Juttusarjan edellisen osan lopuksi matkasimme haikein mielin Isle of Wightilta takaisin pääsaarelle, laukut jo lupaavasti fossiililöydöistä pullistellen.
Seuraavaksi ajelimme läpi New Forestin kansallispuiston (joka on sikäli osuvasti nimetty, että se ei ole metsää, vaan enimmäkseen nummea) ja kumpuilevan englantilaisen maaseudun, jossa jokainen kylä oli kuin uusi kopio Emmerdalen lavasteista.
Nyt tiedossa on ammoniitteja ja merimatelijoita Jurassic Coastilla, auringossa palanutta ihoa, eksoottisia vieraslajeja ja visiitti Walesin dinosaurusten pariin.
Lyme Regis
Seuraava pysäkkimme oli Lyme Regis. Juuri täällä kuuluisa paleontologi Mary Anning työskenteli 1800-luvun alkupuolella. Köyhä, kouluttamaton ja miestutkijoiden syrjimä Anning keräsi Lyme Regisin vaarallisilta rantakallioilta upeasti säilyneitä merimatelijoiden, kalojen, pääjalkaisten ja siipisaurien fossiileja ja loi pohjaa koko paleontologian tieteenalalle. Vanha loru ”she sells seashells by the seashore” kertoo Mary Anningista. Tänäkin päivänä monet Lontoon luonnonhistoriallisen museon mahtavan merimatelijasalin hienoimmista fossiileista ovat Anningin löytöjä.
Nykyään rannikkokaistale Lyme Regisin molemmin puolin on julistettu Jurassic Coastin maailmanperintökohteeksi.
Pilvetön taivas hohkasi lämpöä jo aamupäivällä. Eikö Englannissa pitänyt sataa? Tapasimme Richard Edmonsin, joka oli luvannut viettää päivän oppaanamme. Edmonds on paikallisen statigrafian asiantuntija. Hän kertoi kiehtovia tarinoita maanvyörymistä, niiden synnystä ja paljastuneista fossiileista. Meren ja sään armoilla murtuva kallio ei olekaan mikään yksinkertainen juttu. Edmondsin mukaan Jurassic Coastin kalliot ovat koko pituudeltaan kallellaan siten, että muodostuman toisessa päässä esillä ovat triaskautiset kalliot, ja kun rannikkoa kulkee (vaikkapa kävellen), matkaa samalla ajassa eteenpäin läpi jurakauden ja aina liitukaudelle saakka, läpi koko dinosaurusten valtakauden. Tässä suhteessa Jurassic Coast on ainutlaatuinen maailmassa.
Edmonds vei meidät ensin ylös kallioille ja kertoi näköalapaikalta, kuinka rantakallioiden sijainnit pysyivät samoina läpi viime jääkauden. Merenpinta oli sata metriä nykyistä alempana, ja kalliot kaukana sisämaassa. Kun meri jälleen nousi, rantakallioiden kuluminen alkoi uudelleen. Miljoonia vuosia piilossa ollutta kiveä – ja fossiileja – paljastuu nyt vuosittain.
Rantakalliot vetäytyvät meren tieltä vähän kerrallaan, joskus pieninä kivivyöryinä, mutta välillä isoina ja monivaiheisina romahduksina. 1960-luvulla Lyme Regisin yllä kulkeva rinne romahti yhden päivän aikana: tie, jota pitkin lapset olivat tulleet aamulla kouluun, oli iltapäivän tullen poissa. Suuret maansiirtymät ovat onneksi yleensä hitaita, joten ihmiset ehtivät pois alta. Ihmishenkiä vieviä tapauksia sattuu harvemmin. Mary Anningin isä kuoli kivivyöryssä saamiinsa vammoihin, ja Anning itsekin oli vähällä kuolla vuonna 1833 romahduksessa, joka tappoi hänen pienen koiransa Trayn.
Lyme Regis on käyttänyt miljoonia puntia rantaviivan ja kaupungin rinteiden vakauttamiseen, jotta Anningin aikaan kaupunkia piinanneet tulvat ja romahtavat kalliot on saatu kuriin. Nyt rantaviiva on sinisine merineen, puutarhoineen ja ravintoloineen kuin suoraan Välimereltä – kuten itse kyläkin, valkoiseksi kalkitut talot jyrkässä rinteessä meren yllä. Katulamput ja jopa aidanpylväät on koristeltu ammoniiteilla. On vaikea kuvitella, kuinka ankeaa rantaviivan tuntumassa asuneiden köyhien elämä oli 1800-luvulla, kun samaa aluetta peittävät nyt rantaleluja ja jäätelöä myyvät kojut.
