Jääkauden sarvikuonot

Yhteiskuva_kaikki_pieni
40 000 vuotta sitten maailmassa oli ainakin yhdeksän lajia sarvikuonoja. Mittakaavaihmisen pituus on 170 cm. Tietokoneella lukiessa kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi.

Reilu vuosi sitten kirjoitin Sarvikuonojen pitkä tarina -artikkelin, jossa tutustuimme sarvikuonojen evoluutioon. Tarina alkoi koirankokoisista alkusarvikuonoista eoseeniajan rannattomissa metsissä ja päättyi, kun ilmaston kuivuminen ja viileneminen vei monet lajit sukupuuttoon. Sitä seurasi 2,5 miljoonan vuoden mittainen pleistoseeniaika, jona kylmät jäätiköitymiset ja leudot lämpökaudet vuorottelivat uudestaan ja uudestaan.

Ajanjakso oli elämälle haastava, mutta sarvikuonot sopeutuivat. Jääkaudellakin sarvikuonoja oli runsain mitoin. Nyt kuitenkin ihmiset ovat ajaneet koko ryhmän sukupuuton partaalle.

Pleistoseeniajan lopulla, niihin aikoihin kun nykyihmiset levisivät Afrikan ulkopuolelle, maailmassa oli neljä sarvikuonojen sukuhaaraa ja ainakin yhdeksän lajia. Tutkijat eivät löydä niiden kivettyneitä fossiileja vaan luita, joista voidaan yhä eristää dna:ta. Kallojen hampaankoloissa on toisinaan jäljellä kasvien rippeitä. Niin äsken ne olivat täällä.

Kolme neljästä sukuhaarasta elää yhä.

Leveähuulisarvikuono, sen nykyinen (pienet tummanruskeat täplät) ja muinainen levinneisyys (vaaleankeltainen). Määritelmästä riippuen leveähuulet voidaan luokitella yhteen, kahteen tai kolmeen lajiin.
Suippohuulisarvikuono, sen historiallinen (vaaleanvihreä) ja nykyinen levinneisyys (tummanvihreät täplät).

Afrikkalaiset sarvikuonot muodostavat niistä yhden. Tällä lajiparilla on hämmentävä määrä nimiä. Nisäkäsnimitoimikunnan ehdotuksessa ne ovat isosarvikuono (Ceratotherium simum) ja pensassarvikuono (Diceros bicornis), muissa suomenkielisissä lähteissä usein huuliensa muodon mukaan leveähuuli- ja suippohuulisarvikuono. Vanhemmissa teksteissä ne ovat monesti vanhan käännösvirheen peruina valkoinen ja musta sarvikuono, vaikka molemmat ovat tietenkin harmaita.

Nämä kaksi lajia jakavat Afrikan avoimet ympäristöt keskenään: leveähuulisarvikuono on ruohonsyöjä, joka niittää savannia kuin ruohonleikkuri. Suippohuulisarvikuono elää pensaikkoisemmassakin maastossa ja syö valikoivammin lehtiä ja versoja, joita se poimii tarkasti pidentyneellä ylähuulellaan. Molemmilla on kuonossaan kaksi sarvea.

Edesmennyt eläintieteilijä Colin Groves ehdotti vuonna 2010, että leveähuulisarvikuono pitäisi jakaa kahteen lajiin. Pohjoinen zairenleveähuulisarvikuono olisi siis oma lajinsa, Ceratotherium cottoni. Niitä on jäljellä enää kaksi naarasta, jotka elävät aseistettujen vartijoiden suojelemina kenialaisella Ol Pejetan suojelualueella. Lajin pilkkominen ei ole kuitenkaan saanut laajaa kannatusta: eteläiset ja pohjoiset leveähuulisarvikuonot ovat biologisesti hyvin samankaltaisia. Oletettavasti ne ovat melko äskettäin yhtenäisen laajemman levinneisyyden osia, vaikka niiden viimeisten luonnonvaraisten rippeiden välillä olikin pitkälti ankean sarvikuonotonta Afrikkaa.

