Jääkauden sarvikuonot

40 000 vuotta sitten maailmassa oli ainakin yhdeksän lajia sarvikuonoja. Mittakaavaihmisen pituus on 170 cm. Tietokoneella lukiessa kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi.

Reilu vuosi sitten kirjoitin Sarvikuonojen pitkä tarina -artikkelin, jossa tutustuimme sarvikuonojen evoluutioon. Tarina alkoi koirankokoisista alkusarvikuonoista eoseeniajan rannattomissa metsissä ja päättyi, kun ilmaston kuivuminen ja viileneminen vei monet lajit sukupuuttoon. Sitä seurasi 2,5 miljoonan vuoden mittainen pleistoseeniaika, jona kylmät jäätiköitymiset ja leudot lämpökaudet vuorottelivat uudestaan ja uudestaan.

Ajanjakso oli elämälle haastava, mutta sarvikuonot sopeutuivat. Jääkaudellakin sarvikuonoja oli runsain mitoin. Nyt kuitenkin ihmiset ovat ajaneet koko ryhmän sukupuuton partaalle.

Minne megafauna katosi?

Meksikon megafauna. Kuva: Sergio De la Rosa / Wikipedia. CC 3.0-lisenssi.

Maailma on menettänyt neljä viidesosaa suurista villieläimistään. Poissa ovat mammutit ja mastodontit, sapelihammaskissat, karvaiset sarvikuonot ja monet muut. Ne katosivat niin äskettäin, että maailma on vielä täynnä niiden haamuja: hedelmiä joita kukaan ei syö, maalauksia kallioissa ja paljon muuta. Mistä tämä oudon valikoiva sukupuuttoaalto johtui? Ihminen vai ilmasto? Tämä on yksi paleontologian kiistanalaisimmista kysymyksistä.

Tässä artikkelissa käyn läpi 50 000 viime vuoden megafaunasukupuuttoja ja perustelen, miksi mielestäni on selvää, ettei nykyihminen ole niihin syytön – mutta yksinkertainen tarina ylimetsästyksestäkään ei riitä selittämään kaikkea.

Viikon tiedeuutinen: viimeinen sussemioni

Altaivuorilla sijaitseva Denisovan luola nousi kerralla maailmankartalle vuonna 2012, kun sieltä löytyi tieteelle tuntematon ihmislaji – tai siis yksi sormiluu ja kaksi poskihammasta. Näistä rippeistä Svante Pääbon johtama tutkimusryhmä onnistui eristämään koko perimän eli genomin. Perimä paljasti muun muassa, että denisovanihminen elää yhä pienenä osana Melanesian ja Australian asukkaita.

Vähemmän tunnettua on, että luolasta löytyy myös eläinten luita. Niiden joukossa on nuorin tunnettu näyte erikoisesta hevoseläimestä, joka ei ollut hevonen, seepra eikä aasi. Sen luultiin kuolleen jälkeläisiä jättämättä puoli miljoonaa vuotta sitten. Sukulaisemme Altaivuorilla kuitenkin söivät niitä vain 32 000 vuotta sitten.

Tämä artikkelisarja koostuu tiedeuutisista, jotka ovat jääneet muissa medioissa vähälle huomiolle tai kokonaan ilman. Toivottavasti se myös auttaa kertomaan, että tiedettä tehdään paljon enemmän kuin samoja otsikoita toistavista uutisista voisi päätellä, ja sen parissa puurtavat monenlaiset ihmiset.

Viikon tiedeuutinen: mitä metsäsarvikuono teki Arktiksella?

Tämän vuoden pikkuartikkelisarjan oli tarkoitus olla Viikon luontoäänet, mutta sarja ei koskaan oikein lähtenyt käyntiin. Koska ilman pikkuartikkeleita on ikävä olla, vaihdan nyt artikkelisarjaa kesken vuoden.

