Viikon tiedeuutinen: räikeiden nokikananpoikien arvoitus

Fulica_americana3
Arvoituksellinen amerikannokikanaperhe. Kuva: ”Mike” Michael L. Baird / Wikimedia Commons. CC 2.0 -lisenssi.

Useimpien lintujen poikasilla on enemmän tai vähemmän ruskeankirjava suojaväri, jonka ansiosta lentokyvyttömät nuorukaiset ovat paremmassa turvassa saalistajilta.

Nokikanat eivät selvästikään ole kuulleet tästä ideasta. Niiden poikasilla on hiilenmustia ja leimuavan oransseja untuvia, punainen nokka ja kalju, punamusta päälaki. Ne näyttävät kuin pilapiirroksesta karanneilta ja ovat räikeä vastakohta tyylikkään mustavalkoisille vanhemmilleen. Miksi ihmeessä?

Jatka lukemista ”Viikon tiedeuutinen: räikeiden nokikananpoikien arvoitus”

Parhaan lemmikin jäljillä, osa 1: ympäristövaikutukset

Hiilitassunjälki
Karkea vertailu erilaisten lemmikkien vuosittaisesta hiilijalanjäljestä. Koira ja kissa perustuvat tutkimustietoon, muut hyvin epätieteellisiin laskelmiin. Kuvaajassa on otettu huomioon vain lemmikkien ruoka ja sähkönkulutus, ei esim. tarvikkeita. Akvaariokalan kohdalla on arvio 90-litraisen akvaarion päästöistä, ja torakoissa 100-200 yksilön populaation. Muut ovat yksilötasolla.

Viime aikoina lemmikinpidon ongelmista on puhuttu paljon. Vuoroin otsikoihin ovat nousseet lemmikkien hiilijalanjälki, karkaaminen vieraslajeiksi, ylijalostuksen ja sisäsiitoksen tuottama kärsimys, eläinten hyvän elämän tarpeet ja esimerkiksi hylättyjen kissojen valtava määrä.

On lemmikeissä paljon hyvääkin. Ne edistävät mielenterveyttä, suojaavat allergioilta, lisäävät liikuntaa ja toivottavasti myös opettavat eläimistä välittämistä.

Eläimiä voi kuitenkin pitää monella tavalla, ja lajivaihtoehtojakin on satamäärin. Millainen lemmikki on eettisin, ekologisin ja muutenkin paras? Minun tekee tietenkin heti mieli julistaa voittajaksi oma suosikkini kesyrotta, mutta tutkitaan nyt ensin. Aloitetaan lemmikkien ympäristövaikutuksista. Onko tullut aika syödä koira, kuten kymmenen vuoden takainen kohukirja ehdotti? Jatka lukemista ”Parhaan lemmikin jäljillä, osa 1: ympäristövaikutukset”

Dinosaurusten tuhon selviytyjät

Paleogeeni MK 1
Joukkosukupuuton harvat selviytyjät perivät tyhjän maan. Mutta kuinka harva oikeastaan selvisi?

Sain heinäkuussa sähköpostilaatikkooni kysymyksen, joka oli alun perin lähetetty Kysy kirjastonhoitajalta -palveluun. Se kuului näin:

Mikä oli nykyisten selkärankaisten eläimien sukupuun rakenne liitukauden lopulla.
Siis montako (nykyisten eläimien kannalta relevanttia) lajia selvisi sukupuutosta? Luukaloja lienee niin paljon, että lajimäärän arvio riittää, mutta maaselkärankaisten tilanne voisi kiinnostaa yksityiskohtaisemminkin.

Kysymys oli vaikea, mutta sitäkin kiinnostavampi. Kuinka vakava oikeastaan oli liitukauden lopun massasukupuutto niiden eliöryhmien näkökulmasta, jotka kuitenkin selvisivät siitä? Kuinka monesta onnekkaasta nykyinen nisäkkäiden, lintujen tai muiden eläinten monimuotoisuus polveutuu? Tämä artikkeli on laajennettu versio vastauksestani. Jatka lukemista ”Dinosaurusten tuhon selviytyjät”

Kymmenen uutta lajia

anolis dracula a b c
Anolis dracula (vasemmalla koiras, oikealla naaras). Kuva: Yánez-Muñoz ym. 2018 / ZooKeys. CC 4.0-lisenssi.

