Sarvikuonojen pitkä tarina

Sukupuu

Nykyään sarvikuonoja on viisi lajia Afrikassa ja trooppisessa Aasiassa. Niistä tulevat mieleen auringon paahtamat savannit, aseistautuneet riistanvartijat, kiinalainen perinnelääkintä ja trofeemetsästys.

Mutta sarvikuonojen juuret ovat syvällä muinaishistoriassa. Maailman normaalitila on runsas sarvikuonolajisto vähintään kolmella eri mantereella. Pienimmät sarvikuonot olivat vain koiran kokoisia, mutta suurimpien pää keikkui korkealla kirahvien yläpuolella. Tämä artikkeli kertoo sarvikuonojen historian niiden alusta jääkausiajan alkuun.

Sarvikuonot saivat alkunsa eoseenikauden loputtomissa metsissä. Reilu viisikymmentä miljoonaa vuotta sitten lämpimät ikimetsät ulottuivat navalta navalle ja pienet metsäneläimet puikkelehtivat aluskasvillisuudessa. Suuret eläimet, sen verran kuin niitä oli, olivat outoja ja kömpelönnäköisiä eivätkä läheistä sukua millekään nykyään elävälle.

Hyrachyus
Hyrachuys oli oman aikansa mittapuulla melko iso kavioeläin. Arviot sen painosta vaihtelevat 36 ja 96 kilon välillä.

Sarvikuonot ovat kavioeläimiä, sukua tapiireille ja hevoseläimille. Ensimmäiset kavioeläimet olivat kuitenkin kyyryssä kipittäviä pikkuotuksia, jotka muistuttivat pikemminkin kaurista. Tällaisia kantakavioeläimiä tunnetaan aika liuta eri puolilta maailmaa, ja niiden tarkkoja sukulaisuussuhteita on vaikea selvittää, sillä ne olivat kaikki kovin samannäköisiä. Esimerkiksi Hyrachyusin arvellaan olleen yksi varhaisimmista varsinaisista sarvikuonoista. Se oli oman aikansa menestystarina: otuksen fossiileja on löydetty Aasiasta, Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta, jopa niinkin kummallisista paikoista kuin Jamaikalta ja arktiselta Ellesmerensaarelta (jolla tosin tuohon aikaan lekottelivat alligaattorit ja jättiläiskilpikonnat).

Jostain Hyrachyusin kaltaisesta eläimestä polveutuvat sarvikuonojen sukupuun kolme suurta päähaaraa. Suurimman osan sarvikuonojen historiaa niitä on esiintynyt Pohjois-Amerikassa, Aasiassa ja Euroopassa. Afrikan ja Euraasian välisen välisen maasillan synnyttyä ne levisivät myös Afrikkaan, mutta se on sarvikuonojen kotiseuduista nuorin.

Cadurcotherium
Cadurcotherium oli suuren sukunsa viimeisiä. Tapiirimaisesta ulkonäöstään huolimatta se oli tosiaankin sarvikuono.

Niistä vähiten tunnettu on amynodonttien tarina. Ne olivat sarvettomia, möhkälemäisiä eläimiä, jotka elivät eoseenikaudella Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Osa amynodonteista eli metsissä, ja niistä eräille kehittyi tapiirimainen pieni kärsä. Itse kärsä ei tietenkään ole säilynyt fossiileissa. Sen sijaan kärsällisten eläinten nenän luut vetäytyvät omalaatuisella tavalla taaksepäin. Toiset amynodontit erikoistuivat vesielämään ja alkoivat muistuttaa kovasti virtahepoa sekä elintavoiltaan että ulkonäöltään.

Amynodontit olivat lämpimän, metsäisen ja kostean maailman asukkaita. Useimmat niistä katosivat jo oligoseenikauden alussa, kun maapallon ilmasto alkoi ensimmäistä kertaa osoittaa merkkejä kuivumisesta ja viilenemisestä, joka aikoinaan huipentuisi jääkausiin. Muutamat sinnittelivät pidempään, lähelle oligoseenikauden loppua. Yksi niistä oli tapiirimainen eläin nimeltä Cadurcotherium, joka eli Euroopasta eteläiseen Aasiaan ulottuvalla alueella. Kun nämä viimeiset selviytyjät vihdoin hävisivät, amynodonttien tarina oli lopussa.

