Jääkauden sarvikuonot

40 000 vuotta sitten maailmassa oli ainakin yhdeksän lajia sarvikuonoja. Mittakaavaihmisen pituus on 170 cm. Tietokoneella lukiessa kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi.

Reilu vuosi sitten kirjoitin Sarvikuonojen pitkä tarina -artikkelin, jossa tutustuimme sarvikuonojen evoluutioon. Tarina alkoi koirankokoisista alkusarvikuonoista eoseeniajan rannattomissa metsissä ja päättyi, kun ilmaston kuivuminen ja viileneminen vei monet lajit sukupuuttoon. Sitä seurasi 2,5 miljoonan vuoden mittainen pleistoseeniaika, jona kylmät jäätiköitymiset ja leudot lämpökaudet vuorottelivat uudestaan ja uudestaan.

Ajanjakso oli elämälle haastava, mutta sarvikuonot sopeutuivat. Jääkaudellakin sarvikuonoja oli runsain mitoin. Nyt kuitenkin ihmiset ovat ajaneet koko ryhmän sukupuuton partaalle.

Minne megafauna katosi?

Meksikon megafauna. Kuva: Sergio De la Rosa / Wikipedia. CC 3.0-lisenssi.

Maailma on menettänyt neljä viidesosaa suurista villieläimistään. Poissa ovat mammutit ja mastodontit, sapelihammaskissat, karvaiset sarvikuonot ja monet muut. Ne katosivat niin äskettäin, että maailma on vielä täynnä niiden haamuja: hedelmiä joita kukaan ei syö, maalauksia kallioissa ja paljon muuta. Mistä tämä oudon valikoiva sukupuuttoaalto johtui? Ihminen vai ilmasto? Tämä on yksi paleontologian kiistanalaisimmista kysymyksistä.

Tässä artikkelissa käyn läpi 50 000 viime vuoden megafaunasukupuuttoja ja perustelen, miksi mielestäni on selvää, ettei nykyihminen ole niihin syytön – mutta yksinkertainen tarina ylimetsästyksestäkään ei riitä selittämään kaikkea.

Viikon tiedeuutinen: Sisilian jääkautiset ajattelijat

Muutaman viikon ikäinen ja suomenpystykorvan kokoinen norsunpoikanen tutustuu haapanaan jääkautisessa Sisiliassa.

Ennen ihmisten maailmanvalloitusta saaret olivat paikkoja, joissa elämä vaihtoi leppoisammalle vaihteelle ja evoluutio sai outoja suuntia. Uuden kreikkalaistutkimuksen mukaan myös eläinten aivojen evoluutio lähti saarilla omille teilleen. Joistain eläimistä tuli onnellisen yksinkertaisia, toisten aivojen koko kilpailee hämmästyttävästi ihmisten kanssa.

Tämä artikkelisarja kertoo tiedeuutisia, jotka ovat jääneet muissa medioissa vähälle huomiolle tai kokonaan ilman. Toivottavasti se myös auttaa kertomaan, että tiedettä tehdään paljon enemmän kuin samoja otsikoita toistavista uutisista voisi päätellä, ja sen parissa puurtavat monenlaiset ihmiset.

Viikon tiedeuutinen: mitä metsäsarvikuono teki Arktiksella?

Tämän vuoden pikkuartikkelisarjan oli tarkoitus olla Viikon luontoäänet, mutta sarja ei koskaan oikein lähtenyt käyntiin. Koska ilman pikkuartikkeleita on ikävä olla, vaihdan nyt artikkelisarjaa kesken vuoden.

Vuosien mittaan Erään planeetan ihmeitä -sivu Facebookissa on kasvanut paljon blogia isommaksi, ja sen suosituinta sisältöä ovat tiedeuutiset. Olen kuitenkin harmitellut, että läheskään kaikista kiinnostavista tutkimuksista ei yksinkertaisesti löydy populaariartikkelia jaettavaksi, eikä (usein maksumuurin takana olevien) alkuperäisartikkelien jakaminen varsinaisesti ole tieteen kansantajuistamista. Sitä korjaamaan keksin tämän artikkelisarjan.

Tarkoitus on kirjoittaa lyhyehköjä uutisartikkeleita tutkimuksista, jotka ovat jääneet vähälle uutisoinnille tai kokonaan ilman. Toivottavasti artikkelisarja myös auttaa kertomaan, että tiedettä tehdään paljon enemmän kuin samoja otsikoita toistavista uutismedioista voisi päätellä, ja sen parissa puurtaa kaikenlaisia ihmisiä ympäri maailman.

Aihevalinnoille en ota riesakseni mitään tiettyä kriteeriä. Poimin vain talteen kohdalle osuvia artikkeleita, jos ne sattuvat tuntumaan kiinnostavilta. Aloitetaan erään aivan erityisen sarvikuonon tarinasta.

Korvaamattomat hirmulinnut

Tervetuloa jättiläislintujen maailmaan. Kuva: Shepherdfan/Wikipedia.

Muinaisessa Etelä-Amerikassa saalistivat kaksi metriä korkeat hirmulinnut, ja samaan aikaan Australian kamara tömisi mahtavien mihirungien jalkojen alla. Eivätkä ne olleet ainoita. Esihistoriallisina aikoina eri puolilla maailmaa eli jättiläiskokoisia lentokyvyttömiä lintuja. Monet niistä ehtivät kohdata ihmisiä.

