Eksoottinen Britannia

8120140468_bb6c056539_z
Here be dragons. Kiinanmuntjakki Thetfordissa, Itä-Englannissa. Huomaa pienet sapelihampaat. Kuva: Andrew-M-Whitman / Flickr. CC 2.0-lisenssi.

Iso-Britannia on todellinen eliömaantieteen risteyspaikka, vieraslajien päärautatieasema. Juuri britit kuljettivat kaneja ja kettuja Australiaan, kärppiä Uuteen-Seelantiin ja yrittivät vapauttaa kaikki Shakespearen näytelmissä mainitut linnut Pohjois-Amerikkaan.

Liikennettä on riittänyt myös toiseen suuntaan. Brittein saarten nykyinen eläimistö onkin lievästi sanoen erikoinen. Tiesitkö, että Lontoon hulinassa elää papukaijoja ja kenguruita? Englannin maaseudulla on puolestaan mahdollista tavata väliamerikkalainen koati, sysimusta joutsen ja koirankokoinen sapelihampainen kauris. Jatka lukemista ”Eksoottinen Britannia”

Mainokset

Viikon tiedeuutinen: viimeinen sussemioni

equus ovodovi väri pieni

Altaivuorilla sijaitseva Denisovan luola nousi kerralla maailmankartalle vuonna 2012, kun sieltä löytyi tieteelle tuntematon ihmislaji – tai siis yksi sormiluu ja kaksi poskihammasta. Näistä rippeistä Svante Pääbon johtama tutkimusryhmä onnistui eristämään koko perimän eli genomin. Perimä paljasti muun muassa, että denisovanihminen elää yhä pienenä osana Melanesian ja Australian asukkaita.

Vähemmän tunnettua on, että luolasta löytyy myös eläinten luita. Niiden joukossa on nuorin tunnettu näyte erikoisesta hevoseläimestä, joka ei ollut hevonen, seepra eikä aasi. Sen luultiin kuolleen jälkeläisiä jättämättä puoli miljoonaa vuotta sitten. Sukulaisemme Altaivuorilla kuitenkin söivät niitä vain 32 000 vuotta sitten.

Tämä artikkelisarja koostuu tiedeuutisista, jotka ovat jääneet muissa medioissa vähälle huomiolle tai kokonaan ilman. Toivottavasti se myös auttaa kertomaan, että tiedettä tehdään paljon enemmän kuin samoja otsikoita toistavista uutisista voisi päätellä, ja sen parissa puurtavat monenlaiset ihmiset.

Jatka lukemista ”Viikon tiedeuutinen: viimeinen sussemioni”

Viikon tiedeuutinen: mitä metsäsarvikuono teki Arktiksella?

Stephanorhinus jakutia väri nimi

Tämän vuoden pikkuartikkelisarjan oli tarkoitus olla Viikon luontoäänet, mutta sarja ei koskaan oikein lähtenyt käyntiin. Koska ilman pikkuartikkeleita on ikävä olla, vaihdan nyt artikkelisarjaa kesken vuoden.

Vuosien mittaan Erään planeetan ihmeitä -sivu Facebookissa on kasvanut paljon blogia isommaksi, ja sen suosituinta sisältöä ovat tiedeuutiset. Olen kuitenkin harmitellut, että läheskään kaikista kiinnostavista tutkimuksista ei yksinkertaisesti löydy populaariartikkelia jaettavaksi, eikä (usein maksumuurin takana olevien) alkuperäisartikkelien jakaminen varsinaisesti ole tieteen kansantajuistamista. Sitä korjaamaan keksin tämän artikkelisarjan.

Tarkoitus on kirjoittaa lyhyehköjä uutisartikkeleita tutkimuksista, jotka ovat jääneet vähälle uutisoinnille tai kokonaan ilman. Toivottavasti artikkelisarja myös auttaa kertomaan, että tiedettä tehdään paljon enemmän kuin samoja otsikoita toistavista uutismedioista voisi päätellä, ja sen parissa puurtaa kaikenlaisia ihmisiä ympäri maailman.

Aihevalinnoille en ota riesakseni mitään tiettyä kriteeriä. Poimin vain talteen kohdalle osuvia artikkeleita, jos ne sattuvat tuntumaan kiinnostavilta. Aloitetaan erään aivan erityisen sarvikuonon tarinasta. Jatka lukemista ”Viikon tiedeuutinen: mitä metsäsarvikuono teki Arktiksella?”

