Kirjoitin kirjan karanteenissa ja muita pandemia-ajan kuulumisia

Pian ilmestyvän dinosauruskirjani kuvitusta: Stegosaurus ja lauma pieniä Fruitadens-dinosauruksia jurakauden Pohjois-Amerikassa.

Viimeiset puolitoista vuotta ovat olleet outoa aikaa varmasti muillekin kuin minulle. Vaikka pandemia-aikana arki näennäisesti muuttui vain vähän – teinhän töitä kotoa jo ennestään – sosiaalisten kontaktien katoamisen ja epävarmuuden psykologinen vaikutus oli silti suuri. Myös ahdistus ilmastokriisin ja luontokadon vauhdikkaasta etenemisestä on painostavaa. Olen onneksi sentään pysynyt terveenä – toivottavasti te lukijatkaan ette ole joutuneet kohtaamaan koronavirusta tai viime aikojen sään ääri-ilmiöitä liian läheltä!

Tapahtui tässä välissä silti paljon hienojakin asioita. Olen esimerkiksi kasvattanut pieniä karvaisia eläimiä ja kirjoittanut kirjan.

Viikon tiedeuutinen: viimeinen sussemioni

Altaivuorilla sijaitseva Denisovan luola nousi kerralla maailmankartalle vuonna 2012, kun sieltä löytyi tieteelle tuntematon ihmislaji – tai siis yksi sormiluu ja kaksi poskihammasta. Näistä rippeistä Svante Pääbon johtama tutkimusryhmä onnistui eristämään koko perimän eli genomin. Perimä paljasti muun muassa, että denisovanihminen elää yhä pienenä osana Melanesian ja Australian asukkaita.

Vähemmän tunnettua on, että luolasta löytyy myös eläinten luita. Niiden joukossa on nuorin tunnettu näyte erikoisesta hevoseläimestä, joka ei ollut hevonen, seepra eikä aasi. Sen luultiin kuolleen jälkeläisiä jättämättä puoli miljoonaa vuotta sitten. Sukulaisemme Altaivuorilla kuitenkin söivät niitä vain 32 000 vuotta sitten.

Tämä artikkelisarja koostuu tiedeuutisista, jotka ovat jääneet muissa medioissa vähälle huomiolle tai kokonaan ilman. Toivottavasti se myös auttaa kertomaan, että tiedettä tehdään paljon enemmän kuin samoja otsikoita toistavista uutisista voisi päätellä, ja sen parissa puurtavat monenlaiset ihmiset.

Kirja-arvio: tuhannen ja yhden lajin tarinat

Aina välillä luulen, että tiedän aika paljon luonnosta. Hallitsenhan sentään evoluution ja ekologian perusperiaatteet, tunnistan suurimman osan Suomen selkärankaisista (ainakin jos saan katsoa rauhassa) ja olen vuosien varrella imuroinut päähäni hämmentävän määrän nippelitietoa sieltä täältä. Halusitko tietää genomin koon evoluutiosta dinosauruksilla vai petunioiden taipumuksesta lihansyöntiin?

Sitten luin Metsän salainen elämä -kirjan ja muistin taas, etten tiedä mistään mitään. Kaikki vuosien varrella muistilokeroin upottamani tieto on vain mitä kevein pintaraapaisu. Kirja avaa huikeita näkymiä suomalaisten metsän maan hiljaisiin – olentoihin, joilla on sellaisia viehättäviä nimiä kuin salasyöjät, kiilurit, sudenmaidot ja pitsikät. Vasta, kun tietää edes jotain, voi ymmärtää kuinka vähän tietää. Ja se vasta kiehtovaa onkin.

Eläin, joka muuttaa maailmaa

Virossa kuvattu euroopanmajava. Sven Začek/Wikimedia Commons.

Jos majavat olisivat kuolleet sukupuuttoon ja joku arvaisi fossiilien perusteella niiden elintavat oikein, ehdotukselle nauraisivat naurismaan aidatkin. Vai jyrsijä, joka kaataa täysikokoisia puita ja rakentaa niistä padon, joka voi näkyä avaruuteen saakka. Niin niin, ja seuraavaksi se varmaan kaivaa myös omat tukinuittokanavat?

