja kasvatetaan, tutkitaan ja syödäänkin. Eipä ihme, että ihmisen paras ystävä on hyvä kasvualusta kiivaille riidoille, jyrkille koulukunnille ja intohimoisille näkemyksille. Toisaalta koiraa on myös pidetty itsestäänselvyytenä, jota ei ole ennen viime aikoja juurikaan tieteellisesti tutkittu.

Eksoottisten lemmikkien kohdalla lähtökohta eläimen tarpeiden täyttämiselle on ymmärtää, millainen eläin oikein on kyseessä. Millainen on sen biologia, luonnollinen elinympäristö ja luontainen käyttäytyminen? Tässä artikkelisarjassa sovellan samaa ideaa koiraan. Mitä tiede osaa kertoa siitä, mikä koira oikein on? Aloitetaan koiran alkuperästä.

Kuinka sokkotetra menetti silmänsä?

Jännittävä uusi tutkimus kertoo, kuinka evoluutio voi tukalassa tilanteessa toimia hyvinkin nopeasti ottamalla käyttöön piilotettua muuntelua. Tutkimuskohteena toimi akvaariokalanakin tunnettu silmätön luolakala, sokkotetra (Astyanax mexicanus). Kuva: H. Zell/Wikimedia Commons.

Vuohipoluilla

Kerroin jo vähän elokuisesta Kreetan matkastani luonnontieteellisen museon antia ihmettelemällä. Tällä kertaa siirrytään Kreetan länsiosan vuoria halkovaan Samarianrotkoon, jonka ympärillä on samanniminen kansallispuisto. Rotkon läpi kulkee 16 kilometrin mittainen patikkareitti, joka osoittautui erinomaisen kiehtovaksi. Olin tosin onnistuneesti kolhinut molemmat jalkani jo ennen rotkokävelyyn varattua päivää, joten matka oli jokseenkin kivulias. Jalkani ei ole vieläkään aivan ennallaan, mutta patikka oli ehdottomasti sen arvoinen. Maisemat olivat sanalla sanoen ällistyttävät, tapasin saaren kuuluisan villivuohen ja pääni yllä kaarteli sangen pahaenteisiä korppikotkia. Tässä teille lukijoille vähemmän tuskallinen kävelyretki läpi rotkon ja sen taustalla olevien tarinoiden.

Alienit keskuudessamme

Pidän astrobiologiasta, vaikka muodollinen tieteellinen sivistykseni siitä rajoittuukin yhteen ainokaiseen yliopistokurssiin. Mikä voisi olla jännittävämpää kuin löytää elämää muualta maailmankaikkeudesta? Se laittaisi biologian aivan uuteen perspektiiviin, onpa jopa väitetty, että vasta toisenlaisen elämän löytäminen tekisi siitä kypsän tieteen.

Luen parhaillaan David Toomeyn tuoretta kirjaa Weird Life. ”Oudolla” elämällä tarkoitetaan tässä tapauksessa elämää, jolla on eri alkuperä kuin meillä. Maan elämähän käyttää kauttaaltaan lähes tismalleen samoja rakennuspalikoita ja piirrustuksia. Niinpä hyvin todennäköisesti kaikki kolibakteereista ihmisiin ja jäkälistä limasieniin polveutuvat yhdestä ja samasta elämän alusta. Outo elämä on syntynyt erikseen. Se voisi olla hyvinkin kummallisilla tavoilla erilaista – ja saattaa piileskellä aivan nenän alla. Tai sen sisällä. 

Kadonneen maailman etsijät

Ikäpolveni keskuudessa lähes myyttisen maineen saavuttanut Jurassic Park -elokuva täytti juuri 20 vuotta. Merkkipäivän kunniaksi se tupsahti myös uudelleen elokuvateattereihin 3D-versioksi muokattuna. Kuinkahan hyvin Jurassic Park on kestänyt ajan hammasta?

Pääsin ilokseni katsomaan leffan heti sen ensi-iltana, seuranani keitäs muitakaan kuin paleontologian opiskelijoita. Kerrankin en ollut se ainoa hörhö, jonka rasittavaa kommenttiraitaa dinosauruksista kukaan ei jaksa kuunnella. Oikein virkistävää.