Syvänmeren savuttajat: kuin vieraalla planeetalla

Valkoisia rapuja ja nilviäisiä mustan savuttajan savupiipuilla. Paikan nimi on Ivory Tower. Kuva: Rogers ym. 2012/Plos Biology.

Oli varmaan yksi tieteenhistorian tyrmistyneimmistä hetkistä, kun sukellusvene DSV Alvinin valot ensi kertaa osuivat syvänmeren vulkaaniseen purkausaukkoon helmikuun 17. päivänä vuonna 1977. Tiedettiin, että merenpohjasta voi pulputa kuumaa, metallipitoista vettä, mutta kukaan oli tuskin osannut edes uneksia, että sen luona olisi elämää.

Mutta siellä ne olivat. Mikrobeja kasvoi paksuna mattona mustana savuavan aukon ympärillä, ja niiden yllä huojuivat jättiläiskokoiset putkimadot kuin puutarhaletkun pätkät. Sittemmin samanlaisia vulkaanisia syvänmeren keitaita on löydetty eri puolilta maailmaa. Niissä elää melkoinen ihmeiden eläintarha – elämää on jopa satatuhatta kertaa tiuhemmassa kuin ympäröivällä merenpohjalla, joskus kasoiksi saakka. Lajit ovat outoja, ja niin ovat maisematkin. Siitä kertovat savuttajille annetut mielikuvitukselliset nimet: Loki’s Castle, Eel City, Magic Mountain.

Akvaariotietoa suomeksi

Kokoan tästedes eri puolilla internettiä julkaistavia akvaarioharrastusta, kaloja ja muita vesieliöitä käsitteleviä artikkeleita listaksi omalle Akvaariojuttuja-sivulleen. Suomenkielinen akvaariotieto on netissä kiven alla, joten artikkelien kokoaminen yhteen paikkaan helposti löydettäviksi on tuskin ainakaan pahitteeksi.

Jos kalojen hoito tai biologia, vesikasvit, lemmikkien pyydystäminen luonnosta, Myanmarin vesistöt tai vaikka merilukit kiinnostavat, käy kurkistamassa, mitä listalta löytyy. Aiheita on jo nyt laidasta laitaan, ja uusia juttuja tupsahtelee listalle viikoittain.

Suurin osa jutuista on julkaistu Aqua-Webissä, mistä löytää myös muita eväkkäisiin liittyviä artikkeleita, videoita ja uutisia sekä Suomen suurimman akvaarioaiheisen keskustelufoorumin.

Merilukki ja pelkojen kohtaaminen

Hyvin harvat eläimet saavat minussa aikaan kammon, pelon tai inhon reaktioita. Pidän hämähäkeistä, rotista, käärmeistä ja muista tavanomaisista inhokeista. Torakatkin ovat sympaattisia olentoja, eikä 80-kiloisen tanskandoggin yritys napata pipo päästäni suuremmin hetkauttanut. Kerran kohtasin susia yksin keskellä yötä, eikä mieleenikään tullut pelätä*.

Muutama kylmiä väreitä aiheuttava poikkeus yleiseen suopeuteeni kuitenkin on, ja niistä yksi ovat merilukit. Irrationaalista kyllä: merilukit ovat (enimmäkseen) pikkuruisia, ihmisille täysin vaarattomia, enkä ole koskaan edes nähnyt sellaista kuin kuvissa ja luontodokumenteissa. Mutta jotain perin juurin kammottavaa niissä on (kuva: Ocean Networks Canada (CSSF/NEPTUNE)/Flickr).

Pohdittuani aikani merilukkeja ja muita kammotuksia tulin siihen tulokseen, että kammoan eläimiä, jotka eivät näytä mahdollisilta. Kylmiä väreitä aiheuttavat otukset, joista näyttää puuttuvan eläimelle elintärkeitä osia, mutta jotka silti kävelevät eteenpäin kuin zombit. Niissä on jotain samaa kuin elokuvahirviöissä, jotka pilkotaan palasiksi, mutta niiden irrotetut ruumiinosat jatkavat itsepintaisesti matkaa. Todennäköisesti jonkun kimppuun käydäkseen.

Merilukkien tapauksessa puuttuvia osia ovat kaikki muu paitsi jalat. Merilukki näyttää aivan kirjaimellisesti olevan pelkkä nippu nivelikkäitä, vähän karvaisia koipia, jotka sattuvat kiinnittymään toisiinsa keskeltä. Koska tuntematon tiettävästi pelottaa eniten, tutkitaanpa vähän, millaisia eläimiä nämä jalkaniput oikein ovat.