Ajatus tähän Planeetanihmeiden suureen majavaepisodiin syntyi Järven tarina -elokuvaa katsoessa. Tutut suomalaiset eläimet helposti melkein unohtaa, kunnes näkee niiden käyttäytymistä isolla kankaalla. Hyvänen aika, meillähän on Suomessa tuollaisiakin!

Mammuttiarolta näyttelykehään

Aina joskus sitä toivoo kirjoilta mahdottomia. Vaikkapa, että tietokirjailijalla voisi olla yhtä aikaa sekä tutkijan raudanluja asiantuntemus ja ajattelutapa että kaunokirjailijan tyylitaju ja taito herättää tunteita.

Tai ehkei se olekaan ihan mahdotonta. Viime viikolla luin nimittäin kirjan, jonka kirjoittajalla oli hallussa kumpikin puoli. Kun kirjan aihepiiri oli lisäksi poikkeuksellisen kiehtova, oli Tiina Raevaaran Koiraksi ihmiselle lukukokemuksena vau-elämyksestä toiseen vievä seikkailu, kuin hyvä Attenborough-dokumentti.

Savunhajuiset orkideat

Elina Grundströmin kirjoittama Musta orkidea on suomalaisittain epätavallinen tiedekirja. Se on kertomus, jossa seurataan kirjoittajan matkaa yhä syvemmälle orkideoiden ja palmuöljybisneksen sotkuiseen maailmaan ja tavataan koko joukko mielenkiintoisia ihmisiä. Suomeksi tällaisia tarinamuotoisia tiedekirjoja on kirjoitettu hyvin vähän, vaikka englantia puhuvassa maailmassa ne ovat hyvinkin suosittuja. Toivottavasti  niitä syntyy lisää Mustan orkidean vanavedessä.

Musta orkidea kertoo, no, nimensä mukaisesti mustasta orkideasta. Borneolla kasvava Coelogyne pandurata oli pitkään ainoa tunnettu orkidea, jonka kukissa on puhdasta mustaa. Väri on tehnyt siitä halutun keräilykohteen ja Borneon luonnonsuojelun symbolin. Kirjan kirjoittaja seikkailee mustan orkidean perässä niin Borneolla, Singaporessa kuin Lohjansaaressakin, ja pääsee samalla näkemään, mitä silkka tyhmyys ja ahneus saavat aikaan. Kirja on tärkeä puheenvuoro luonnonsuojelun, ilmastonmuutoksen ja yksittäisten ihmisten mutkikkaasta suhteesta ja globalisaatiosta – ja samalla niin mukaansatempaava tarina, että ahmaisin sen parissa päivässä.

Viikon outo eläin: uiva pää

Maailmassa on paljon kummallisia kaloja, mutta möhkäkala (Mola mola) on hyvä ehdokas kaikkein oudoimmaksi. Se näyttää suunnattoman suurelta uivalta päältä, pikemminkin hyvin oudon painajaisen hahmolta kuin oikealta eläimeltä.

Möhkäkala ei pelkästään näytä siltä, että siitä puuttuu jotain. Siltä todella puuttuu paljon olennaisilta kuulostavia ruumiinosia: pyrstön ja pyrstöevän lisäksi muun muassa uimarakko, vatsaevät ja kylkiluut. Olemassa olevatkin luut koostuvat pikemminkin sienimäisen höttöisestä rustosta kuin, no, luusta. Puuttuvista osistaan huolimatta se on maailman suurin luukala: möhkäkalat painavat keskimäärin tonnin ja ovat pari metriä pitkiä. Yli kaksitonnisiakin yksilöitä on nähty.

Kummallisen ruumiinmuotonsa vuoksi möhkäkala on kömpelö uimari, joka liian pienessä akvaariossa pidettynä kolhii itseään jatkuvasti asumuksensa seiniin. Ne ovatkin yleisöakvaarioissa harvinaisia. Avomerellä ei väistelykyvyllä ole väliä, ja ilmeisesti otuksen vaappuva uimatyyli on varsin taloudellinen, vaikka näyttääkin myötätuntoa herättävän vaikealta. Joka tapauksessa kala on levinnyt trooppisiin ja lauhkeisiin meriin kaikkialle maailmaan, joten jotain se tekee oikein.