Näihin aikoihin on kai tapana luoda jonkinlainen katsaus kuluneeseen vuoteen. Aiempina vuosina olen kirjoittanut esimerkiksi uusista fossiililöydöistä ja blogin vuodesta, mutta otetaanpa tänä vuonna jotain muuta: kiehtovimpia tieteelle uusia lajeja.

Ilmastokriisistä, sukupuutoista ja koralliriuttojen tuhosta kertovien uutisten keskellä voi helposti tuntua siltä, ettei maailmassa ole enää mitään, mitä emme olisi käyneet pilaamassa. Kuitenkin uusia, toinen toistaan erikoisempia eliölajeja löytyy jatkuvasti ympäri maailmaa. Osa elää piilossa syrjäseuduilla, luolissa, pilvimetsissä tai Jäämeren kylmissä syvyyksissä. Toiset taas ovat piileskelleet aivan nenän alla.

Tässä kymmenen vähemmälle huomiolle jäänyttä suosikkiani kuluneelta vuodelta. Jatka lukemista ”Kymmenen uutta lajia”

Eksoottinen Britannia

8120140468_bb6c056539_z
Here be dragons. Kiinanmuntjakki Thetfordissa, Itä-Englannissa. Huomaa pienet sapelihampaat. Kuva: Andrew-M-Whitman / Flickr. CC 2.0-lisenssi.

Iso-Britannia on todellinen eliömaantieteen risteyspaikka, vieraslajien päärautatieasema. Juuri britit kuljettivat kaneja ja kettuja Australiaan, kärppiä Uuteen-Seelantiin ja yrittivät vapauttaa kaikki Shakespearen näytelmissä mainitut linnut Pohjois-Amerikkaan.

Liikennettä on riittänyt myös toiseen suuntaan. Brittein saarten nykyinen eläimistö onkin lievästi sanoen erikoinen. Tiesitkö, että Lontoon hulinassa elää papukaijoja ja kenguruita? Englannin maaseudulla on puolestaan mahdollista tavata väliamerikkalainen koati, sysimusta joutsen ja koirankokoinen sapelihampainen kauris. Jatka lukemista ”Eksoottinen Britannia”

Korvaamattomat hirmulinnut

1200px-Terror_birds_and_Gastornis_height_comparison
Tervetuloa jättiläislintujen maailmaan. Kuva: Shepherdfan/Wikipedia.

Muinaisessa Etelä-Amerikassa saalistivat kaksi metriä korkeat hirmulinnut, ja samaan aikaan Australian kamara tömisi mahtavien mihirungien jalkojen alla. Eivätkä ne olleet ainoita. Esihistoriallisina aikoina eri puolilla maailmaa eli jättiläiskokoisia lentokyvyttömiä lintuja. Monet niistä ehtivät kohdata ihmisiä.

Niiden tarina on kiehtova esimerkki evoluution oikuista: kaikki suuret lentokyvyttömät linnut kehittyivät samaan aikaan, eikä uusia tullut enää koskaan. Jatka lukemista ”Korvaamattomat hirmulinnut”

Viikon luontoääni: mestarimatkija Australiasta

Lintujen laulu on yksi lukuisista eläinkunnassa kehittyneistä tavoista mitellä voimia ja taitoja ilman verenvuodatusta. Koiraslinnut laulavat pesimäaikaan kuuluttaakseen oman reviirinsä sijaintia naapurustolle ja tehdäkseen vaikutuksen sekä puolisoihinsa että lähistön muihin koiraisiin. Monilla lajeilla myös naaraat laulavat, mutta outoa kyllä, sitä ei ole juuri tutkittu.

Lintujen jokavuotisissa laulukilpailuissa painaa sekä kestävyys, äänenvoimakkuus että taito. Näihin aikoihin Suomessa voi kuulla, kuinka talitiaiskoiraat kilpailevat, kenellä on laajin repertuaari. Ti-ti-tyyn lisäksi tinteiltä kuuleekin nyt toinen toistaan mielikuvituksellisempia ääniä.