Hampaita kaikkialla

Hait ovat saaneet viime aikoina ansaitusti paljon huomiota. On uutisoitu haiden ylipyynnistä maailman merillä, huolestuttu valkohaiden hyökkäyksistä ihmisten kimppuun Australiassa, paheksuttu haineväbisnestä ja kauhisteltu islantilaista perinneherkkua, joka valmistetaan mädätetystä holkerista (kuva: Citron/Wikipedia).

Mutta eivät hait ole pelkkiä uivia, uhanalaisia purukalustoja – vaikka kieltämättä purukalustot kuuluvat niiden huomiotaherättävimpiin piirteisiin. Haiden biologia on todella, todella outoa. Niin kiehtovia kuin uimareita haukkaavat lämpimien rannikkovesien hait ovatkin, ne todelliset kauhuromaaneista esiin ryömineet kummajaiset elävät piilossa katseilta satojen metrien syvyydessä.

Viikon outo eläin: näpistelevä rapu

Tyynenmeren saaret ovat varsinainen kummajaisten paraati. Tuhannet erikokoiset saaret ripoteltuna maailman suurimpaan valtamereen on kuin luotu tuottamaan toinen toistaan oudompia saarieläimiä. Saarilla elää lentokyvyttömiä lintuja, jättiläiskokoisia kilpikonnia ja sukeltavia leguaaneja. Ehkä häkellyttävimpiä on kuitenkin kookosrapu (Birgus latro), pienen koiran kokoinen uimataidoton rapu, joka on tunnettu kleptomaanisista taipumuksistaan (kuva: Charles Orbigny, 1849).

Teknisesti ottaen kookosrapu kuuluu erakkorapuihin, vaikkei juuri näytäkään kotilonkuoriin sonnustautuvilta serkuiltaan. Niistä suurimmatkin kerrassaan kalpenevat nelikiloiseksi ja metriseksi venähtävän kookosravun rinnalla. Kookosrapu aloittaa elämänsä aivan toisenlaisena eläimenä, pikkuruisena toukkana, joka kelluu meren eläinplanktonin seassa. Kasvaessaan se asettuu merenpohjalle ja muistuttaa hetken tavallista erakkorapua kotilonkuorineen kaikkineen. Se vaeltaa jonkin saaren luo, kiipeää maalle, menettää kiduksensa ja uimataitonsa ja muuttuu maaeläimeksi. Aikuinen kookosrapu kertakaikkiaan hukkuu, jos se joutuu mereen.

Kookosrapujen elämä on pääosin verkkaista. Ne kasvavat hyvin hitaasti ja saavuttavat täyden kokonsa vasta usean vuosikymmenen ikäisinä, koiraat ehkä vielä kymmenen tai parikymmentä vuotta naaraita vanhempina. Niiden tiedetään elävän jopa 60-vuotiaiksi. Pääosin ne viettävät päivät itse kaivamissaan tunneleissa, joissa ilma on mukavan kosteaa hengittää. Makuukamarinsa pohjan ne pehmustavat kookospähkinän kuiduilla. Öisin ja sadesäällä ravut kipuavat ruoanhakuun. Hurjasta ulkonäöstään huolimatta ne syövät enimmäkseen kasvikunnan tuotteita, kuten kairapalmujen hedelmiä ja kookospähkinöitä (kuva: BrokenInaglory/Wikipedia).

Enimmäkseen kasviksia. Jos kookosravut jotain ovat, niin opportunisteja. Niiden tiedetään pistelevän tehokkaasti parempiin suihin Aldabran atollin kuolleet jättiläiskilpikonnat, saalistavan merikilpikonnien kuoriutuvia poikasia ja jopa rottia. Aldabralla työskentelevät kilpikonnatutkijat tietävät olla jättämättä ruokaa hetkeksikään vartioimatta, koska kookosravut varastavat sen välittömästi. Joulusaarella ne tunnetaan rosvorapuina, koska ne varastelevat ruoan lisäksi myös tavaraa: niiden tiedetään hiippailleen sisälle taloihin ja kipittäneen tiehensä mukanaan ruokailuvälineitä tai kenkiä, ehkä silkkaa uteliaisuuttaan. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka älykkäitä kookosravut oikein ovat. Pitkän iän, opportunististen elintapojen ja uteliaan käytöksen yhdistelmä antaisi ymmärtää, että ehkä paljonkin keskivertoäyriäistä fiksumpia.

Lisää kookosravusta voi lukea (ja kuvia katsella) Arkivesta, Encyclopedia of Lifesta ja Why Evolution is True -blogista, jossa on viehättäviä kuvia ihmisten ja kookosrapujen kohtaamisista. Paikoin pahasti ylipyydetyn (ne ovat nimittäin kuulemma herkullisia) kookosravun huonosti tunnetusta uhanalaisuustilanteesta kertoo Punainen lista.

