Minne megafauna katosi?

Meksikon megafauna. Kuva: Sergio De la Rosa / Wikipedia. CC 3.0-lisenssi.

Maailma on menettänyt neljä viidesosaa suurista villieläimistään. Poissa ovat mammutit ja mastodontit, sapelihammaskissat, karvaiset sarvikuonot ja monet muut. Ne katosivat niin äskettäin, että maailma on vielä täynnä niiden haamuja: hedelmiä joita kukaan ei syö, maalauksia kallioissa ja paljon muuta. Mistä tämä oudon valikoiva sukupuuttoaalto johtui? Ihminen vai ilmasto? Tämä on yksi paleontologian kiistanalaisimmista kysymyksistä.

Tässä artikkelissa käyn läpi 50 000 viime vuoden megafaunasukupuuttoja ja perustelen, miksi mielestäni on selvää, ettei nykyihminen ole niihin syytön – mutta yksinkertainen tarina ylimetsästyksestäkään ei riitä selittämään kaikkea.

Parhaan lemmikin jäljillä, osa 1: ympäristövaikutukset

Karkea vertailu erilaisten lemmikkien vuosittaisesta hiilijalanjäljestä. Koira ja kissa perustuvat tutkimustietoon, muut hyvin epätieteellisiin laskelmiin. Kuvaajassa on otettu huomioon vain lemmikkien ruoka ja sähkönkulutus, ei esim. tarvikkeita. Akvaariokalan kohdalla on arvio 90-litraisen akvaarion päästöistä, ja torakoissa 100-200 yksilön populaation. Muut ovat yksilötasolla.

Viime aikoina lemmikinpidon ongelmista on puhuttu paljon. Vuoroin otsikoihin ovat nousseet lemmikkien hiilijalanjälki, karkaaminen vieraslajeiksi, ylijalostuksen ja sisäsiitoksen tuottama kärsimys, eläinten hyvän elämän tarpeet ja esimerkiksi hylättyjen kissojen valtava määrä.

On lemmikeissä paljon hyvääkin. Ne edistävät mielenterveyttä, suojaavat allergioilta, lisäävät liikuntaa ja toivottavasti myös opettavat eläimistä välittämistä.

Eläimiä voi kuitenkin pitää monella tavalla, ja lajivaihtoehtojakin on satamäärin. Millainen lemmikki on eettisin, ekologisin ja muutenkin paras? Minun tekee tietenkin heti mieli julistaa voittajaksi oma suosikkini kesyrotta, mutta tutkitaan nyt ensin. Aloitetaan lemmikkien ympäristövaikutuksista. Onko tullut aika syödä koira, kuten kymmenen vuoden takainen kohukirja ehdotti?

Ilmasto on muuttunut ennenkin – ja melkein tuhonnut elämän

Permikauden suuri tukehtuminen. Kuva: Ville Sinkkonen.

Tänään Helsingissä yli 20 000 ihmistä marssi sen puolesta, että Suomi tekisi osansa ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Se sai pohtimaan, kuinka kummallisiin oljenkorsiin toiset ihmiset tarttuvat, jotta totutusta elämäntavasta ei tarvitsisi tinkiä. Yksi usein toistuva väite on vetoaminen ilmastohistoriaan: ”ilmasto on muuttunut aina”.

Niin se onkin. Ja silloin kun ilmasto on muuttunut nopeasti, seuraukset ovat olleet sitä luokkaa, ettei kateeksi käy mitään elävää olentoa, joka joutui elämään noina aikoina. Tehdään tässä artikkelissa pieni aikamatka ilmastonmuutoksista ehkä tuhoisimpaan, permikauden Suureen kuolemaan ja aikaan sen jälkeen. Permikaudesta voi olla kauan, mutta se on ajankohtaisempi kuin koskaan.

Kahdeksan hullua konstia ilmastonmuutokseen

Kuinka jääkarhu pelastetaan? Kuva: Andreas Weith / Wikipedia. CC 4.0-lisenssi.