Toisinaan näkee mainittavan, että Pohjois-Afrikassa – Marokossa, Tunisiassa ja Algeriassa – vielä jääkauden jälkeen eläneet leveähuulisarvikuonot kuuluivat toiseen lajiin, Ceratotherium mauritanicum. Jos se tosiaan selvisi näin lähelle nykyaikaa, se oli eräänlainen sarvikuonojen elävä fossiili, jäänne usean miljoonan vuoden takaa. Nykyisen Saharan autiomaan alueella oli joka tapauksessa jonkinlaisia sarvikuonoja niin äskettäin, että ihmiset ikuistivat niitä kalliomaalauksiin: nykyisenkaltainen rutikuiva Sahara on vain muutaman tuhannen vuoden ikäinen.

Lajimääritelmistä riippuen afrikkalaisia sarvikuonoja on siis ollut äskettäin kaksi, kolme tai neljä, ja niitä on jäljellä kaksi tai kolme, joista mahdollinen kolmas on funktionaalisesti sukupuutossa, koska kaikki urokset ovat kuolleet.

Intiansarvikuono, sen muinainen (vaaleanpunainen) ja nykyinen levinneisyys (tumman purppuraiset täplät alueen pohjoislaidalla).
Jaavansarvikuono, sen muinainen (vaaleanoranssi) ja nykyinen levinneisyys (tummanoranssi täplä Jaavan itäreunalla).

Trooppiset yksisarviset

Toinen elävä sukuhaara ovat aasialaiset yksisarviset sarvikuonot eli intiansarvikuono (Rhinoceros unicornis) ja jaavansarvikuono (R. sondaicus). Molempien nimet ovat harhaanjohtavia, sillä vaikka viimeiset pienet populaatiot sinnittelevät suurin piirtein nimiensä mukaisilla alueilla, ne ovat pelkkiä rippeitä aiemmin laajasta levinneisyydestä.

Nämä sarvikuonot ovat raskaasti panssaroituja ja aseistettuja. Sarven sijaan niiden varsinainen taisteluase ovat itseteroittuvat alakulmahampaat. Vasta oppimani jännittävä yksityiskohta on, että jaavansarvikuononaaraat ovat monesti sarvettomia: se on ainoa jäljellä oleva sarveton sarvikuono.

Intian- ja jaavansarvikuonot luokitellaan samaan sukuun. Ne ovat siis läheisiä sukulaisia ja varsin samannäköisiä. Niiden selkein ero on koko: intiansarvikuono kilpailee leveähuulisarvikuonon kanssa suurimman elävän sarvikuonolajin tittelistä (molemmat painavat noin 1800 kiloa), kun taas jaavansarvikuono on lajeista toiseksi pienin, reilun tonnin painoinen.

Sumatransarvikuono, sen muinainen (turkoosi) ja nykyinen levinneisyys (tummanturkoosit täplät).

Metsissä ja tundralla

Kolmas sukuhaara on ikivanha, alkujaan metsissä eläneiden sarvikuonojen linja, jonka ainoa elävä edustaja on sumatransarvikuono (Dicerorhinus sumatrensis). Sumatransarvikuonon voisi ajatella olevan eräänlainen sarvikuonojen elävä fossiili. Se on elävistä sarvikuonoista selvästi pienin, alle tonnin painoinen, ja ylivoimaisesti karvaisin, vaikka karvaisuudessa onkin suurta yksilöllistä vaihtelua. Sumatransarvikuonokin oli historiallisena aikana valtavasti nykyistä laajemmalle levinnyt, aina eteläistä Kiinaa myöten, eikä suinkaan mikään sumatralainen erikoisuus.

Sumatransarvikuonon karvaisuus on vihje siitä, kenelle se on sukua. Sen sukuhaaran muut lajit nimittäin erikoistuivat lauhkeisiin ja kylmiin ilmastoihin ja kukoistivat jääkauden Euraasiassa. Lajeja oli pleistoseeniajan lopulla ainakin kolme. Tunnetuin oli kylmään ilmastoon sopeutunut villasarvikuono (Coelodonta antiquitatis), jonka luita ja jäätyneitä ruhoja löydetään Siperiasta (ja sarvia myös, mutta ne katoavat usein perinnelääkintämarkkinoille ennen kuin tutkijat näkevät niistä vilaustakaan).

Villasarvikuonon arvioitu levinneisyys, joka perustuu palloilla merkittyihin luulöytöihin.