Edmons vei meidät kävelylle Lyme Regisistä länteen, missä jurakautiset kalkki- ja liuskekivet murenevat äkkijyrkiltä kallioilta mereen. Rannan lohkareissa oli joukoittain ammoniitteja. Niiden joukossa oli muitakin merieläimiä: nautiluksia, kotiloita, simpukoita ja – kyllä – yksittäisiä merimatelijoiden luita. Edmonds osoitti meille paikkoja, joista kokonaisia merimatelijoita oli viime vuosina löydetty.
Osa rikkaimmista fossiilikerrostumista on hapettomissa oloissa syntynyttä pehmeää mustaa liusketta, joka, outoa kyllä, oli täynnä pyöreitä reikiä. Niihin syypää on porautuva simpukka (Pholas dactylus), joka porautuu asumaan puun tai pehmeän kiviaineksen sisään. Simpukka kovertaa itselleen kammion ja kasvaa siellä, kunnes jää loukkuun kiven sisään. Simpukat kuitenkin välttävät fossiilista luuta, joka on ainakin paksumpina kerroksina niille liian kovaa. Onneksi! Ne siis rei’ittävät kiven fossiilien ympäriltä, mutta jättävät itse muinaisaarteet sikseen.
Rantaa länteen kävellessämme astelimme samalla ajassa taaksepäin kohti jurakauden alkua. Edmonds näytti, kuinka rikkaat, ammoniitteja täynnä olevat kivet vähitellen vähenivät matkan edetessä. Olimme matkanneet aikaan, jolloin ekosysteemit vasta toipuivat triaskauden lopun joukkosukupuutosta, joka kuivalla maalla lopetti krokotiileille sukua olleiden pseudosuchien valtakauden ja antoi dinosauruksille mahdollisuuden.
Myös Edmonsin mukaan olimme liikkeellä huonoon aikaan: parhaita keräilyaikoja ovat surkeat säät kovien talvimyrskyjen jälkeen. Hienoimmat fossiilit olivat kiinni suurissa kivilaatoissa, jotka tietenkin jätettiin ehjinä seuraavien kävijöiden ihailtavaksi. Löysimme kuitenkin kukin jokusen pienen ammoniitin kotiin vietäväksi. Parhaat ”löydöt” ostimme kuitenkin fossiilikauppias Chris Moorelta naapurikylästä. Mereltä puhaltanut tuuli tuntui sen verran viileältä, etten edes tajunnut polttaneeni nahkani ennen kuin jälkikäteen.
Hooken Cliff
Seuraava kohteemme oli Devonissa sijaitseva Hooken Cliff, mutta sitä ennen piipahdimme aamuisella luontoretkellä matkan varrella. Stover Country Park on pikkuruinen luonnonsuojelualue, jossa sijaitsevan pienen järven (tai suuren lammen?) ympäri kulkee kävelyreitti. Se tarjosi hyvän näköalan ainakin Englannin luonnon vieraslajien määrään.
Toivottuja suunnattomia lintuparvia ei näkynyt, mutta pari minulle uutta lajia kyllä: mandariinisorsa (vieraslaji Aasiasta) ja pähkinänakkeli. Järvessä uiskenteli pohjoisamerikkalainen punakorvakilpikonna. Söpöinä poikasina ostetut konnat päätyvät usein hylättyinä luontoon, kun ne kasvavat suuriksi ja sottaisiksi aikuisiksi: Suomessakin luonnosta löytynyt punakorva oli uutisissa viimeksi huhtikuussa. Britannian ilmastossa ne tuppaavat jäämään eloon.
Viereisessä pienemmässä lammikossa uiskenteli sympaattinen räpylämanteri eli räpylävesilisko, joka esiintyy vain Länsi-Euroopassa. Pari harmaaoravaa (nekin vieraita Pohjois-Amerikasta) tyhjensi pöytiä läheisellä piknikalueella. Mukavasti esillä olleet liejukanat tarjosivat hyviä valokuvausmahdollisuuksia.
Hooken Cliff oli jälleen merta ja aurinkoa, mutta tällä kertaa olin sentään älynnyt ostaa aurinkovoidetta. Ajoimme Branscombe-nimiseen pikkukylään meren rannalle (naapurikylän nimi on muuten Beer).
Branscombesta rantaan astuessa saa huikean näkymän läpi vuosimiljoonien: oikealla aukeavat rantakalliot ovat punaista triaskautista kerrostumaa, vasemmalla liitukautista valkoista ja harmaata kalkkikiveä noin 90 miljoonan vuoden takaa. Triaskautiset kivet ovat terrestrisiä, eli kuivalla maalla syntyneitä, eikä niissä harmi kyllä ole fossiileja. Liitukalliossa oli lähinnä simpukoita ja kotiloita, mutta myös ammoniitteja ja piikkinahkaisia. Yleisimpiä löytöjä olivat Gryphaea-suvun kotilot, kansankielellä paholaisen varpaankynnet. Löysinpä myös yhden kalkkikiven kappaleen halkaistessani sen sisältä kauniisti säilyneen hain hampaan.
