Muistoja vihreästä Saharasta

Keskellä Saharan autiomaata, Algerian ja Libyan eteläisillä syrjäseuduilla, maisema on lohdutonta: ruskeita, kuivia vuoria, joiden välissä paikoin kohoavat hiekkadyynit tai loputtomat kivikot. Maisemassa ei ole häivähdystäkään vihreää. Ainoa täällä sinnittelevä iso nisäkäs on kameli. Mutta paikoin kallionlohkareiden kyljissä on maalauksia ja kaiverruksia, joiden kohteita ei ole nähty täällä tuhansiin vuosiin: elefantteja ja kirahveja, antilooppeja, hevosia, härkiä ja jopa uivia ihmisiä. Kuvan elefantti on kaiverrus Libyasta (kuva: Luca Galuzzi)

Sahara ei ole suinkaan aina ollut aavikkoa, ja sen kiehtova historia näkyy muuallakin. Miksi Saharan keitaissa ja vuoristojärvissä, satojen kilometrien päässä lähimmistä vesistöistä, elää krokotiileja ja kirjoahvenia? Minne katosivat antiikin karthagolaisten sotanorsut? Miksei Afrikassa ole karhuja?

Alkuhärkä, kuolema ja paluu kuolleista

Jääkaudella Eurooppaa asuttaneesta megafaunasta viimeisin oli alkuhärkä (Bos primigenius), naudan villi esi-isä. Sen äskettäinen sukupuutto, vaikuttava ulkonäkö ja luonne ja lukuisat vanhat kuvat ja kirjoitukset ovat luoneet sille lähes myyttisen maineen. Englannin kielessä alkuhärkä tunnetaan sellaisilla komeasti kalskahtavilla nimillä kuin aurochs ja urus.

Rooman keisari Caesar aikoinaan kuvasi alkuhärkää näin:

”These are a little below the elephant in size, and of the appearance, color, and shape of a bull. Their strength and speed are extraordinary; they spare neither man nor wild beast which they have espied. […] But not even when taken very young can they be rendered familiar to men and tamed.”

Alkuhärkä esiintyy taiteessa luolamaalauksista antiikin korkokuviin, lukuisissa eurooppalaisissa vaakunoissa, sanonnoissa ja paikannimissä. Onpa Raamatussa mainitun villihäränkin arveltu olleen alkuhärkä. Alkuhärästä tuli sittemmin ensimmäinen sukupuuttoon kuollut eläin, jota on yritetty herättää kuolleista, ja ehkä siitä vielä tulee ensimmäinen, jonka kohdalla se onnistuu.

Mutta minkälainen eläin oli kaikkien näiden tarinoiden takana, ja mitä sille tapahtui?

Mannerjäätiköitä ja mammutteja kotinurkilla

Miljoonia vuosia sitten kaukaisissa maissa eläneiden eliöiden kanssa puuhailussa on huonot puolensa. Sitä unohtaa katsoa lähelle. Kirjoitellessani geologian kurssia varten esseetä viimeisimmästä jäätiköitymiskaudesta, hämmästyin taas kerran sitä, kuinka nuori Suomi on sellaisena kuin me sen tunnemme. Kun Suomi paljastui mannerjään alta, muun maailman luonto oli hyvin samanlainen kuin nyt. Neandertalilaiset olivat jo kauan sitten kadonneet ja maanviljely oli keksitty Lähi-Idässä. Silti meikäläinen luonto on ehtinyt käydä läpi mielenkiintoisia vaiheita. (kuva: Wikipedia)

Tässä on esseeni Veiksel-jääkaudesta ja siitä, kuinka Suomesta vasta äsken tuli sellainen kuin tuli. Muokkasin sen toki kouluesseestä helpommin luettavaan muotoon.

Ihmiset ja kadonnut megafauna

Ihminen ei ole muusta luonnosta erillään, vaikka ihmiset ovatkin parhaansa mukaan yrittäneet niin itselleen vakuuttaa. Me olemme laji muiden joukossa, yksi haara kädellisten sukupuussa. Onhan meissä tietysti asioita, jotka ovat ainutlaatuisia, tai ainakin pidemmälle hiottuja kuin millään muulla eläimellä: tulen käyttö, puhekieli, vaatteet ja pilvenpiirtäjät, uskonnot, luonnontieteet, runous, ydinaseet, kyky kesyttää muita lajeja. Olemme varsin kiehtovia eläimiä. Yksi meidät erityisiksi tekevä piirre on se, että meillä on enemmän valtaa muiden lajien elämään kuin millään muulla yksittäisellä eliöllä. Sen, että kykenemme ymmärtämään sekä muiden elämänmuotojen arvon että oman vaikutuksemme niihin, pitäisi johtaa vastuullisuuteen. Kuitenkin olemme läpi lajimme historian aiheuttaneet tuhoa kaikkialla minne menemme. (kuva: taiteilijan näkemys muinaisesta eurooppalaisesta koirineen, BBC)