Vuosien mittaan Erään planeetan ihmeitä -sivu Facebookissa on kasvanut paljon blogia isommaksi, ja sen suosituinta sisältöä ovat tiedeuutiset. Olen kuitenkin harmitellut, että läheskään kaikista kiinnostavista tutkimuksista ei yksinkertaisesti löydy populaariartikkelia jaettavaksi, eikä (usein maksumuurin takana olevien) alkuperäisartikkelien jakaminen varsinaisesti ole tieteen kansantajuistamista. Sitä korjaamaan keksin tämän artikkelisarjan.

Tarkoitus on kirjoittaa lyhyehköjä uutisartikkeleita tutkimuksista, jotka ovat jääneet vähälle uutisoinnille tai kokonaan ilman. Toivottavasti artikkelisarja myös auttaa kertomaan, että tiedettä tehdään paljon enemmän kuin samoja otsikoita toistavista uutismedioista voisi päätellä, ja sen parissa puurtaa kaikenlaisia ihmisiä ympäri maailman.

Aihevalinnoille en ota riesakseni mitään tiettyä kriteeriä. Poimin vain talteen kohdalle osuvia artikkeleita, jos ne sattuvat tuntumaan kiinnostavilta. Aloitetaan erään aivan erityisen sarvikuonon tarinasta.

Fossiilijahdissa Englannissa, osa 3

Osa 1, osa 2.

Kahdessa edellisessä osassa matkasimme pitkin Englannin (ja vähän Walesinkin) maaseutua keräämässä fossiileja. Löydöt olivat peräisin triaskaudelta oligoseenikaudelle ulottuvalta parinsadan miljoonan vuoden ajanjaksolta, jolloin Englannin ilmasto oli lämpöinen ja havupuiden katveessa kulkivat enemmän tai vähemmän oudot krokotiilieläimet.

Tässä viimeisessä osassa hyppäämme ajassa eteenpäin vielä reilut parikymmentä miljoonaa vuotta, aina jääkausiajan kylmille aroille. Menemme kyläilemään jääkautisten ihmisten, mammutinmetsästäjien ja kannibaalien, koteihin. Matkaan mahtui kaksi yleisölle avointa luolaa: Devonissa sijaitseva Kent’s Cavern ja Gough’s Cave Somersetissa. Suosittelen molempia lämpimästi!

Tarinoita tervahaudoista

La Brean jääkausiajan eläimiä. Charles R. Knightin maalaus vuodelta 1921.

Yhdeksän tuhatta vuotta sitten nuori nainen ja hänen koiransa upotettiin tervaiseen hautaan siellä, missä nyt kohoavat Los Angelesin pilvenpiirtäjät.

Rancho La Brean tervahaudat Los Angelesissa ovat oikeastaan asfalttijärviä eli luonnollisia maaöljyn lähteitä. Nainen, joka kuoli pari-kolmikymppisenä tai ehkä vähän nuorempana, ja kettuterrierin kokoinen koira haudattiin sinne hautajaismenojen saattelemina.

Millainen mahtoi olla La Brean naisen tarina? Tervahaudat ovat 40 000 vuoden olemassaolonsa aikana vaatineet miljoonien eläinten hengen. Nyt niistä kaivetut tummiksi värjäytyneet luut kertovat kiehtovia tarinoita Pohjois-Amerikan jääkaudelta ennen ja jälkeen La Brean naisen ja hänen kansansa saapumisen.

Viikon vikatikki: Kreetan kauris kumppaneineen

Ennen kuin rannoilla kulkevat ihmiset keksivät merenkulun, Välimeren saarilla eli vähintäänkin omalaatuinen valikoima eläimiä. Kullakin saarella oli omansa: oli pienoiskokoisia villikoiria ja jättiläiskilpikonnia, piiskujäniksiä, kääpiönorsuja ja -virtahepoja ja pikkuruisia vuohia.

Kreetallakin oli oma saarifaunansa. Pleistoseenikauden lopulla siihen kuului pienikokoinen norsu, maalla kulkeva saukko sekä kokonainen suku kauriita (Candiacervus). Niiden jäänteitä on kaivettu esiin eri puolilta saarta, luolista ja vuoriston litteäpohjaisista laaksoista, jotka ovat oikeastaan muinaisia umpeen kasvaneita järviä.