Kävelimme pitkään kauniilla rannalla fossiileja sisältäviä kiviä etsien. Kun hyvät paikat vihdoin löytyivät, olisi fossiileja löytynyt vaikka kuinka, mutta johonkin täytyi lopettaa. Laahustimme takaisin autolle yltä päältä kivipölyn ja suolan peitossa, väsyneinä mutta onnellisina.
Manor Farm
Yksi kaikkein kiehtovimmista kohteistamme oli triaskautinen Manor Farm. Olisimme voineet mennä Severn-joen suulla sijaitsevaan suosittuun merenrantalöytöpaikkaan nimeltä Aust Cliff, mutta meillä oli tuona päivänä oppaanamme Simon Carpenter. Hänellä oli tiedossaan parempi, yksityisempi paikka, jossa paljastuvat samat kivikerrostumat. Carpenter osoittautui leppoisaksi harmaahiuksiseksi mieheksi, joka vaikutti tavattoman ilahtuneelta siitä, että puhuimme kaikki sujuvaa englantia.
Simonin johdolla ajoimme Bristolin ulkopuolella sijaitsevan maatilan pihaan. Sieltä soranotto on paljastanut triaskautisen kerrostuman, jossa oli runsaasti fossiileja (toisin sanoen triaskautisia fossiileja murskattiin tonneittain maantien pohjaksi!). Paleontologien pyynnöstä kuoppaa ei maisemoitu, vaan osa siitä jätettiin keräilypaikaksi. Onneksi maanomistajatkin suhtautuivat asiaan suosiollisesti.
Paikka onkin melkoinen aarreaitta. Muutaman metrin korkuinen kaistale triaskautista, 206-221 miljoonaa vuotta vanhaa kiveä koostuu erilaisista kerroksista, joissa merenpohjan olosuhteet ovat olleet hieman erilaiset. Alimmaisena oli bone bed, ohut kerros harmaanoranssihtavaa kiveä täpötäynnä kalojen hampaita ja suomuja, nilviäisten kuoria sekä harvinaisempia merimatelijoiden osasia. Ylempänä oli lisää kerroksia, osa melko tyhjiä, yksi täpötäynnä simpukoita ja sen yllä pehmeä, aivan käsiin hajoava harmaa savi tiuhaan hampailla ja suomuilla ripoteltuna. Löysimme kaikki hyvän saaliin, etenkin pikkuruisia hampaita ja kiillesuomuja, hyvin samanlaisia kuin oman akvaarioni niilinhaukien kyljissä.
Penarth ja Lavernock
Croeso i Gymru (tervetuloa Walesiin)
Toiseksi viimeisen maastopäivämme vietimme Walesissa. Ajoimme aamuvarhaisella rajan yli Cardiffiin. Kelttiläisiin kieliin kuuluva kymri selvästi elää ja voi hyvin: vaikka emme olleet kymrin vahvimmilla käyttöalueilla, lähes kaikki kyltit oli painettu molemmilla kielillä, ja muutamat pelkästään kymriksi. Kiehtovaa!
Aamukahvittelun jälkeen ensimmäinen pysäkkimme oli kansallismuseo. Museossa oli esillä myös Walesin omia löytöjä, kuten vuonna 2015 löydetty varhaisjurakautinen dinosaurus Dracoraptor ja siitä tehty luonnollisen kokoinen malli.
Museosta olikin luontevaa jatkaa Dracoraptorin löytöpaikalle. Ajoimme Penarthin kylään, joka oli taas yksi täydellinen rantalomakohde bulevardeineen, palmuineen, viikunapuineen ja loputtomine hiekkarantoineen. Hiekkarannan yllä oleva kallio oli alaosastaan triaskautista, ylhäältä jurakautista sedimenttikiveä. Triaskautinen, punainen, on harmi kyllä enimmäkseen elotonta kuten Hooken Cliffissäkin, mutta jurakausi sitäkin eläväisempää.
Penarthista, ja pari kilometriä siitä länteen sijaitsevasta Lavernockista, löysimme runsain mitoin erilaisia simpukoita, lonkerojalkaisia ja aika monta ammoniittiakin. Harvinaisempia löytöjä olivat piikkinahkaisten osat: merililjojen tähdenmuotoiset varret ja merisiilin piikit, jopa yksi kalaliskon nikama. Viikon mittaan silmä oli jo oppinut lukemaan rantakalliota: tuo musta on peräisin hapettoman merenpohjan liejusta, nuo harmaat elävästä pohjasta, nuo punaiset kuivalta maalta. Kivestä voi selata muinaishistoriaa kuin kirjasta!