Kylminä ilmastovaiheina villasarvikuono levisi etelä-Eurooppaan asti, missä kivikauden ihmiset ikuistivat sen maalauksiinsa. Villasarvikuonolla oli kaksi sarvea, joista etummainen oli suuri, juovakuvioinen ja sivuilta litistynyt. Erikoinen lapamainen sarvi oli ehkä näppärä lumilapio. Taaempi sarvi oli pienempi ja perinteisen kartiomainen. Villasarvikuono oli kuivien, kylmien ja enimmäkseen avointen ympäristöjen asukas. Kesällä se näyttää syöneen pääasiassa aron heiniä ja sarakasveja, talvella taas puuvartisia kasveja, kuten leppää, pajua ja havupuita.

Metsäsarvikuonon arvioitu levinneisyys, joka perustuu palloilla merkittyihin luulöytöihin.
Niittysarvikuonon arvioitu levinneisyys, joka perustuu palloilla merkittyihin luulöytöihin.

Kaksi muuta lajia kuuluivat sukuun Stephanorhinus. Metsäsarvikuono (Stephanorhinus kirchbergensis) ja niittysarvikuono (S. hemitoechus) kuuluivat Euraasian lauhkean ilmaston lajistoon (mainittakoon, että suomenkieliset nimet niille olen keksinyt itse). Ne levisivät laajalti jääkausien välisinä lämpökausina ja vetäytyivät taas eteläisiin refuugioihinsa Euraasian lämpimiin nurkkauksiin, kun ilmasto kylmeni.

Isokokoisen, noin 1800-kiloisen metsäsarvikuonon ruokavalio näyttää muistuttaneen hirveä. Eem-lämpökaudella Euroopassa sen tiedetään syöneen poppelia, tammea, orapihlajaa, nokkosia ja lumpeita, pajuja, pähkinäpensaita ja tyrniä. Niittysarvikuono oli vähän pienempi ja enemmän kallellaan heinän syömiseen ja avoimempiin elinympäristöihin, mutta kumpikaan ei ollut kovin erikoistunut. Paikoin ne elivät rinnakkain samalla alueella ja molemmille kelpasivat sekä heinä että lehdet ja versot. Kunhan dna- näytteiden laatu paranee, arvaan että löydetään todisteita näiden lajien risteytymisestä.

”Siperian yksisarvisen” arvioitu levinneisyys, joka perustuu palloilla merkittyihin löytöpaikkoihin.

Sukunsa viimeinen

Aivan omanlaisensa otus oli ”Siperian yksisarviseksi” nimitetty Elasmotherium sibiricum, lähes villamammutin kokoinen sarvikuononjärkäle.  Se oli kokonaisen oman kehityslinjansa viimeinen edustaja, vain etäisesti sukua kaikille muille sarvikuonoille. Elasmotherium viihtyi kylmissä ja kuivissa ilmastoissa samaan tapaan kuin villasarvikuono.

3-4 tonnin painollaan ”yksisarvinen” ei vielä kilpaile oligoseenikauden Paraceratheriumin kanssa, mutta se oli kuitenkin oman aikansa selkeästi suurin sarvikuono. Luulöytöjen perusteella sitä esiintyi Venäjän länsiosissa, Ukrainassa ja Moldovassa. Jostain syystä se ei koskaan levinnyt kovin laajalle – tai ehkä se esiintyi hyvin harvoina populaatioina, joista ei ole juuri jäänyt luita löydettäväksi. Vaikka jääkautisten luulöytöjen määrä ja tarkkuus on aivan ylivertainen verrattuna vaikkapa dinosaurusten aikaan, ei pidä luulla senkään olevan täydellinen.

Ranskalaisesta Rouffignacin luolasta löydetyn jääkautisen maalauksen ehdotettu esittävän tätä lajia, sillä mikään muu jääkauden Euroopan sarvikuono ei ollut yksisarvinen, mutta tulkinta on kiistanalainen – muun muassa siksi, että on epäselvää, oliko Elasmotheriumilla ylipäätään sarvea. Yhtään sarvea ei ole nimittäin säilynyt (tai jos on, ne on kaikessa hiljaisuudessa myyty pimeille markkinoille). Osa tutkijoista arvelee, että sarven sijaan otuksella oli otsassaan matala keratiininen pauka.

Villasarvikuonot ja Elasmotheriumit siis hallitsivat kylmiä alueita, metsä- ja arosarvikuonot leutoja, vaikka aivan niin ehdoton niiden aluejako ei näytä olleen kuin voisi kuvitella. Saksasta on löydetty samasta lämpimän Eem-ilmastovaiheen löytöpaikasta villa-, metsä- ja niittysarvikuonoja.