Saarilla suurista eläimistä kehittyy usein kääpiömuotoja, ja niin Kreetan kauriillekin kävi. Candiacervus ropalophorus oli säkäkorkeudeltaan vain 40-senttinen (tosin uroksilla pienuutta kompensoivat lähes 80-senttiset sarvet!), lyhytjalkainen pikku eläin. Sen lähimpiä mannersukulaisia ovat, outoa kyllä, kuusipeura ja mahtava Megaloceros (jota voi suomeksi nimittää irlanninhirveksi, kruunukauriiksi tai isohirveksi).

Pelkän kääpiöitymisen sijaan Kreetalla oli kuitenkin meneillään kokonainen adaptiivinen radiaatio. Kauriita tunnetaan kahdeksan lajia, jotka jaetaan kuuteen kokoluokkaan. Voi olla, että ne kaikki polveutuivat yhdestä ainoasta onnekkaasta laumasta, joka ulapalle jouduttuaan onnistui rantautumaan vehreälle saarelle vailla ensimmäistäkään suurta maapetoa.

Piikkisikoja, kääpiömammutteja ja villikissa, joka ei ollutkaan villi.

Piipahdin loppukesällä viikon verran Kreetalla, teoriassa vain lomailemassa. Luonnollisesti paraskin yritykseni viettää lomaa muuttuu aina luonnontieteelliseksi ekskursioksi. Tälläkin kertaa havaintoja, ajatuksia ja valokuvia tuli roppakaupalla, mutta koska jostakin pitää aloittaa, aloitetaan museosta. Iraklionissa sijaitsevasta Kreetan luonnontieteellisestä museosta siis. Se tarjosi hämmentäviä tiedonmurusia sekä Välimeren seudun nykyisistä että muinaisista eläimistä. Harvat asiat ovat yhtä jännittäviä kuin pölyiset vitriinit täynnä luita ja vanhuuttaan kulahtaneet täytetyt eläimet.

Eläinten kuninkaan ylväs historia

Kuulin joskus sanottavan, että susi olisi ihmisen jälkeen maailman menestynein nisäkäs, jos menestys mitataan elinalueen laajuutena. Nykypäivänä asianlaita taitaa ollakin näin, joskin ihmisen seuralaislajit, kuten isorotta ja varpunen, taitavat voittaa sudenkin.

Ennen ihmisen maailmanvalloitusta tilanne oli toinen: eläinten kuninkaan titteliä hallitsi itseoikeutetusti leijona. Vielä viisitoista tuhatta vuotta sitten se oli kaikkien aikojen laajimmalle levinnyt nisäkäs. Ei tarkkaan tiedetä, kuinka leijonasta tuli maailman ainoa laumoissa elävä kissaeläin, mutta selvästikin se oli hyvä idea (kuva: Nevit Dilmen /Wikimedia Commons)

Ihmiset ja kadonnut megafauna

Ihminen ei ole muusta luonnosta erillään, vaikka ihmiset ovatkin parhaansa mukaan yrittäneet niin itselleen vakuuttaa. Me olemme laji muiden joukossa, yksi haara kädellisten sukupuussa. Onhan meissä tietysti asioita, jotka ovat ainutlaatuisia, tai ainakin pidemmälle hiottuja kuin millään muulla eläimellä: tulen käyttö, puhekieli, vaatteet ja pilvenpiirtäjät, uskonnot, luonnontieteet, runous, ydinaseet, kyky kesyttää muita lajeja. Olemme varsin kiehtovia eläimiä. Yksi meidät erityisiksi tekevä piirre on se, että meillä on enemmän valtaa muiden lajien elämään kuin millään muulla yksittäisellä eliöllä. Sen, että kykenemme ymmärtämään sekä muiden elämänmuotojen arvon että oman vaikutuksemme niihin, pitäisi johtaa vastuullisuuteen. Kuitenkin olemme läpi lajimme historian aiheuttaneet tuhoa kaikkialla minne menemme. (kuva: taiteilijan näkemys muinaisesta eurooppalaisesta koirineen, BBC)