Tämä oli Viikon outo eläin -sarjan viimeinen artikkeli. Ensi vuonna sen paikalla alkaa uusi pikkuartikkelisarja. Sitä odotellessa hyvää uutta vuotta!

Viikon outo eläin: uiva pää

Maailmassa on paljon kummallisia kaloja, mutta möhkäkala (Mola mola) on hyvä ehdokas kaikkein oudoimmaksi. Se näyttää suunnattoman suurelta uivalta päältä, pikemminkin hyvin oudon painajaisen hahmolta kuin oikealta eläimeltä.

Möhkäkala ei pelkästään näytä siltä, että siitä puuttuu jotain. Siltä todella puuttuu paljon olennaisilta kuulostavia ruumiinosia: pyrstön ja pyrstöevän lisäksi muun muassa uimarakko, vatsaevät ja kylkiluut. Olemassa olevatkin luut koostuvat pikemminkin sienimäisen höttöisestä rustosta kuin, no, luusta. Puuttuvista osistaan huolimatta se on maailman suurin luukala: möhkäkalat painavat keskimäärin tonnin ja ovat pari metriä pitkiä. Yli kaksitonnisiakin yksilöitä on nähty.

Kummallisen ruumiinmuotonsa vuoksi möhkäkala on kömpelö uimari, joka liian pienessä akvaariossa pidettynä kolhii itseään jatkuvasti asumuksensa seiniin. Ne ovatkin yleisöakvaarioissa harvinaisia. Avomerellä ei väistelykyvyllä ole väliä, ja ilmeisesti otuksen vaappuva uimatyyli on varsin taloudellinen, vaikka näyttääkin myötätuntoa herättävän vaikealta. Joka tapauksessa kala on levinnyt trooppisiin ja lauhkeisiin meriin kaikkialle maailmaan, joten jotain se tekee oikein.

Englanninkielisen nimensä ocean sunfish tämä eväkäs on saanut tavastaan maata kyljellään aivan veden pinnassa. Vaikuttaa siltä, että makoilulla on montakin käyttötarkoitusta. Syvällä kylmissä, vähähappisissa vesissä meduusoja saalistanut kala tulee ehkä pinnalle toipumaan ja lämmittelemään. Lisäksi möhkäkalat etsivät auttajia: niiden on nähty suorastaan kerjäävän vedessä lepäävien albatrossien huomiota, jotta nämä vetäisivät irti kalojen ihossa loisivia Pennella-hankajalkaisia. Vaikuttaakin siltä, että möhkäkalalla on symbioottinen suhde ainakin havaijinalbatrossin ja mustajalka-albatrossin kanssa. Kalan ja linnun välinen symbioosi, kaikkea sitä onkin.

Ainutlaatuisesta ulkonäöstään huolimatta möhkäkalat ovat läheistä sukua pallokaloille ja siilikaloille. Aikuisesta kalasta sitä ei heti uskoisi, mutta möhkäkalan pari millimetriä pitkät toukat ovat varsin siilikalamaisia piikkeineen kaikkineen. Ne kasvavat kymmeniä miljoonia kertoja suuremmiksi ja muuttavat koko ruumiinmuotonsa ennen kuin saavuttavat aikuisen mitat. Tarkkaan ei tiedetä, kauanko kasvamisessa menee, saati kuinka pitkään möhkäkalat elävät: avomeren eläinten elämästä tiedetään yhä hälyttävän vähän. Sen verran kuitenkin tiedetään, että Monterey Bayn akvaariossa Kaliforniassa pidetty nuori möhkäkala kasvatti painonsa 26 kilosta lähes 400 kiloon reilussa vuodessa, joten kasvuvauhti ainakin on kunnossa.

Lisätietoa ja kuvia möhkäkalasta tarjoavat Tetrapod Zoology (tarkempi selostus symbioosista albatrossien kanssa), Lord Geekington, Deep Blue Home, Monterey Bay Aquarium, Fishbase ja Animal Diversity Web.

Viikon outo eläin: rautaetana

Syvänmeren savuttajien tuntumassa elää kaikenlaisia kummajaisia. Kemosynteettisistä jättiläisputkimadoista puhuin jo aiemmin yhteyttävien eläinten yhteydessä, mutta on siellä muutakin. Tämän viikon outo eläin on Crysomallon squamiferum -nilviäinen. Se on tiettävästi maailman ainoa eläin, jolla on yllään metallipanssari.

Intian valtamerta halkovan keskiselänteen rinteiden mustilla savuttajilla elävän kotilon pehmeä jalka on metallinkiiltoisten suomujen peitossa. Tarkempi tarkastelu osoittaa, että suomut ovat rautaa. Ne koostuvat erilaisista rautasulfaateista, muun muassa katinkullasta, joita on tarjolla runsain mitoin syvänmeren savuttajien läheisyydessä. Myös kotilon kuoren pintakerros on samaa metallipinnoitetta.