Juoksevat ja jättimäiset sarvikuonot

Toista sarvikuonojen tarinan lankaa kuljettavat juoksevat sarvikuonot. Eoseeni- ja oligoseenikausilla eli useita eri ryhmiä sarvikuonojen mittapuulla pitkäraajaisia ja jotakuinkin hevosmaisia eläimiä. Tyypillinen tämän tyypin edustaja oli Hyracodon, joka oli suunnilleen tanskandoggin kokoinen, vain vähän oman aikansa tyypillistä Mesohippus-hevosta isompi. Sen mukaan koko ryhmää nimitettiin hyracodonteiksi silloin, kun niitä vielä pidettiin yhtenäisenä ryhmänä. Uudempien sukupuiden mukaan ”hyracodontit” kuuluvat useisiin eri sarvikuonoryhmiin, jotka vain muistuttavat toisiaan, koska eivät erikoistuneet kantamuodoistaan kovin pitkälle.

ETlX5cXXgAALRx6
Allacerops on yksi esimerkki ”juoksevasta” sarvikuonosta. Se eli Aasiassa kolmisenkymmentä miljoonaa vuotta sitten ja oli selästä mitattuna vähän yli metrin korkuinen.

Useimmat hyracodontit pysyivät pieninä ja ketterinä, mutta Aasiassa yksi niiden kehityslinjoista kasvoi jättiläismäiseen kokoon. Huipentuma oli Paraceratherium, yksi suurimmista koskaan eläneistä maanisäkkäistä. Samasta eläimestä käytetään myös nimiä Indricotherium ja Baluchitherium. Moninimisyys johtaa juurensa otuksen fossiilien sekavaan löytöhistoriaan ja edelleen epäselvään luokitteluun.

Stream_paraceratherium.jpg
Paraceratherium-emo ja poikanen.

Käytettiinpä siitä mitä nimeä hyvänsä, Paraceratherium oli tarunhohtoinen, melkein uskomattoman kokoinen eläin. Suurimpien yksilöiden (mahdollisesti urosten) säkäkorkeus oli 4,8 metriä, ja ne ylsivät syömään puiden lehtiä 7,5 metrin korkeudelta, kun kirahvit yltävät vain noin viiteen metriin. Painoa niillä arvellaan olleen 15-20 tonnia, eli liki tuplasti enemmän kuin nykyisillä savanninorsuilla. Toisinaan Paraceratheriumia näkee sanottavan kaikkien aikojen suurimmaksi maanisäkkääksi, mutta suurimmat norsueläimet ovat kyllä yltäneet kilpailemaan sen kanssa. Etelä- ja Itä-Aasiassa vielä viimeisellä jääkaudella elänyt Palaeoloxodon namadicus -norsu oli suunnilleen samankokoinen.

Sattumoisin 15-20 tonnia näyttää olevan maalla elävien selkärankaisten yleinen maksimikoko. Myös useiden dinosaurusryhmien suurimmat edustajat asettuivat 15-20 tonnin painoluokkaan. Itse asiassa ainoat maaeläimet, jotka koskaan ovat rikkoneet tämän lasikaton (ja reippaasti rikkoivatkin) olivat pitkäkaulaiset dinosaurukset, sauropodit.

Sarvekkaat sarvikuonot

Kaikki tähän asti puheena olleet eläimet olivat sarvettomia, siitä huolimatta että ne kuuluvat sarvikuonot-nimiseen eläinryhmään. Nimet ovat joskus sillä tavalla hassuja. Sarvet ovat oikeastaan vain yhden sarvikuonoryhmän erikoispiirre. Kaikki nykyiset lajit vain sattuvat kuulumaan siihen.

Sarvekkaat sarvikuonot saivat alkunsa samassa myllerryksessä, joka tiesi loppua muille sarvikuonoryhmille. Eoseenikauden vaihduttua oligoseeniin Etelämantereen jäätiköityminen alkoi ja koko maapallon ilmasto nytkähti viileämpään ja kuivempaan suuntaan. Ensi kertaa maapallolla oli laajoja ruohomaita. Tämä tiesi tappioita monille metsäisten, kosteiden ja lämpimien ympäristöjen eläimille. Tapiirien, krokotiilieläinten, vesikilpikonnien ja puoliapinoiden levinneisyydet kutistuivat. Tilalle tuli muita ryhmiä: sorkkaeläimiä, kaneja, koiraeläimiä ja norsuja. Kavioeläimet menettivät asemiaan, niiden lajimäärä kutistui eikä koskaan palannut entiselleen. Nykyäänkin kavioeläimiä on alle 20 lajia, kun taas niiden sisarryhmä, sorkkaeläimet, kukoistaa yli 300 lajin voimin.

