Petomainen mopsi, puujalkakettu ja muut nurinkuriset koiraeläimet

Pensaskoiria. Kuva: Josh More / Flickr.

Etelä-Amerikassa koiraeläimet tuntuvat tekevän kaiken päinvastoin kuin pitäisi. Siellä koiraeläimiä on ollut kaikkein lyhimmän ajan, mutta silti ne ovat monimuotoisempia kuin missään muualla.

Muualla isot koiraeläimet ovat petoja ja pienet kaikkiruokaisia, täällä päinvastoin. Muualla kesyt koirat kukoistavat ja villit erämaan eläimet ovat uhanalaisia, mutta Etelä-Amerikassa juuri kesyt on hävitetty maan päältä. Mikä koiramaailman hölmöläisten kylä tämä oikein on?

Mikä, jos mikään, on koira? Osa 3, roskisdyykkarista herkuttelijaksi

Osa 1: koiran juurilla

Osa 2: ”se yrittää dominoida”

Osa 4: koiraa karvoihin katsominen

Suurimman osan historiaansa koira lienee ollut ihmisasutuksen liepeillä elävä eläin, joka ansaitsi ruokansa tekemällään työllä: vartioimalla ja metsästämällä. Evääksi oli tarjolla sitä, mitä ihmisiltä sattui liikenemään ja mitä koirat onnistuivat itse pyydystämään.

Koirien hyvinvointiin kiinnitetty intohimoinen huomio on uusi ilmiö. Se tarkoittaa, että ihmisen paras ystävä saa vihdoinkin ansaitsemaansa rakkautta ja huolenpitoa, ja toivottavasti myös sille sopivaa ravintoa. Jos lähestytään taas asiaa biologian kautta, mikä mahtaa olla koiran luonnollinen ruokavalio?

Mikä, jos mikään, on koira? Osa 2, ”se yrittää dominoida”

Osa 1: koiran juurilla

Osa 3: roskisdyykkarista herkuttelijaksi

Osa 4: koiraa karvoihin katsominen

Jos koira on susi, sen kanssa täytyy kommunikoida susien kielellä. Koiranomistajien keskuudessa on vuosikymmeniä elänyt käsitys, että susilla on jäykkä, hierarkkinen arvojärjestys, jonka ympärillä niiden elämä pyörii. Tästä on päätelty, että koirien ongelmakäyttäytyminen yleensä johtuu siitä, ettei ihminen ole ollut sille tarpeeksi selkeä alfayksilö, laumanjohtaja.

Mutta mikähän on totuus? Onko koira yhtä hierarkkinen kuin susi – ja kuinka hierarkkinen susi sitten oikeasti on?

Mikä, jos mikään, on koira? Osa 1, koiran juurilla

Osa 2: ”se yrittää dominoida”

Osa 3: roskisdyykkarista herkuttelijaksi

Osa 4: koiraa karvoihin katsominen

Maailmassa on arviolta viisisataa miljoonaa koiraa, joiden perheenjäseninä elää suunnilleen yhtä monta ihmistä. Koirien kanssa harrastetaan ja työskennellään, niitä jalostetaan ja kasvatetaan, tutkitaan ja syödäänkin. Eipä ihme, että ihmisen paras ystävä on hyvä kasvualusta kiivaille riidoille, jyrkille koulukunnille ja intohimoisille näkemyksille. Toisaalta koiraa on myös pidetty itsestäänselvyytenä, jota ei ole ennen viime aikoja juurikaan tieteellisesti tutkittu.

Eksoottisten lemmikkien kohdalla lähtökohta eläimen tarpeiden täyttämiselle on ymmärtää, millainen eläin oikein on kyseessä. Millainen on sen biologia, luonnollinen elinympäristö ja luontainen käyttäytyminen? Tässä artikkelisarjassa sovellan samaa ideaa koiraan. Mitä tiede osaa kertoa siitä, mikä koira oikein on? Aloitetaan koiran alkuperästä.

Siperian luppakorvaiset ketut

Eilisessä Helsingin Sanomien artikkelissani kerroin uudesta hypoteesista, joka selittää, kuinka sudesta tuli koira. Jutussa liippaan lyhyesti venäläiskokeessa kasvatettuja täysin kesyjä kettuja, mutta tilanpuutteen vuoksi en tietenkään voinut kertoa niiden koko tarinaa. Onneksi pääsen kertomaan sen tässä.