Lavernockissa löysimme alhaalta rannalta, meren syleilyssä kuluvan kalkkikiven pinnalta joukon aika kookkaita luita, jotka olivat peräisin joltain muinaisen meren saalistajalta. Niiden joukossa saattoi olla sekä merimatelijoiden että suurten kalojen luita. Ison piikin tunnistimme osaksi Hybodus-hain selkäevää. Ehdimme juuri huuhdella luut puhtaiksi ja valokuvata ne, kun yksi maailman voimakkaimmista nousuvesistä ajoi meidät ylemmäs. Meri nousi kirjaimellisesti silmissä! Ei ihme, että ihmisiä jää näillä main loukkuun rannoille.
Kiviä käännellessä teimme myös eläviä löytöjä: pari pientä ankeriasta, pikku taskurapuja, joilla oli jättiläismäiset sakset, sekä pikkuruisia tokkoja ja katkarapuja.
Ylempänä, nousevaa merta paossa, istuimme pitkään vaarallisesti roikkuvien rantakallioiden alla. Dracoraptorin löytöpaikka oli vain parin metrin päässä, osoitti ohi kulkenut keräilijä meille. Kyyrötimme vaarallisen koverien rantakallioiden alla ja seuloimme kivikkoa. Kauniisti säilyneitä simpukoita ja jopa ammoniitteja löytyi lopulta niin paljon, että aloimme kerätä niitä litteän kiven päälle vailla aikomustakaan ottaa niitä mukaan. Ehkä ne jäivät sinne seuraavien kulkijoiden iloksi, tai ehkä nousuvesi ylsi viemään ne. Lopulta, jo vähän kankeina, nälkäisinä ja tavattoman väsyneinä, kampesimme reput selkään ja kiipesimme jyrkkää rinnettä takaisin autolle.
Wootton Bassett
Maanantaina oli aika kääntää nokka kohti Lontoota. Matkalla oli vielä viimeinen lokaliteettimme: Wootton Basset, kuuluisa fossiileja sylkevä mutalähde. Se oli yli sadan metrin syvyyteen ulottuva lähde, joka veden sijaan puskee sisuksistaan mutaa, ja maanalaisista kallioista irronneita jurakautisia fossiileja, kuten ammoniitteja ja simpukoita. Olimme kaikki odottaneet sitä innolla ja vitsailleet fossiileja sylkevästä mudasta päiväkausia. Tästä tuli kuitenkin koko retken ainoa pettymys. Emme ahkerasta harhailusta, karttojen ja ohjeiden tarkastelusta ja neuvojen kyselystä huolimatta onnistuneet löytämään lähdettä.
Sateisella säällä märkä kasvillisuus kasteli kaikki vyötäröä myöten. Tuskin kuitenkaan olimme enempää kuin 50 metrin päässä itse lähteestä: ohjeet vain olivat epämääräiset, ja kaikki opaskyltit kadonneet rehevän pusikon sisään. Varmasti olisimme löytäneet sen, jos aikaa vain olisi ollut. Tällä kertaa lounaan jättäminen väliin ei kuitenkaan olisi auttanut, sillä yhden seurueestamme oli ehdittävä illaksi lentokoneeseen, eikä se odota.
Vaikka itse lähdettä ei löytynyt, vietimme kuitenkin hetken siivilöimällä virtaa, johon sen piti fossiilinsa sylkeä (tässä pastasiivilä pääsi hyvään käyttöön). Ja niinpä vain, juotikkaiden, katkojen ja kotilonkuorien joukosta löytyi fossiilisten simpukankuorien palasia! Kerrassaan ihmeellistä. Lukuisien hienojen fossiilikohteiden jälkeen Wootton Bassettin aiheuttama lievä harmitus oli helppo niellä. Könysimme autolle märkinä, kuraisina ja naarmuilla, mutta varsin iloisella mielellä ja lähdimme kohti Gatwickin lentokenttää.
Matkakertomuksen kolmannessa osassa pääsemme vielä piipahtamaan kahteen jääkautisten ihmisten ja luolakarhujen asuttamaan luolaan. Esittelen myös muutamia museoita, joissa ehdimme yleisen maastossa rämpimisen lomassa vierailemaan. Palaan pian!
planeetanihmeet.wordpress.com 
Reblogged this on ollipursi and commented:
Fossiilien etsintää Englannissa.