Fossiilijahdissa Englannissa, osa 3

Osa 1, osa 2.

Kahdessa edellisessä osassa matkasimme pitkin Englannin (ja vähän Walesinkin) maaseutua keräämässä fossiileja. Löydöt olivat peräisin triaskaudelta oligoseenikaudelle ulottuvalta parinsadan miljoonan vuoden ajanjaksolta, jolloin Englannin ilmasto oli lämpöinen ja havupuiden katveessa kulkivat enemmän tai vähemmän oudot krokotiilieläimet.

Tässä viimeisessä osassa hyppäämme ajassa eteenpäin vielä reilut parikymmentä miljoonaa vuotta, aina jääkausiajan kylmille aroille. Menemme kyläilemään jääkautisten ihmisten, mammutinmetsästäjien ja kannibaalien, koteihin. Matkaan mahtui kaksi yleisölle avointa luolaa: Devonissa sijaitseva Kent’s Cavern ja Gough’s Cave Somersetissa. Suosittelen molempia lämpimästi!

Kun jätimme Jurassic Coastin taaksemme, jatkoimme Torquayn kaupunkiin, jonka päänähtävyys (ainakin meille) on Kent’s Cavern. Se on 300 miljoonaa vuotta vanhasta merenpohjan kalkkikivestä muodostunut luola, jossa jääkaudella talvehtivat luolakarhut. Luolassa pitivät vuorollaan majaa kolme eri ihmislajia: heidelbergin-, neandertalin- ja nykyihminen.

Hieman yllättäen luola löytyi keskeltä kaupunkia, aivan arkisen näköisen parkkipaikan reunasta. Luolaan oli hauskasti rakennettu ovi suoraan vierailukeskuksesta: astuimme huoneesta yhtäkkiä maan alle! Sinne meidät vei opas Elliot, sillä sisään pääsee vain opastetuille kierroksille.

Kun Elliot kuuli saaneensa opastettavakseen ryhmän paleontologeja, hän hermoili, ettei osaisi kertoa mitään, mitä emme jo etukäteen tiedä. Huoli osoittautui turhaksi. Saimme läjäpäin kiinnostavaa uutta tietoa, kun meitä saateltiin kauniista luolakammioista toiseen. Luolan viimeaikainenkin historia on mielenkiintoinen. Sitä ei ole varsinaisesti löydetty. Se on ollut paikallisten tiedossa ”aina”, sijaitseehan se, kuten mainittu, keskellä kylää.

Roomalaiset pelästyttäneellä kivimöhkäleellä on synkeä ilme.

Luolan ensimmäisessä kammiossa on kalsiittimöhkäle, jossa pienellä määrällä mielikuvitusta on helppo nähdä synkeät, parrakkaat kasvot. Sen edestä löytyi luolaa tutkittaessa kolme roomalaiskolikkoa 2000 vuoden takaa. Roomalaiset olivat tutkineet luolaa, mutta törmänneet kasvoihin, jotka selvästikin kuuluivat vihaiselle jumalalle. He jättivät uhrilahjan, kömpivät kiireesti ulos eivätkä koskaan palanneet.

Toisen kammion katossa on mahdollisesti kelttiläinen kaiverrus, ja kolmannessa paikallisten asukkaiden nimikirjaimia ja vuosilukuja, joista vanhimmat ovat 1500-luvulta.

Tutkijat alkoivat ensi kertaa kartoittaa luolaa 1820-luvulla. Tuohon aikaan se oli paljon nykyistä ahtaampi, sillä sen pohjaa peitti paksu, kalsiitin kuorruttama sedimentti. Luolan ahtaisiin koloihin lähetettiin tiimin pienin työntekijä, alastomana ja hanhenrasvalla voideltuna. Jalkaan oli sentään turvatoimena sidottu köysi, jonka avulla mies voitiin vetää takaisin, jos hän jäisi kiinni. Voisin kuvitella, että sysipimeässä, kylmässä luolassa alastomana ryöminyt mies saattoi kyseenalaistaa ammatinvalintansa kerran jos toisenkin. Palkkakaan ei kuulemma ollut hääppöinen.