Tämä postaus pohjautuu osaan laajemmasta artikkelista, jonka kirjoitin Canis-lehteen vuonna 2012. Toki se on päivitetty paremmin nykytietoa vastaavaksi. Sisällöltään enimmäkseen tätä liippaava artikkeli löytyy myös englanniksi Humming Dinosaur -blogistani.

Vuonna 1958 venäläinen geneetikko Dmitri Beljajev aloitti historiallisen kokeen. Uunituoreena Sytologian ja genetiikan instituutin johtajana hän lähetti nuoren avustajansa Ljudmila Trutin ostamaan virolaiselta turkistarhalta yhteensä 130 hopeakettua (eli kotoisen kettumme mustanhopeista versiota) ja alkoi jalostaa niitä kesyiksi (kuva: Zefram/Wikipedia).

Rauhankyyhkystä lentäväksi rotaksi

Ei liene toista niin aliarvostettua lintua kuin kesytetty ja jälleen hylätty kalliokyyhky, pulu. Se on niin tuttu, tavallinen ja runsaslukuinen, että harva tulee edes katsoneeksi kauniin metallinhohtoisia höyheniä tai ajatelleeksi, miten tämä subtrooppisten seutujen lintu oikein on Suomeen päätynyt.

”Siivekäs rotta” on mielenkiintoinen ja vivahteikasta elämää elävä, huomattavan älykäs lintu, jonka sopeutuvuutta voi vain ihailla. Se pariutuu eliniäkseen, ruokkii poikasiaan kuuluisalla linnunmaidolla ja osaa kotiin pitkienkin matkojen takaa. Ihmiskunnalle se on viime kymmenen tuhannen vuoden aikana ehtinyt tehdä sen mittakaavan palveluksia, etteivät kyyhkyjen toisessa maailmansodassa ansaitsemat 32 urhoollisuusmitalia ja sotaveteraaneille veistetyt pikkuruiset jalkaproteesit riitä edes alkuun sen korvaamiseksi.

Olen jo pidemmän aikaa hautonut kesykyyhkystä kirjoittamista. Ilmeisesti niistä ehti kertyä turhankin paljon sanottavaa, mutta tässä se nyt on kaikkine sivurönsyineen: Planeetanihmeiden suuri Kaikki puluista -kooste.

Vuohipoluilla

Kerroin jo vähän elokuisesta Kreetan matkastani luonnontieteellisen museon antia ihmettelemällä. Tällä kertaa siirrytään Kreetan länsiosan vuoria halkovaan Samarianrotkoon, jonka ympärillä on samanniminen kansallispuisto. Rotkon läpi kulkee 16 kilometrin mittainen patikkareitti, joka osoittautui erinomaisen kiehtovaksi. Olin tosin onnistuneesti kolhinut molemmat jalkani jo ennen rotkokävelyyn varattua päivää, joten matka oli jokseenkin kivulias. Jalkani ei ole vieläkään aivan ennallaan, mutta patikka oli ehdottomasti sen arvoinen. Maisemat olivat sanalla sanoen ällistyttävät, tapasin saaren kuuluisan villivuohen ja pääni yllä kaarteli sangen pahaenteisiä korppikotkia. Tässä teille lukijoille vähemmän tuskallinen kävelyretki läpi rotkon ja sen taustalla olevien tarinoiden.

Viikon outo eläin: kirjava kettu

Kun portugalilainen Ferdinand Magellan vuonna 1520 purjehti Etelä-Amerikan eteläkärkeen, maisemaa täplittivät paikallisten asukkaiden lukuisat leiritulet. Niiden mukaan salmien halkomalle saaristolle annettiin nimeksi Tierra del Fuego, Tulimaa. Tulia sytyttivät metsästäjä-keräilijät, joilla oli seuralaisinaan erikoisia kirjavia ja valkoisia koiria.

Kolmisensataa vuotta myöhemmin eurooppalaiset tunkeutuivat kullan ja lammaslaitumien perässä Tulimaahan saakka. Silloin he tutustuivat lähemmin sekä koiriin että niiden omistajiin, ja suhtautuivat molempiin ajalle ominaisella ylenkatseella. He kuvailivat koiria rumiksi, kitukasvuisiksi ja hyödyttömiksi otuksiksi, ja pian hävittivät ne, koska katsoivat ne uhkaksi lampailleen. Koirien ikävä kohtelu ei tunnu elää lainkaan yllättävältä kun kuulee, että myös niitä pitäneistä intiaaneista maksettiin 1800-luvun lopulla tapporahaa, kunnes kansoista oli pelkät rippeet jäljellä.

