Hevosen pään sisässä

Edellisen – ja myös alkaneen – vuoden laajin työtehtäväni liittyy hevosiin. Ja sepä onkin opettavaista! Pidän kyllä hevosista, niiden katsomisesta ja piirtämisestä. Ne ovat kauniita, niillä on jännittävä evoluutiohistoria ja ne ovat lähietäisyydeltä vaikuttavia, mutta en ole koskaan ollut erityisesti hevosihminen.

Olen piirtämässä sarjakuvakirjaa, jonka teettää työnantajani, tiedeviestintä- ja tutkimusyritys Arador Innovations. Hevosen mieli –sarjakuva kertoo hevosten elämästä niiden omasta näkökulmasta, uuden tieteellisen tiedon valossa. Kyseessä on erikoinen usean genren yhdistelmä: faktaa ja fiktiota, tiedettä ja sarjakuvaa.

Näytekuvat ovat nyt valmiita ja kirjaa voi ennakkotilata. Olen oppinut matkalla jo valtavasti hevosista, sekä tutkimusartikkeleita ja kirjoja lukemalla että keskustelemalla hevososaajien kanssa. Jaan tässä artikkelissa muutamia oppimiani tiedonmurusia sekä muutamia näytteeksi tehtyjä sarjakuvaruutuja.

Viikon tiedeuutinen: viimeinen sussemioni

Altaivuorilla sijaitseva Denisovan luola nousi kerralla maailmankartalle vuonna 2012, kun sieltä löytyi tieteelle tuntematon ihmislaji – tai siis yksi sormiluu ja kaksi poskihammasta. Näistä rippeistä Svante Pääbon johtama tutkimusryhmä onnistui eristämään koko perimän eli genomin. Perimä paljasti muun muassa, että denisovanihminen elää yhä pienenä osana Melanesian ja Australian asukkaita.

Vähemmän tunnettua on, että luolasta löytyy myös eläinten luita. Niiden joukossa on nuorin tunnettu näyte erikoisesta hevoseläimestä, joka ei ollut hevonen, seepra eikä aasi. Sen luultiin kuolleen jälkeläisiä jättämättä puoli miljoonaa vuotta sitten. Sukulaisemme Altaivuorilla kuitenkin söivät niitä vain 32 000 vuotta sitten.

Tämä artikkelisarja koostuu tiedeuutisista, jotka ovat jääneet muissa medioissa vähälle huomiolle tai kokonaan ilman. Toivottavasti se myös auttaa kertomaan, että tiedettä tehdään paljon enemmän kuin samoja otsikoita toistavista uutisista voisi päätellä, ja sen parissa puurtavat monenlaiset ihmiset.

Viikon löytynyt linkki: ensimmäiset kaviot

Sifrhippus-malli Tukholman luonnontieteellisessä museossa.

Viime vuonna Planeetaihmeiden lukijat saivat äänestää kolmen pikkuartikkelisarjan väliltä. Voiton vei silloin täpärästi ihmisen aiheuttamista sukupuutoista kertovat Viikon vikatikit, mutta hyväksi kakkoseksi nousivat välimuotofossiilit. Tänä vuonna on niiden vuoro.

Useimmat ihmiset ovat kuulleet alkulintu Archaeopteryxistä, joka on ”välimuoto dinosaurusten ja lintujen välillä” (mikä ei teknisesti ottaen pidä paikkaansa, mutta palataan siihen toisella kertaa). Joskus luullaan, ettei muita välimuotofossiileja sitten olekaan: olen kuullut jopa biologin päästävän suustaan tämän sammakon. Siksi tuntuikin tarpeelliselta kirjoittaa myös niistä vähemmän tunnetuista välimuodoista.

Tosiasiassa eläinryhmiä yhdistäviä välimuotoja – linkkejä, jotka eivät enää puutu – on maailman museoiden varastoissa tonnikaupalla. Itse asiassa niin paljon, että monissa ryhmissä rajanveto käy vaikeaksi: mikä lähes samannäköisistä varhaisista muodoista kuuluu mihinkin kehityslinjaan? Juuri sellaisessa vaiheessa ollaan varhaisten kavioeläinten kanssa. Aloitetaan siis niistä.