Niittysarvikuono levisi Afrikkaan asti, ainakin Välimeren etelärannikolle ja Marokon Atlasvuorten lauhkeisiin maisemiin. Siellä se oletettavasti kohtasi leveähuulisarvikuonoja.

Toisaalta yksittäinen metsäsarvikuonon kallo löytyi muutama vuosi sitten yllättäen kaukaa Pohjois-Siperiasta ja ajoitettiin keskelle viime jäätiköitymistä. Sarvikuonon hampaankoloista löytyi jäänteitä muun muassa lehtikuusesta, puolukan- tai mustikanvarvuista ja sammalesta. Selvästikään nämä sarvikuonot eivät olleet mitään hauraita spesialisteja, vaan sitkeitä ja sopeutuvaisia selviytyjiä.

Entä oliko Suomessa koskaan sarvikuonoja? Tämän jutun levinneisyyskartoissa Suomi on jätetty valkoiseksi, sillä meiltäpäin luulöytöjä ei ole tehty. Tosiasiassa suomalaisten megafaunalöytöjen vähyys johtuu siitä, etteivät olosuhteet meillä ole olleet sopivat luiden säilymiselle, eikä ole mitään syytä epäillä, etteikö meillä eläimiä olisi ollut silloin, kun maa ei ole ollut mannerjäätikön peitossa. Villasarvikuono esiintyi tyypillisesti yhdessä villamammutin kanssa, ja mammuttilöytöjä meillä on tehty useita, joten olisi outoa, jos molemmat villavat eivät olisi Suomen kamaraa tallanneet. Metsä- ja niittysarvikuonojen tavallisia kumppaneita ovat esimerkiksi metsäkauris, villisika ja susi. Voisi kuvitella, että aiempina nykyisenkaltaisina lämpökausina koko lauhkeiden metsien konkkaronkka olisi levinnyt meidänkin leveysasteillemme.

Arvio sarvikuonojen levinneisyydestä viime jääkaudella 120 000 – 40 000 vuotta sitten (sinisellä) ja jäljellä olevien viiden lajin populaatiot (punaisella).

Vain rippeet jäljellä

Kymmenien miljoonien vuosien ajan luonnon perustila on ollut sarvikuonojen (ja tietenkin myös norsujen) runsaus. Nyt näiden megakasvinsyöjien levinneisyydestä on jäljellä vain rippeet. Suunnattomat alueet ovat jääneet vaille niiden laidunnuksen tärkeitä ekologisia vaikutuksia.

Koko maapallon sarvikuonojen lukumäärä on uusimpien laskentojen mukaan noin 27 000. Vielä reilu sata vuotta sitten niitä arvioidaan olleen puoli miljoonaa. Jääkaudella lukujen on täytynyt olla päätähuimaavia

Nyt viimeistenkin rippeiden säilyminen on vaakalaudalla. Viime vuosina olemme kuulleet, kuinka Malesian viimeinen sumatransarvikuono kuoli, viimeinen urospuolinen zairenleveähuulisarvikuono kuoli, suippohuulisarvikuonon läntinen alalaji kuoli sukupuuttoon ja monissa maissa sarvikuonojen salametsästäjät tappavat eläinten lisäksi riistanvartijoita, jotka ampuvat takaisin. Maailmankuulussa eteläafrikkalaisessa Krugerin kansallispuistossa, missä elää yksi maailman suurimmista sarvikuonopopulaatioista, molempien  siellä esiintyvien lajien kannat ovat romahtaneet salametsästyksen vuoksi.

Sarvikuonoja on ollut olemassa yli 50 miljoonaa vuotta, mutta mahtavatko ne selvitä seuraavista viidestäkymmenestä?

Sarvikuonojen tärkeimpiä uhkia ovat salametsästys sarvien vuoksi ja elinympäristöjen hävitys maatalouden ja asutuksen tieltä. Sarvikuononsarvi on keratiinia, samaa ainetta kuin ihmisen kynnet ja hiukset, mutta se ei näköjään estä ihmisiä uskomasta sen ihmeellisiin parantaviin vaikutuksiin. Sarven kilohinta onkin samaa luokkaa kuin kullan. Sarvenhan voisi poistaa eläintä vahingoittamatta (ja sitä myös tehdään sarvikuonojen suojelemiseksi), mutta salametsästäjien on helpompaa ja nopeampaa yksinkertaisesti ampua eläin.