Vasta myöhemmin tajuttiin, mitä oikein tulikaan tehtyä. Tulimaankoirat eivät nimittäin olleet koiria, vaan andienkettuja (Pseudalopex culpaeus). Andienkettu oli suden lisäksi ainoa kesytetty koiraeläin – tai ainakin ainoa, joka selvisi moderneihin aikoihin saakka. Kettujen fossiileja on löydetty samoilta paikoilta ihmisluiden kanssa jo yli kymmenen tuhatta vuotta vanhoista kerrostumista, joten tulimaalaisten yhteistyö kettujen kanssa saattoi olla hyvinkin vanhaa perua. Tulimaanketut olisivat olleet kiehtovia itsessäänkin, mutta lisäksi niiden avulla olisi voitu oppia paljon kesyyntymisen yleisistä säännöistä.

Nykyään tulimaankoirasta on jäljellä enää yksi täytetty yksilö chileläisen museon kokoelmissa, ja sekin on parhaat päivänsä nähnyt. Darren Naish on kirjoittanut Tetrapod Zoology -blogiinsa lyhyen jutun tulimaankoirasta, ja siellä voi nähdä myös kuvan täytetystä otusparasta. Austin Whittallin Patagonian Monsters -sivu kertoo lähes kaiken muun, mitä otuksesta tiedetään.

Empaattinen, naurava, uneksiva rotta

Tällä viikolla vietetään kansallista eläinten viikkoa. Viikolla on vuosittain vaihtuva teema, joka yleensä pyörii lemmikki- tai tuotantoeläinten hyvinvoinnin ympärillä: viime vuosina on puhuttu muun muassa kalojen tunteista, pentutehtailijoista ja kissojen kohtelusta. Tämän vuoden teemana on ”pidä huolta pienistäkin” eli pikkujyrsijöiden ja kanien hyvinvointi.

Jyrsijöitä tulee helposti aliarvioineeksi niiden tuholaisen maineen ja silkan tavallisuuden vuoksi. Toisaalta niistä on koe-eläiminä tullut älykkyyden ja sosiaalisuuden tutkimuksessa hyvin tunnettuja mallilajeja. Ja hämmästyttäviä asioita niistä tiedetäänkin. Tiesitkö, että osa laboratoriohiirikannoista tuntee myötätuntoa, osa ei? Entäpä sitä, millaisia unia rotat näkevät?

Tämä artikkeli on oma korteni jyrsijöiden hyvinvoinnin puolesta. Keskityn erityisesti rottiin, koska jo edesmenneen kaksikkoni ansiosta olen kehittänyt niitä kohtaan erityisen lämpimät tunteet.

Kissojen jäljillä

Eläinten kuningas, noitien kätyri, Narnian luoja, viheliäinen karjavaras, naisellisuuden symboli, pikkulintuja syövä tuholainen, hiiriä syövä hyötyeläin, egyptiläisten hedelmällisyyden jumalatar. Jos joku eläinryhmä on ihmisten mielissä herättänyt suuria tunteita, niin se on kissaeläinten heimo.

Nykyään eläviä kissaeläimiä on noin neljäkymmentä lajia. Kotikissasta tiikeriin, servaalista oselottiin ja kalastajakissasta karakaliin, niillä kaikilla on kissoille ominainen viehätyksensä. Niiden läheisimpiä sukulaisia ovat sivettieläimet, mungot ja hyeenat. Kissaeläimiä luonnehtivat omalaatuiset piirteet: sisäänvedettävät kynnet, notkea ruumis, lyhyt ja korkea kallo ja nystyräpintainen kieli. Ne ovat petoeläimistä hylkeitä lukuun ottamatta voimakkaimmin erikoistuneet lihansyöntiin. Niiden kielestä ovatkin kokonaan kadonneet makeaa aistivat makunystyrät ja niiden maksa on huonompi käsittelemään kasvimyrkkyjä kuin kaikkiruokaisempien petojen. Siksi aspiriini (jota saa muun muassa pajun kuoresta) on kissoille myrkyllistä, mutta koirille ei.

Mistä kissat oikein tulivat? Kurkistetaanpa niiden evoluutiohistoriaan. Tämä aihe on Riverianan toive vuosipäivähaasteen tiimoilta.