Opas näyttää, kuinka ahdas luolakammion sisäänkäynti oli ennen kuin sedimenttikerros räjäytettiin pois. Hanhenrasvalla voidellun miehen täytyi ryömiä läpi lampun yläpuolelle jäävästä kolosta!

Tutkijoita eivät kauniit kivet kiinnostaneet, vaan he räjäyttivät luolan lattiat auki ruudilla päästäkseen käsiksi luihin. Niinpä tippukiviä ja muita koristeellisia kalsiittimuodostumia on säilynyt vain yhdessä kammiossa, josta luita ei löytynyt.

Työtä jatkoi 1860-luvulla uraauurtava arkeologi William Pengelly. Hän ensi kertaa loi ruudukkojärjestelmän, jonka avulla arkeologisten kaivausten löytöjen tarkat paikat ja korkeudet sedimentissä dokumentoidaan. Juuri Pengellyn työ tässä luolassa auttoi todistamaan, että ihmiset todellakin elivät rinnakkain jääkauden megafaunan kanssa. Aiemmin idea oli kiistanalainen, sillä esimerkiksi vaikutusvaltaisen Richard Owenin mukaan sapelihammaskissat ja muut suuret eläimet olivat liian vaarallisia, jotta primitiiviset ihmiset olisivat pärjänneet niiden kanssa. Pikemminkin päinvastoin!

Luolan perimmäisten osien vanhemmat kerrostumat ovat 300-400 000 vuotta vanhoja, usean jääkauden ja niiden välisen lämpökauden takaa. Tuohon aikaan luolissa eli heidelberginihminen, joka ilmeisesti oli neandertalinihmisen kantalaji, sekä karhulaji Ursus deningeri, joka puolestaan oli esi-isä myöhemmille luolakarhuille. Karhut käyttivät paikkaa talvehtimisluolanaan. Ilmeisesti ne olivat sopuisia naapureita, sillä ne kömpivät nukkumaan luolan syvimpiin onkaloihin, joissa saivat olla rauhassa. Toisinaan karhu ei koskaan herännyt uniltaan, ja sen luista tuli osa Kent’s Cavernin fossiiliaineistoa.

Vielä 44-42 000 vuotta sitten, kun neandertalinihmiset ja nykyihmiset asuivat Torquessa, seutu oli kuin arktinen Eedenin puutarha. Kent’s Cavernista on löydetty muiden muassa arovisenttejä, saiga-antilooppeja, hevosia, poroja, mammutteja, hyeenoja ja leijonia. Yksi sapelihammaskissa Homotheriumin hammaskin on, mutta vaikuttaa siltä, että se on peräisin muualta. Ihmiset ovat tuoneet sen mukanaan, ehkä koruna, sen jälkeen kun itse laji oli jo sukupuuttoon kuollut.

Siitepölyfossiilit, joita luolan pohjaan on myös kertynyt, kertovat mammuttiaron kasvillisuudesta. Torquessa kasvoi lähinnä ruohovartisia kasveja, etenkin heiniä ja saroja, ja pienempiä määriä pajuja ja katajia. Siellä täällä kasvoi haapaa, koivua ja mäntyä, ilmeisesti riittävästi, jotta seudulla eleli jokunen hirvikin. Luolaa nykyään ympäröivästä rehevästä lehtimetsästä ei ollut merkkiäkään: sen lajisto sinnitteli refuugioissa Euroopan eteläisimmissä kolkissa.

Simpukkalyhdyt valaisevat yllättävän hyvin. Näissä moderneissa versioissa käytetään hajuhaittojen vuoksi eläinrasvan sijaan steariinia.

Näimme luolan katossa vielä kiinni olevia luolakarhujen kalloja. Yhdessä kammiossa Elliot esitteli meille kivikauden ihmisten käyttämiä simpukkalyhtyjä. Kampasimpukan kuoreen eläinrasvan kanssa sullottu sammalmytty paloi iloisesti ja antoi paljon enemmän valoa kuin kynttilät, joiden varassa tutkijat työskentelivät paljon myöhemmin. Sitten Elliot sammutti kaikki valot. Täydellinen pimeys maan alla kesti alle puoli minuuttia, mutta oli yksi matkan mieleenpainuvimmista hetkistä.