Suojelutyöhön tarvitaan rahaa, aikaa ja turvallisuutta: vaikka vaurastuminen ja infrastruktuurikin tuhoaa luontoa, usein varmin resepti isojen eläinten sukupuutolle on epätoivoinen köyhyys, luonnonsuojelulakien olematon valvonta ja runsas valikoima tuliaseita. Köyhien maiden vakautta edistävä toiminta toivottavasti nostaa siis myös todennäköisyyttä, että sarvikuonot ja muut suuret eläimet säästyvät: ilmastonmuutoksen hillintä, kehitysapu, luonnonvarojen ryöväyksen hillintä.

Nykyisten sarvikuonojen populaatiot uusimpien tietojen mukaan ovat: leveähuulisarvikuono noin 18 000, intiansarvikuono noin 3600, suippohuulisarvikuono noin 5600, jaavansarvikuono 75 ja sumatransarvikuono noin 80.

International Rhino Foundation ja WWF kertovat lisää siitä, mitä kaikkea sarvikuonojen suoran pelastamisen eteen tehdään. Paljon on nimittäin saatu aikaan: leveähuulisarvikuono kävi aikanaan jo sukupuuton partaalla, mutta nyt se on lajeista runsaslukuisin. Viime vuosina intiansarvikuonon kanta on ollut lupaavassa kasvussa, kiitos Intian ja Nepalin tiukkojen suojelutoimien. Viime laskennasta jaavansarvikuonojen lukumäärä on noussut muutamalla yksilöllä ja sumatransarvikuonojenkin romahdus on saatu pysähtymään, vaikka näiden lajien tilanne on toki edelleen kriittinen.

Suomessa ei varmaankaan ketään tarvitse neuvoa olemaan ostamatta sarvikuononsarvea, mutta toisella ostopäätöksellä voi olla väliä. Sumatran- ja jaavansarvikuonojen elinaluetta tuhoutuu palmuöljyviljelmien alle (samoin kuin äärimmäisen uhanalaisten orankien, villien orkideojen ja lukemattomien muiden lajien). Palmuöljyä sisältävät monet hämmentävätkin tuotteet: margariinit, suklaat, keksit, valmisnuudelit, kosmetiikka, biopolttoaineet. Niiden välttäminen ja – mikä tärkeämpää – valmistajien äänekäs painostaminen luopumaan palmuöljystä on tapa ainakin omalta pieneltä osaltaan jarruttaa Kaakkois-Aasian sademetsien tuhoa ja kasvattaa todennäköisyyttä, ettei lähivuosina tarvitse surra kokonaisen sarvikuonolajin sukupuuttoa.


Lähteitä ja lisätietoa:

Asperen & Kahlke 2015: Dietary variation and overlap in Central and Northwest European Stephanorhinus kirchbergensis and S. hemitoechus (Rhinocerotidae,
Mammalia) influenced by habitat diversity
. Quaternary Science Reviews 107:47-61.

Liu ym. 2021: Ancient and modern genomes unravel the evolutionary history of the rhinoceros family. Cell 184:19.

Moodley ym. 2020: Interspecific Gene Flow and the Evolution of Specialization in Black and White Rhinoceros. Molecular Biology and Evolution 37 (11): 3105–3117.

Zhegallo ym. 2005: On the fossil rhinoceros Elasmotherium (including the collections of the Russian Academy of Sciences). Cranium 22:1.

Wikipedia: Rhinoceros, White rhinoceros, Black Rhinoceros, Indian rhinoceros, Javan rhinoceros, Sumatran rhinoceros, Woolly rhinoceros, Merck’s rhinoceros, Narrow-nosed rhinoceros, Elasmotherium.

Yksi ajatus artikkelista “Jääkauden sarvikuonot”

  1. Maija Hei! Hieno blogi-kertomus, hieno tarina — vaikka sisältö onkin surullinen: tätä me ihmiset olemme saaneet aikaan. ja hurjinta on se että emme yllensa ollnekaan edes huomaa että näin on käynyt. Tieto ja tiedostaminen, tiedon levittäminen on yhtä kuin lajien pelastamista!! Teet PALJON hyvää, Maija!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s