Arvellaan, että kotilo suojautuu haarniskallaan petomaisia taskurapuja vastaan. Insinöörit ovat innostuneet etenkin kotilon kuoren mahdollisuuksista. Siinä on kolme kerrosta: ulomman metallikuoren ja sisemmän kalkkikuoren välissä on pehmeä orgaaninen kerros, joka tekee kuoresta sekä kovan että sitkeän, joten kuori ei murru, vaikka se joutuisi isonkin ravun saksen puristukseen. Keinoja sen jäljittelyyn on jo tutkittukin.

Aurinkovoimalla käyvät eläimet

Maapallon elämä perustuu pääosin auringonvaloon. Omavaraiset eliöt, kuten kasvit ja levät, käyttävät auringonvalon energiaa kasvuunsa. Jotkin erikoistapaukset saattavat käyttää siihen auringonvalon sijaan jotain eksoottisempaa, kuten rikkivetyjä tai radioaktiivista säteilyä. Eläimet puolestaan ovat toisenvaraisia: ne syövät kasveja tai toisiaan saadakseen auringonvalon energiaa mutkan kautta. Vai kuinka?

Vaikka aurinkovoimalla toimivat eläimet eivät meille kuivan maan asukkaille tunnu aivan arkipäiväisiltä tuttavuuksilta, ne ovat yllättävän tavallisia. Etenkin valtamerissä erilaisin mielikuvituksellisin keinoin yhteyttävät eläimet ovat siinä määrin yleisiä, että toimivat kokonaisten ekosysteemien perustana (kuva: yhteyttäviä meduusoja Palaulla. Onyo/Wikitravel). Ja ne ovat todella outoja.

Viikon outo eläin: salamyhkäinen hammasvalas

Mesoplodon on 14 tunnetun lajin voimin runsaslajisin valassuku, mutta ironista kyllä niistä vähiten tunnettu. Itse asiassa nämä kuusimetrisiksikin venähtävät delfiinien sukulaiset ovat kaikista isoista nisäkkäistä huonoiten tunnettuja. Todennäköisesti maailman merillä uiskentelee vielä tyystin tuntemattomiakin lajeja.

Osa Mesoplodon-lajeista on niin harvinaisia, ettei niitä ole lainkaan tavattu elossa, vaan ne tunnetaan ainoastaan luista tai rantautuneista raadoista. Torahammasvalaiden elinikä, sosiaalinen elämä, lisääntyminen ja uhanalaisuustilanne ovat käytännössä tyystin tuntemattomia. Sen verran sentään tiedetään, että nämä valaat sukeltavat saaliikseen kalmareita syvistä vesistä. Niiden kyljissä on usein runsain mitoin pyöreitä, rosoreunaisia arpia, jotka ovat peräisin syvyyksissä saalista etsivien leikkurihaiden (Isistius brasiliensis) leuoista.

Nisäkäsnimistötyöryhmä ehdottaa suvun suomenkieliseksi nimeksi hieman hämmentävästi hammasvalaita. Mistä olisi tarkoitus erottaa, puhutaanko tästä vähän tunnetusta suvusta, vai koko hammasvalaiden alalahkosta, johon kuuluvat niin delfiinit, pyöriäiset kuin kaskelotitkin? Oli kuinka oli, nimen inspiraatiota ei tarvitse kaukaa etsiä: urosten kuonoa koristavat alaleuasta kasvavat torahampaat, joita ne käyttävät keskinäisissä otteluissaan.

Torahampaat ovat eri lajeilla eri muotoiset, kokoiset ja eri kohdassa kuonoa. Ehkä mielikuvituksellisin on kyhmyhammasvalas (M. densirostris), jonka uroksille kasvaa kuonon puoliväliin käyrät torahampaat. Paksu kerros hanhenkauloja (äyriäisiä, ei sorsalinnun ruumiinosia) peittää ne usein niin, että ne näyttävät hampaiden sijaan ryhmyisiltä piikkipalloilta. Tai ehkä sittenkin hilpeästi nimetty kuonokoppavalas (M. layardii), jonka litteät torahampaat kietoutuvat yhteen otuksen kuonon päällä.

Viikon outo eläin: kilvetön kilpikonna

Merinahkakilpikonnaa (Dermochelys coriacea) voisi äkkiseltään luulla vain yhdeksi merikilpikonnaksi muiden joukossa, mutta silloin on pahasti hakoteillä. Se on niin outo, että se luokitellaan ylhäisessä yksinäisyydessään oman heimonsa ainoaksi lajiksi. Se poikkeaa muista merikilpikonnista – ja itse asiassa kaikista muista matelijoista – niin monella tavalla, että niistä on parasta tehdä lista (kuva: NOAA).