Sarvikuonot siis kehittivät sarvensa itsenäisesti muista sarvekkaista eläimistä, ja niiden koristukset myös ovat rakenteeltaan aivan erilaiset kuin vaikkapa hirvieläinten, nautojen tai kirahvien pääkoristeet. Sarvikuonon sarvessa ei ole luista ydintä, vaan se koostuu kokonaan toisiinsa takertuvista keratiinikuiduista – se on siis samaa ainetta kuin karvat, sorkat, kaviot ja vaikkapa ihmisen kynnet. Koska sarvi on kuollut, se voi joskus raksahtaa poikki tai jopa irrota kokonaan, mutta kasvaa takaisin.

Koska sarvikuonojen sarvet eivät ole luuta, ne eivät myöskään yleensä säily fossiileina. Sarvien kiinnittymiskohdat näkyvät karheina kohtina kallossa, mutta se, kuinka suuri ja tarkalleen minkä muotoinen sarvi kunkin esihistoriallisen sarvikuonolajin pärstässä oli, on lähinnä valistuneiden arvausten valtakuntaa.

Hauskaa kyllä, rinnakkain sarvien kanssa sarvikuonot kehittivät myös toisen, piilotetun aseistuksen. Varhaisilla sarvekkailla sarvikuonoilla oli myös alaleuassaan leikkaavat torahampaat. Aasialaisilla sarvikuonoilla sellaiset on edelleen, ja ne ovat vähintään yhtä vaaralliset aseet kuin sarvetkin.

Menoceras_uros
Menoceras-sarvikuonon uroksella oli kaksi rinnakkaista sarvea nenänpäässä ja terävät torahampaat.

Ensimmäisillä sarvekkailla sarvikuonoilla oli kaksi sarvea, mutta ne törröttivät rinnakkain kuonon päässä kuin tuntosarvet. Yksi sellainen oli pohjoisamerikkalainen Menoceras, joka oli suunnilleen sian tai lampaan kokoluokkaa, pitkäkoipinen ja atleettinen verrattuna nykysarvikuonoihin. Se eli varhain oligoseenia seuranneella mioseenikaudella, noin 30-20 miljoonaa vuotta sitten.

Menoceras
Menoceras-naaras esittelee tämän sarvikuonon sutjakkaa ruumiinrakennetta. Varsinainen menosarvikuono.

Jotkin sarvikuonolajit ovat fossiileina ani harvinaisia, mutta toisia on löydetty tuhatmäärin. Läntisen Nebraskan Agate Fossil Beds -löytöpaikasta 20 miljoonaa vuotta vanhoja Menoceras-sarvikuonojen fossiileja löytyy sellaiset määrät, että kukkulanrinne on paikoin kirjaimellisesti luiden peitossa.

Löytöpaikka tuotti paleontologeille jonkin verran päänvaivaa. Mitä täällä oikein tapahtui? Tappoiko jokin luonnonkatastrofi valtavan sarvikuonolauman? Tarkempi tutkimus osoitti, että melkein kaikki luut kuuluivat iäkkäille eläimille: nuoria ja parhaassa iässään olevia eläimiä on paljon vähemmän kuin siinä tapauksessa, että eläimiä olisi kuollut umpimähkäisesti. Tutkijat päättelivät, että kyseessä ei ole mikään yksittäinen katastrofi, vaan eräänlainen sarvikuonojen hautausmaa – ehkä juomapaikka, jolle eläimet kokoontuivat kuivalla kaudella, ja jonka äärellä vanhat ja heikot eläimet tapasivat kuolla.

Menocerasin tapainen varhainen sarviniekka on osallisena toisessakin erikoisessa fossiililöydössä. Viitisentoista miljoonaa vuotta sitten nykyisessä Washingtonin osavaltiossa tapahtui toistuvia vulkaanisia purkauksia, jotka tuottivat nopeasti virtaavaa, nestemäistä laavaa. Kaikkiaan basalttia kertyi paikoin jopa kahden kilometrin kerros. Paljon myöhemmin jäätiköt ja sulamisveden kaivoivat basalttikerroksiin syviä kanjoneita ja tuottivat omalaatuisen maiseman.