Gough’s Cavessa on runsain mitoin ihailtavaa tippukivien ja muiden veistoksellisten kivimuodotumien ystäville.

Gough’s Cave

Heti seuraavana päivänä vuorossa oli toinen luolavierailukohteemme, cheddarjuuston kotipaikka Gough’s Cave.

Yöllä ennen retkeä ukkosti lyhyesti, mutta rajusti. Sade tunki jopa ikkunoista sisään hostellihuoneeseen ja kasteli tavaroita. Aamu valkeni nyt ensi kertaa englantilaisen näköisenä: harmaana ja sumuisena. Kömmimme unisina autoon ja suuntasimme Cheddarin kylän kuuluisimpaan nähtävyyteen, Cheddar Gorgeen, jonka jyrkässä seinämässä on Gough’s Caven suuaukko.

Ennen luolan aukeamista yleisölle oli aikaa tutkia maisemia. Jyrkän rotkon molemmin puolin kulkee polku läpi metsän ja laidunten, joilla kulkevat villiintyneet vuohet ja erikoislaatuiset Soay-lampaat. Niiden lisäksi näimme kaikkialla kukoistavia villikaneja.

Onneksi tämä ei romahtanyt kenenkään päälle!

Ukkosmyrsky oli tehnyt tehtävänsä. Polku ylös rotkonharjalle oli liukas ja mutainen. Puolivälissä rinnettä kokonainen puu romahti yllättäen maahan ja veti ympäröivää kasvillisuutta perässään repivän rytinän saattelemana. Kiipeäjien etujoukosta matkaa oli vain kymmenisen metriä. Jatkoimme matkaa vähän säikähtäneinä ja huomattavasti varovaisemmin.

Tervetuloa Jurassic Parkiin!

Maisemat olisivat olleet vielä komeammat ilman paksua sumua, mutta oli niissä nähtävää nytkin! Rotkoreitin puolivälissä laskeuduimme tietä myöten rotkon pohjaa takaisinpäin. Vehreän metsän peittämät pystysuorat rinteet katosivat sumuun ja kaiken yllä kaartelivat linnut. Maisema oli kuin suoraan Jurassic Parkista.

Rotkon pohjalla oli varsinainen kohteemme, Gough’s Cave. Sekin on pleistoseenikaudella asuttuna ollut luola, mutta Goughin asutuksen jäänteet ovat paljon nuorempia, peräisin vain 14 – 13 000 vuoden takaa aivan viime jääkauden lopulta. Tuohon aikaan sapelihammaskissat ja luolahyeenat olivat jo kuolleet sukupuuttoon ja mammutitkin käyneet harvinaisiksi. Niinpä luolan ihmiset söivät hevosia, poroja – ja toisiaan. Luolasta löytyneistä kalloista on löytynyt leikkuujälkiä ja osaa niistä on ilmeisesti käytetty maljoina. Ihmisillä oli myös koiria. Merkittävä löytö on iäkkäänä kuolleen koiran leukaluu, johon on porattu reikä: ilmeisesti koira on ollut merkittävä eläin, kun sen leukaa on käytetty koruna vielä kuoleman jälkeen.

Myöhemmin luolan tasaista viileyttä on käytetty juustojen kypsytykseen. Juuri tästä luolasta on alun perin kotoisin cheddarjuusto. Nykyään suurin osa cheddarista tehdään muualla, mutta pieni määrä viedään edelleen luolaan kypsymään ja tietenkin myydään lähialueella muhkeaan turistihintaan.

Tässä luolassa oppaat eivät olleet eläviä, vaan kävijät saivat portilta audiolaitteen, kuin kaukosäätimen, jossa on pieni kaiutin. Sen avulla jokainen pystyi kiertämään luolaa omassa tahdissaan ja kuuntelemaan opastuksia niistä aiheista, joista oli kiinnostunut. Idea on teoriassa hieno, mutta harmi kyllä aikuisillekin suunnattu opastus oli sangen lapsellinen. Puhujina oli erilaisia roolihahmoja (kuten fiktiivinen hevosenkenkälepakko Betty), joiden kertomat tarinat olivat enemmän viihteellisiä kuin asiapitoisia. Jätin pian opastuksen omaan arvoonsa ja ihailin luolaa hiljaisuudessa, sillä ihailtavaa siellä riitti.