Niiden tarina on kiehtova esimerkki evoluution oikuista: kaikki suuret lentokyvyttömät linnut kehittyivät samaan aikaan, eikä uusia tullut enää koskaan.

Elokuva-arvio: epätieteellistä dinosaurusrymistelyä

”Elämä löytää keinonsa” julistaa mainosjuliste. Mutta löytääkö? Kaikkien kuvien omistaja on Universal Pictures.

Parhaillaan elokuvateattereissa pyöriii Jurassic World : Kaatunut valtakunta, elokuvasarjan viides osa. Täytyihän dinosauruksia valkokankaalla päästä katsomaan, vaikka paleontologiset (tai muunkaanlaiset) odotukset eivät olleet järin korkealla. Kun elokuva vielä ilmestyi sopivasti alkuperäisen Jurassic Park -elokuvan 25-vuotisjuhlan aikoihin, tuntuu sopivalta kirjoittaa jotain Dinosauruspuiston merkityksestä, tieteellisestä sisällöstä, ja tietenkin mielipiteeni uusimmasta elokuvasta.

(Artikkelin alkupuolella ei ole juonipaljastuksia)

Etelä-Amerikan ihmeiden eläintarha

Macrauchenia ja poikanen. Kuva: Kobrina Olga / Wikipedia. CC 3.0-lisenssi.

Etelä-Amerikan eläimistä tulee ensimmäisten joukossa mieleen ehkä laama, tapiiri tai jaguaari. Tosiasiassa ne ovat kaikki tulokkaita, joiden alkuperällä on sangen vähän tekemistä niiden nykyisen kotimantereen kanssa.

Etelä-Amerikka oli yli 60 miljoonaa vuotta eristynyt saarimanner, jossa evoluutiolla oli aivan oma, omituinen suuntansa. Oli hirmulintuja, sapelipussikissoja ja otuksia, joita on vaikea verrata mihinkään muuhun. Kaksi salamyhkäistä nisäkäsryhmää – nimeltään Litopterna ja Notoungulata – ovat äskettäin molekyylitutkimusten ansiosta paljastuneet hevosten etäisiksi serkuiksi.

Cecil-leijonasta hampaattomiin norsuihin: trofeemetsästyksen todellisuus

Cecil vuonna 2010. Kuva: Daughter#3/Wikipedia. CC2.0-lisenssi.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa ilmestyi artikkelini trofeemetsästyksestä Afrikassa. Jutun teko vaati oman inhoni voittamista, mutta oli mielenkiintoista ja valaisevaa – ja pakotti minut muuttamaan mieleni siitä, onko trofeemetsästys uhka vai mahdollisuus Afrikan suurten eläinten säilymiselle. Vastaus on ”vähän molempia”.

Kaikki kiinnostava ei tietenkään mahtunut rajallisen mittaiseen Hesarin artikkeliin, joten tässä artikkelissa käyn laajemmin läpi trofeemetsästyksen ja toisaalta sen kieltämisen ongelmia. Artikkelin lopusta löytyy myös täydellinen lähdeluettelo niille lukijoille, jotka haluavat tietää vielä enemmän.

Viikon löytynyt linkki: norsujen äidit

Tapiirimainen alkunorsueläin Moeritherium. Tämä malli asustaa Lontoon luonnonhistoriallisessa museossa.

Norsueläimet ovat yksi nisäkäsmaailman menestystarinoista. Viime jääkauden lopulla ne puuttuivat vain Australiasta ja Antarktikselta. Norsueläimet olivat paitsi yleisiä, myös tärkeitä ekosysteemien insinöörejä. Ne muokkasivat kasvillisuutta, kaatoivat puita, mylläsivät maata ja loivat elinympäristön lukuisille muille lajeille. Sitä kolme elävää lajia edelleen tekevät.

Kärsäkäs menestystarina oli Afrikan lahja maailmalle. Maailman vanhimmat norsut elivät kauan sitten kadonneissa rehevissä viidakoissa nykyisessä Marokossa, kertovat fossiililöydöt.

Hybridilaji: enemmän kuin osiensa summa

Arovisentistä ja alkuhärästä risteytyi visentti. Kuvat: National Museum and Research Center of Altamira (täältä), UNESCO (täältä) ja Valéne Aure/Wikipedia.

Äskettäinen uutinen paljasti eurooppalaisen visentin (Bison bonasus) jännittävän alkuperän. Se on jääkautisen arovisentin (Bison priscus) ja alkuhärän (Bos primigenius) risteymä. Eipä ihmekään, ettei sen esimuodoista käyviä fossiileja ole yrityksistä huolimatta löytynyt.

Uutisen yhteydessä menin eräässä Facebook-keskustelussa väittämään, että aikaisemmin tunnettiin vain yksi risteymästä syntynyt uusi nisäkäslaji, aaltojuovadelfiini (Stenella clymene). Olin tietenkin väärässä, kuten minulle pian ystävällisesti kerrottiin. Tarkempi selvittely osoitti, että nisäkäsristeymistä on syntynyt paljon muutakin: suolaa syöviä jyrsijöitä, pasifistiapinoita ja punaisia susia. Me nisäkkäät olemme ilmeisesti kokeilunhaluista väkeä.