Huolettomat möhkäkalat, lempeät hämähäkit ja muita eläinkunnan äitejä

6175541308_90a4c1d62c_b
Maidon ansiosta emon ja poikasen suhde on monien nisäkäslajien sosiaalisen elämän perusta. Kuva: Randi Deuro / Flickr. CC 2.0-lisenssi.

Tiesitkö, että kuplahylkeen maito on rasvaisempaa kuin kuohukerma, möhkäkala tuottaa elinaikanaan miljardeja jälkeläisiä, ja eläinkunnan uhrautuvimmat äidit ovat hämähäkkejä?

Äitienpäivän kunniaksi on hyvä tehdä katsaus erilaisiin tapoihin, joilla eläinkunnan äidit huolehtivat – tai ovat huolehtimatta – jälkeläisistään. Sekä uhrautuvia huolenpitäjiä että piittaamattomia pintaliitäjiä löytyy yllättäviltä eläinkunnan sukupuun oksilta. Jatka lukemista ”Huolettomat möhkäkalat, lempeät hämähäkit ja muita eläinkunnan äitejä”

Viikon luontoääni: koala karjuu kuin leijona

Yleisesti ottaen eläinten äänet ovat sitä matalampia, mitä kookkaampia ovat ääntelijät. Se ei yllätä ketään: hiiret eivät karjahtele eivätkä norsut piipitä.

Tämä käänteinen suhde koon ja äänentaajuuden (ja -korkeuden) välillä on eläinkommunikaation tutkimuksen peruskivi. Se on esimerkiksi syy, miksi monet eläimet ääntelevät osana kosiomenojaan. Äänen taajuus sisältää rehellistä tietoa ääntelijän koosta ja sitä kautta kelvollisuudesta parittelukumppaniksi – olipa ääntelijä sitten sammakko, alligaattori, leijona tai apina. Esimerkiksi tämä tutkimus osoitti, että sääntö pätee laajaan otokseen kädellis- ja petoeläinlajeja.

Mutta koalaan se ei päde. Jatka lukemista ”Viikon luontoääni: koala karjuu kuin leijona”

Viikon pieni ihme: olemme kaikki raidallisia

incontinentia pigmenti pieni
Blaschkon linjoja kuvitteellisen henkilön selässä. Raidat ovat tavallisesti näkymättömiä, mutta esimerkiksi ihosairaus voi muuttaa ne näkyviksi.

Erilaiset perinnölliset sairaudet ja kehityshäiriöt voivat olla tuskallisia, hengenvaarallisia tai lievimmillään kosmeettisia harmeja. Silti ne ovat biologin silmissä myös mielenkiintoisia. Se, millä tavoin asiat voivat mennä vikaan, avaa kiehtovia ikkunoita alkionkehitykseen ja yhteisiin sukujuuriin muiden eläinten kanssa.

Hyvä esimerkki ovat ihmisen näkymättömät raidat, jotka tuleva esiin vasta, kun jokin menee pieleen. Niitä on kahta sorttia: löytäjänsä mukaan nimetty Blaschkon linjoja, ja maitojuosteita, jotka ovat saaneet nimensä siitä, että niiden kohdalta erittyy maitoa. Toisen jäljet johtavat varhaisiin nisäkkäisiin, toisen aina alkumeren kaloihin saakka. Jatka lukemista ”Viikon pieni ihme: olemme kaikki raidallisia”

Eläinten värit, osa 1: harmaita hiirulaisia

mandrill-396289_1280
Mandrilli lienee nisäkkäistä vähiten harmaa. Kuva: Pixabay.

Eläinten väritys kiehtoo minua aivan erityisesti. Aivan viime viikkoina olen työajalla kehitellyt uskottavia värityksiä esihistoriallisille eläimille ja vapaa-ajalla puuhaillut eläinten värien parissa muuten vain.

Luonnoneläimen väritys on evoluution muovaama kokonaisuus, joka kertoo paljon kantajansa elintavoista, ekologiasta, jopa pariutumistavoista. Värillä on toinenkin tarina, fysiologinen. Kuinka itse värit syntyvät, ja mikä asettaa niille rajat? Miksi ei ole olemassa vihreitä oravia tai violetteja hevosia? Miksi kameleontti vaihtaa väriä mielialan mukaan, mutta talitiainen ei?

Tämä juttusarja paneutuu näihin kysymyksiin. Aloitetaan tutuimmista otuksista, nisäkkäistä. Jatka lukemista ”Eläinten värit, osa 1: harmaita hiirulaisia”