Englanninkielisen nimensä ocean sunfish tämä eväkäs on saanut tavastaan maata kyljellään aivan veden pinnassa. Vaikuttaa siltä, että makoilulla on montakin käyttötarkoitusta. Syvällä kylmissä, vähähappisissa vesissä meduusoja saalistanut kala tulee ehkä pinnalle toipumaan ja lämmittelemään. Lisäksi möhkäkalat etsivät auttajia: niiden on nähty suorastaan kerjäävän vedessä lepäävien albatrossien huomiota, jotta nämä vetäisivät irti kalojen ihossa loisivia Pennella-hankajalkaisia. Vaikuttaakin siltä, että möhkäkalalla on symbioottinen suhde ainakin havaijinalbatrossin ja mustajalka-albatrossin kanssa. Kalan ja linnun välinen symbioosi, kaikkea sitä onkin.

Ainutlaatuisesta ulkonäöstään huolimatta möhkäkalat ovat läheistä sukua pallokaloille ja siilikaloille. Aikuisesta kalasta sitä ei heti uskoisi, mutta möhkäkalan pari millimetriä pitkät toukat ovat varsin siilikalamaisia piikkeineen kaikkineen. Ne kasvavat kymmeniä miljoonia kertoja suuremmiksi ja muuttavat koko ruumiinmuotonsa ennen kuin saavuttavat aikuisen mitat. Tarkkaan ei tiedetä, kauanko kasvamisessa menee, saati kuinka pitkään möhkäkalat elävät: avomeren eläinten elämästä tiedetään yhä hälyttävän vähän. Sen verran kuitenkin tiedetään, että Monterey Bayn akvaariossa Kaliforniassa pidetty nuori möhkäkala kasvatti painonsa 26 kilosta lähes 400 kiloon reilussa vuodessa, joten kasvuvauhti ainakin on kunnossa.

Lisätietoa ja kuvia möhkäkalasta tarjoavat Tetrapod Zoology (tarkempi selostus symbioosista albatrossien kanssa), Lord Geekington, Deep Blue Home, Monterey Bay Aquarium, Fishbase ja Animal Diversity Web.

Viikon outo eläin: todella rujo simpukka

Sellaiset simpukat, jotka viettävät aikansa pohjamutaan tai -hiekkaan kaivautuneina, eivät aina mahdu omaan kuoreensa. Eihän niiden tarvitse, kun tunneli suojaa niitä pedoilta, ja sifonin, simpukan hengitysputken ja suun yhdistelmän, on ulotuttava tunnelista ulos.

Järkevä selitys ei juurikaan auta geoduckin (Panopea generosa) ulkonäön hyväksymisessä.

Yhdysvaltojen Tyynenmeren puoleisella rannikolla elävällä geoduckilla ei nimestään huolimatta ole mitään tekemistä ankan kanssa, vaan nimi on huono väännös erään paikallisen intiaanikielen sanasta gʷídəq, joka tarkoittaa syvälle kaivautumista. Ja sen tämä otus tosiaan tekee: liejun pinnalle kurkottava sifoni voi yksin olla yli metrin mittainen. Koko otus painaa useamman kilon.

Vasta muutama vuosikymmen sitten joku tajusi, että uskomattomasta ulkonäöstään huolimatta geoduck itse asiassa maistuu herkulliselta. Vähemmän yllättäen siitä on tullut varsinainen hittituote Itä-Aasiassa, missä geoduckia popsitaan raakana ja siitä maksetaan huikeita kilohintoja.

Sen lisäksi, että geoduck on uskomattoman kokoinen ja näköinen, se on myös pitkäikäinen: vanhin tunnettu yksilö on ollut 168-vuotias. Se on myös malliesimerkki joidenkin merieläinten tähtitieteellisestä lisääntymiskyvystä: yksi naaras voi tuottaa elinaikanaan viisi miljardia mätimunaa. Koska jälkikasvu heitetään meriveteen oman onnensa nojaan, vain ani harva niistä selviää aikuiseksi simpukaksi asti. Jos ihmiset olisivat yhtä hedelmällisiä, koko maapallon väestö voisi olla kahden naisen lapsia.