Yhden tällaisen kanjonin laitaa patikoinut seurue teki erikoisen löydön vuonna 1935. Kanjonin seinämässä oli aukko, josta pääsi ryömimään sisään pieneen ja hyvin erikoisen muotoiseen luolaan. Sisältä löyty sarvikuonon leuan ja raajojen luita. Pienen ihmettelyn jälkeen retkeilijät tajusivat olevansa sarvikuonon valoksen sisällä!

Ilmeisesti 15 miljoonaa vuotta sitten kuollut sarvikuono oli lillunut pienessä lammessa tai muussa vesistössä jo melkoisen pöhöttyneenä, kun lampeen on virrannut laavaa, joka on viileässä vedessä välittömästi jäähtynyt tyynymäisiksi muodostumiksi. Sarvikuono on jäänyt niiden väliin vain osittain kärventyneenä ja vähitellen hajonnut kiven sisällä, jättäen jäljelle sarvikuononmuotoisen onkalon. Miljoonia vuosia myöhemmin eroosio sitten puhkaisi siihen reiän. Tässä tapauksessa tuhoisa laavapurkaus ilmeisesti ei tappanut sarvikuonoa, vaan ainoastaan säilöi sen ruumiin. Paikka -nimeltään Blue Lake Rhino Cave – on yhä olemassa ja sinne voi ryömiä, jos paikan vain onnistuu löytämään.

Teleoceras
Teleoceras oli lyhytjalkainen ja tynnyrimäinen. Sen on arveltu eläneen vedessä virtahevon tapaan. Osalla tämän suvun lajeista oli kuonossaan pieni sarvi, toiset olivat sarvettomia.

Sen sijaan toisaalla Nebraskassa sijaitseva ”sarvikuonojen Pompeiji” kertoo muinaisesta tragediasta. Ashfall Fossil Beds on vähän Agatea nuorempi löytöpaikka – 12 miljoonan vuoden ikäinen – ja sieltä löytyvät fossiilit kuuluvat vastaavasti modernimmalle sarvikuonolle. Se on Teleoceras, huvittavan lyhytjalkainen, tynnyrimäinen eläin, jonka nenää koristi yksi pieni sarvi kuten nykyisellä intiansarvikuonolla. Se oli eräänlainen sarvikuonojen corgi.

1280px-Ashfall_fossil_beds_-_Baby_rhino__T._L._
Paleontologi työskentelemässä Ashfall Fossil Beds -löytöpaikalla. Sarvikuonoja on kirjaimellisesti vieri vieressä kivettyneessä tuhkassa. Kuva: publicresource.org. CC 2.0-lisenssi.

Tällä paikalla satoja sarvikuonoja on kuollut vulkaaniseen tuhkaan uponneena. Poikaset ovat yhä kiinni emojensa kyljissä ja osalla sarvikuonoista on kurkussaan heinänsiemeniä, jotka jäivät nielemättä. Nuorilta Kalliovuorilta tuulen mukana tullut tulivuoren tuhka on tukehduttanut ne ja haudannut niille sijoilleen. Niiden kuolema on varmaan ollut kurja.

Kohti nykyaikaa tultaessa maapallon ilmaston kuivuminen ja jäähtyminen jatkui, välillä tasaisesti, välillä nykäyksittäin. Sarvikuonoille se tarkoitti muun muassa Pohjois-Amerikan menetystä ja monien kehityslinjojen katoamista. Myös tulivuorten katveessa elänyt Teleoceras hävisi jälkeläisiä jättämättä.

Metsien ja kosteikkojen sarvikuonojen tilalle kehittyi kuitenkin uusia, sellaisia jotka viihtyivät ruohomailla ja jopa kylmällä tundralla. Seuraavassa artikkelissa katsotaan, millainen oli se sarvikuonojen monimuotoisuus, jonka kivikauden ihmiset kohtasivat.


 

Lähteitä ja lisätietoa:

Prothero & Schoch (2002): Horns, Tusks & Flippers: The Evolution of Hoofed Mammals. John Hopkins University Press.

Tissier ym. 2018: New data on Amynodontidae (Mammalia, Perissodactyla) from Eastern Europe: Phylogenetic and palaeobiogeographic implications around the Eocene-Oligocene transition. PLOS ONE. (sarvikuonojen sukupuun lähde)

Agate Fossil Beds National Monument.

Ashfall Fossil Beds.

Wikipedia: Paraceratherium, Agate fossil beds national monument, Ashfall fossil beds.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s