Kent’s Cavernissa valot sammutettiin aina, kun kävijäryhmä siirtyi uuteen huoneeseen, jotta luolan olosuhteet pysyisivät mahdollisimman luonnollisina. Sen sijaan Gough’s Cavessa valot palavat koko päivän, ja se näkyy: vuosituhannet säkkipimeässä olleilla kallioilla kasvavat nyt keinovalon turvin sammalet ja saniaiset. En ollut varma, ollako närkästynyt luolan säilymisen vaarantamisesta, vai ihaillako sitkeitä pikku kasveja yritteliäisyydestä.

Itse luola on kuitenkin suuri ja upea. Toisin kuin Kent’s Cavernissa, luiden päälle ei ollut ehtinyt kerääntyä kalsiittia, joten niitä ei ole tarvinnut räjäyttää esiin. Hienot tippukivimuodostumat ja kalsiittiputoukset ovat tallessa kaikessa loistossaan. Harmi kyllä luolassa asuvat noin 80 lepakkoa pysyttelivät piilossa.

Luolan yhteydessä on juustokauppojen, matkamuistomyymälöiden ja muun välttämättömän oheissälän lisäksi pieni museo, josta asiallista tietoa löytyi huomattavasti helpommin kuin ääniopastusta kuuntelemalla. Museossa pääsimme muun muassa katsomaan läheltä maljoina käytettyjä ihmiskalloja ja tutustumaan tarkemmin rotkon jääkautisten ihmisten elämään. Opimme muun muassa, että luolasta on löydetty kuuluisa kokonainen luuranko, Cheddar Man. Vuonna 1997 luurangon mitokondrio-dna:ta onnistuttiin eristämään, ja se osoittautui Euroopan jääkauden metsästäjä-keräilijöille tyypilliseksi U5-haplotyypiksi, jota edelleen esiintyy alueella. Sattumalta puolisoni kantaa samaa tyyppiä ja on siis Cheddarin miehen etäinen serkku.

Piikivityökalujen valmistusta.

Museon pihalla esiteltiin kivikauden ihmisten elämäntapaa: tulentekoa, heidän käyttämiään eläimiä ja kasveja, työkalujen valmistusta ja majoja. Esittelijänä toiminut mies, jonka kivikautisten nahkahousujen alta pilkistivät lenkkarit, näytti meille piikivityökalujen tekoa.

On helppo kuvitella, että yksinkertainen kivikirves syntyy umpimähkään piikiveä kopauttelemalla, mutta sepä ei ole lainkaan niin helppoa kuin näyttää! On ensin valittava hyvälaatuinen piikivi, ja sitten käytettävä laajaa valikoimaa kovempia pyöreitä kiviä ja pienempiä, pehmeämpiä luutyökaluja, tässä tapauksessa hirvieläinten sarvia. Ei ihme, että piikiviteknologiaa hiottiin huippuunsa vuosituhansien aikana. Olisi hienoa päästä joskus harjoittelemaan piikivityökalujen tekoa. Sitä muuten opetetaan edelleen antropologian yliopistokursseilla, ja aiheesta on kirjoitettu opaskirjojakin. Suomesta piikiveä ei juuri löydy muualta kuin vanhoista satamista, joihin sitä on kumottu laivojen painolasteista, mutta esimerkiksi Englannissa sitä on kaikkialla valtavat määrät.

Piikivestä lohkeavat palat ovat veitsenteräviä, ja tarpeen tullen niihin voi vaikka kovertaa tällaisen sahalaidan.

Tähän päättyy pitkäksi venähtänyt matkakertomukseni toukokuisesta Englannista. Kertomatta jäivät vielä luonnontieteelliset museot, joita matkaan mahtui peräti kolme, mutta niistä ehkä lisää myöhemmin. Toivottavasti kertomuksesta on iloa muillekin, ja apua sellaisille, jotka haaveilevat omasta matkasta esihistoriaan.