Ilmastonmuutoksen massiivinen skaala ja monimutkaisuus ovat masentavia. Ilmasto lämpenee lämpenemistään, ja vuodet kuluvat käsiä heilutellessa. Ympäristöahdistuksesta kirjoitetaan jo kirjoja.

Eikö olisikin mukavaa, jos tähän kaikkeen olisi yksi, simppeli ratkaisu? Tässä jutussa esittelen suurin piirtein hulluusjärjestyksessä kahdeksan oikeasti ehdotettua tapaa pelastaa maailma ilmastonmuutokselta. Toivottavasti emme koskaan ole tarpeeksi epätoivoisia toteuttamaan useimpia niistä!

Papukaijat vieraalla maalla

Kauluskaijoja Lontoon Hyde Parkissa kesällä 2016. Villinä laji elää Sahelin alueella Afrikassa sekä Intian niemimaalla.

Lontoossa vierailevan lemmikkilintuharrastajan kannattaa suunnata keskustan suuriin puistoihin, pitää korvat höröllä ja suunnata katse latvustoon. Siellä ne ovat – meluisat ja räikeät kauluskaijat brittimaisemassa, johon ne nykyään kuuluvat erottamattomasti.

Kaupunkilomalla voi tavata villejä papukaijoja toinen toistaan oudommissa paikoissa. Lontoossa ja Amsterdamissa on kauluskaijoja, Madridissa munkkiaratteja ja Stuttgartissa keltapääamatsoneja. Suomeenkin koukkunokkaisia siivekkäitä jo odotellaan.

Kirjoitin tämän artikkelin alun perin Lemmikkilintuyhdistys Kaijuli ry:n Kaijutin-lehden vuodenvaihteessa julkaistuun numeroon.

Muinais-DNA, eli tervetuloa tulevaisuuteen

Richard Owen ja moan luuranko. Owenille uudet tutkimukset moan biologiasta kuulostaisivat silkalta magialta, eikä se kovin kaukana ole minustakaan.

80-luvun alkupuolella nuori Uppsalan yliopiston väitöskirjatutkija nimeltä Svante Pääbo sai päähänsä kokeilla, voisiko egyptiläisistä muumioista eristää DNA:ta. Kukaan ei tietenkään antanut paloja oikeista muumioista moiseen hulluun päähänpistoon, joten Pääbo osti lihatiskiltä vasikan maksaa ja muumioi sitä laboratoriossa matalalla lämmöllä – salaa ohjaajaltaan, koska hänen olisi oikeastaan pitänyt tehdä väitöskirjaansa.

Siitä sai alkunsa muinais-DNA:n tutkimusala. Se on nyt ehtinyt neljännelle vuosikymmenelleen ja kehittynyt yli nuoren Svante Pääbon hurjimpienkin unelmien. Nyt kauan sitten kuolleista eliöistä voidaan saada tietoa, jota ei vielä vähän aikaa sitten osattu edes kuvitella – vaikkapa paljastaa kuninkaallisten vuosisatojen takaisia syrjähyppyjä. Menetelmätkin ovat kuin suoraan scifistä. Esittelen tässä kuusi mielenkiintoista tutkimuskohdetta parin viime vuoden ajalta: niihin kuuluvat jättiläislintujen sosiaalinen elämä, viikinkien madot ja iberianilves, joka ei olekaan aivan niin iberialainen.

Katoaako Lapin luonto?

Elokuussa pääsin ensi kertaa vuosiin lapsuudesta tuttuihin mökkimaisemiin Utsjoelle. Suomen pohjoisimmassa kolkassa on omalaatuinen arktinen luonto ja huikeat maisemat, jotka vetävät lapinkävijän pohjoiseen yhä uudestaan.

Rinteessä vastaan tulleen mökkinaapurin mukaan seutu on kuitenkin muuttumassa. ”Tässä viimeisten parin vuoden aikana koivut ovat kasvaneet hirveästi,” vuosikymmeniä pohjoisessa mökkeillyt mies totesi. ”Se on se ilmastonmuutos.”