Se on pientä verrattuna Australian mestarimatkijaan, lyyrypyrstöön (Menura novaehollandiae). Lyyrypyrstö on varpuslintu, mutta muistuttaa siinä määrin kanalintua, että se aluksi luokiteltiin niiden joukkoon. Sen kurkusta kuitenkin löytyy äänielin eli syrinx, joka on jopa laulavien varpuslintujen joukossa erityisen monimutkainen. Jatka lukemista ”Viikon luontoääni: mestarimatkija Australiasta”

Papukaijat vieraalla maalla

kaupunkipapukaijat_1_pieni
Kauluskaijoja Lontoon Hyde Parkissa kesällä 2016. Villinä laji elää Sahelin alueella Afrikassa sekä Intian niemimaalla.

Lontoossa vierailevan lemmikkilintuharrastajan kannattaa suunnata keskustan suuriin puistoihin, pitää korvat höröllä ja suunnata katse latvustoon. Siellä ne ovat – meluisat ja räikeät kauluskaijat brittimaisemassa, johon ne nykyään kuuluvat erottamattomasti.

Kaupunkilomalla voi tavata villejä papukaijoja toinen toistaan oudommissa paikoissa. Lontoossa ja Amsterdamissa on kauluskaijoja, Madridissa munkkiaratteja ja Stuttgartissa keltapääamatsoneja. Suomeenkin koukkunokkaisia siivekkäitä jo odotellaan.

Kirjoitin tämän artikkelin alun perin Lemmikkilintuyhdistys Kaijuli ry:n Kaijutin-lehden vuodenvaihteessa julkaistuun numeroon.

Jatka lukemista ”Papukaijat vieraalla maalla”

Eläinten värit, osa 4: kosmeettisia parannuksia

Bartgeier_Gypaetus_barbatus_closeup2_Richard_Bartz.jpg
Partakorppikotka ei ole oikeasti punaruskea. Se vain huijaa. Kuva: Richard Bartz / Wikimedia Commons. CC 2.5-lisenssi.

Luonnoneläimen väritys on evoluution muovaama kokonaisuus, joka kertoo kantajansa ekologisesta lokerosta ja jopa pariutumistavoista.  Juttusarjan edellisessä osassa selvisi, mistä papukaijat ja turakot saavat kirkkaat värinsä, ja miten on mahdollista, että trappien untuvat vaihtavat väriään minuuteissa. Sarja ei olisi täydellinen ilman mainintaa linnuista, jotka värjäävät omaa höyhenpukuaan kosmeettisesti. Joo, oikeasti. Jatka lukemista ”Eläinten värit, osa 4: kosmeettisia parannuksia”

Eläinten värit, osa 3: kuparilinnut ja muita kummajaisia

punaniskaturako_porfyriini
Punaniskaturako (Tauraco erythrolophus) saa värinsä kuparioksidista.

Luonnoneläimen väritys on evoluution muovaama kokonaisuus, joka kertoo kantajansa ekologisesta lokerosta ja jopa pariutumistavoista. Värillä on toinenkin tarina, fysiologinen. Tämä juttusarja kysyy, kuinka itse värit syntyvät. Miksi ei ole olemassa vihreitä oravia tai violetteja strutseja? Miksi kameleontti vaihtaa väriä mielialan mukaan, mutta talitiainen ei?

Edellisessä osassa kävimme läpi lintujen yleisimmät värit – mustat ja ruskeat melaniinit, punakeltaiset karotenoidit ja rakenteellisten värien tuottamat siniset, violetit ja metallinhohteet. Muutamilla linturyhmillä esiintyy näiden lisäksi hämmentäviä erikoisuuksia. Turakot saavat sävynsä kuparista, trappien höyhenpuku vaihtaa väriä minuuteissa ja papukaijat ovat kehittäneet aivan omat väripigmenttinsä. Jatka lukemista ”Eläinten värit, osa 3: kuparilinnut ja muita kummajaisia”