Yksittäisen ihmisen havaintoihin ei aina ole luottamista, mutta tokaisu jäi mietityttämään. Pohjois-Lappi on vain pieni subarktinen tasku lauhkean vyöhykkeen ja Golfvirran lämmittämän Pohjois-Norjan välissä. Onko se jo katoamassa muuttuvan ilmaston tieltä? Onko siellä kiire käydä?

No, minä selvitin.

Eem, eli miltä Euroopassa pitäisi näyttää?

Eem-lämpökauden hirvieläimiä Keski-Euroopasta: kuusipeura (täpläkauris), saksanhirvi (isokauris), hirvi, Megaloceros ja metsäkauris.

Jääkaudet ja niiden väliset lämpimät jaksot eli interglasiaalit ovat vuorotelleet parin viime vuosimiljoonan aikana ainakin kymmenkunta kertaa. Ne ovat myllänneet etenkin pohjoisten mannerten luonnon hyvin toisennäköiseksi kuin se muuten olisi.

Mutta muukin kuin sää on muuttunut. Viime jääkaudella – joka oli nimeltään Veiksel – suuret eläimet vaelsivat Euroopan mailla ja mannuilla. Niihin kuuluivat villamammutit ja villasarvikuonot, myskihärät ja muut arktisten olojen eläimet. Kun jääkausi loppui, mammutin fauna vetäytyi koilliseen kohti Siperiaa. Arktiset lajit eivät enää pärjänneet Euroopan leviävissä metsissä ja soistuvissa maisemissa.

Samoin kävi edellisilläkin lämpökausilla. Tarkoittaako se sitten, ettei Euroopassa lämpiminä aikoina ollut mitään suuria ja jännittäviä eläimiä? No ei varmasti tarkoita, kertovat Eem-kauden fossiilit.

Luonto palaa Eurooppaan, vai palaako?

Huomasin, että tällä viikolla kahdessa eri lehdessä on julkaistu kirjoittamani artikkelit, joiden johtopäätökset näyttävät äkkiseltään olevan räikeässä ristiriidassa keskenään.

Tammikuun Tiede-lehden villiinnyttämisjutussa sanotaan, että Euroopassa luonnon hävityksen huippu alkaa olla ohi, ja että villieläinten kannat ovat itse asiassa hitaassa kasvussa. Rewilding Europen teettämän raportin mukaan selkärankaisten (niiden, joista tietoa on) populaatiot ovat kasvaneet 1970-luvulta nykypäivään keskimäärin kuusi prosenttia palearktisella alueella. Se kattaa Euroopan lisäksi Aasian pohjoiset osat ja Pohjois-Afrikan.

Samaan aikaan torstainen luontopalstani Uudenkaupungin sanomissa kauhistelee, että Euroopassa on peräti 420 miljoonaa lintua vähemmän kuin vuonna 1980. Toinen luku viittaa varovaiseen toiveikkuuteen, toinen katastrofaaliseen romahdukseen. Miten nämä luvut voivat pitää paikkansa samaan aikaan, ja mitä Euroopassa sitten oikein on meneillään?

Sata vuotta Marthasta

Juuri tätä julkaistessa tulee kuluneeksi sata vuotta Martha-nimisen linnun kuolemasta. 29-vuotiaana kuolleella Marthalla oli siro olemus, vahvat siivet ja kauniin helmenharmaan ja punertavan kirjava höyhenys. Se oli muuttokyyhky, lajinsa viimeinen.

Sata vuotta aiemmin muuttokyyhky oli planeetan runsaslukuisin lintu. Kaikista ihmisen hävittämistä lajeista juuri muuttokyyhkyn (Ectopistes migratorius) tapaus tuntuu kaikkein epätodellisimmalta. Se ei kertakaikkiaan voi olla mahdollinen, mutta silti se tapahtui. (kuva: Ville Sinkkonen)