Jääkauden sarvikuonot

40 000 vuotta sitten maailmassa oli ainakin yhdeksän lajia sarvikuonoja. Mittakaavaihmisen pituus on 170 cm. Tietokoneella lukiessa kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi.

Reilu vuosi sitten kirjoitin Sarvikuonojen pitkä tarina -artikkelin, jossa tutustuimme sarvikuonojen evoluutioon. Tarina alkoi koirankokoisista alkusarvikuonoista eoseeniajan rannattomissa metsissä ja päättyi, kun ilmaston kuivuminen ja viileneminen vei monet lajit sukupuuttoon. Sitä seurasi 2,5 miljoonan vuoden mittainen pleistoseeniaika, jona kylmät jäätiköitymiset ja leudot lämpökaudet vuorottelivat uudestaan ja uudestaan.

Ajanjakso oli elämälle haastava, mutta sarvikuonot sopeutuivat. Jääkaudellakin sarvikuonoja oli runsain mitoin. Nyt kuitenkin ihmiset ovat ajaneet koko ryhmän sukupuuton partaalle.

Sarvikuonojen pitkä tarina

Nykyään sarvikuonoja on viisi lajia Afrikassa ja trooppisessa Aasiassa. Niistä tulevat mieleen auringon paahtamat savannit, aseistautuneet riistanvartijat, kiinalainen perinnelääkintä ja trofeemetsästys.

Mutta sarvikuonojen juuret ovat syvällä muinaishistoriassa. Maailman normaalitila on runsas sarvikuonolajisto vähintään kolmella eri mantereella. Pienimmät sarvikuonot olivat vain koiran kokoisia, mutta suurimpien pää keikkui korkealla kirahvien yläpuolella. Tämä artikkeli kertoo sarvikuonojen historian niiden alusta jääkausiajan alkuun.

Viikon tiedeuutinen: mitä metsäsarvikuono teki Arktiksella?

Tämän vuoden pikkuartikkelisarjan oli tarkoitus olla Viikon luontoäänet, mutta sarja ei koskaan oikein lähtenyt käyntiin. Koska ilman pikkuartikkeleita on ikävä olla, vaihdan nyt artikkelisarjaa kesken vuoden.

Vuosien mittaan Erään planeetan ihmeitä -sivu Facebookissa on kasvanut paljon blogia isommaksi, ja sen suosituinta sisältöä ovat tiedeuutiset. Olen kuitenkin harmitellut, että läheskään kaikista kiinnostavista tutkimuksista ei yksinkertaisesti löydy populaariartikkelia jaettavaksi, eikä (usein maksumuurin takana olevien) alkuperäisartikkelien jakaminen varsinaisesti ole tieteen kansantajuistamista. Sitä korjaamaan keksin tämän artikkelisarjan.

Tarkoitus on kirjoittaa lyhyehköjä uutisartikkeleita tutkimuksista, jotka ovat jääneet vähälle uutisoinnille tai kokonaan ilman. Toivottavasti artikkelisarja myös auttaa kertomaan, että tiedettä tehdään paljon enemmän kuin samoja otsikoita toistavista uutismedioista voisi päätellä, ja sen parissa puurtaa kaikenlaisia ihmisiä ympäri maailman.

Aihevalinnoille en ota riesakseni mitään tiettyä kriteeriä. Poimin vain talteen kohdalle osuvia artikkeleita, jos ne sattuvat tuntumaan kiinnostavilta. Aloitetaan erään aivan erityisen sarvikuonon tarinasta.

Cecil-leijonasta hampaattomiin norsuihin: trofeemetsästyksen todellisuus

Cecil vuonna 2010. Kuva: Daughter#3/Wikipedia. CC2.0-lisenssi.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa ilmestyi artikkelini trofeemetsästyksestä Afrikassa. Jutun teko vaati oman inhoni voittamista, mutta oli mielenkiintoista ja valaisevaa – ja pakotti minut muuttamaan mieleni siitä, onko trofeemetsästys uhka vai mahdollisuus Afrikan suurten eläinten säilymiselle. Vastaus on ”vähän molempia”.

Kaikki kiinnostava ei tietenkään mahtunut rajallisen mittaiseen Hesarin artikkeliin, joten tässä artikkelissa käyn laajemmin läpi trofeemetsästyksen ja toisaalta sen kieltämisen ongelmia. Artikkelin lopusta löytyy myös täydellinen lähdeluettelo niille lukijoille, jotka haluavat tietää vielä enemmän.

Viikon löytynyt linkki: ensimmäiset kaviot

Sifrhippus-malli Tukholman luonnontieteellisessä museossa.

Viime vuonna Planeetaihmeiden lukijat saivat äänestää kolmen pikkuartikkelisarjan väliltä. Voiton vei silloin täpärästi ihmisen aiheuttamista sukupuutoista kertovat Viikon vikatikit, mutta hyväksi kakkoseksi nousivat välimuotofossiilit. Tänä vuonna on niiden vuoro.

Useimmat ihmiset ovat kuulleet alkulintu Archaeopteryxistä, joka on ”välimuoto dinosaurusten ja lintujen välillä” (mikä ei teknisesti ottaen pidä paikkaansa, mutta palataan siihen toisella kertaa). Joskus luullaan, ettei muita välimuotofossiileja sitten olekaan: olen kuullut jopa biologin päästävän suustaan tämän sammakon. Siksi tuntuikin tarpeelliselta kirjoittaa myös niistä vähemmän tunnetuista välimuodoista.

Tosiasiassa eläinryhmiä yhdistäviä välimuotoja – linkkejä, jotka eivät enää puutu – on maailman museoiden varastoissa tonnikaupalla. Itse asiassa niin paljon, että monissa ryhmissä rajanveto käy vaikeaksi: mikä lähes samannäköisistä varhaisista muodoista kuuluu mihinkin kehityslinjaan? Juuri sellaisessa vaiheessa ollaan varhaisten kavioeläinten kanssa. Aloitetaan siis niistä.

Viikon aikamatka: sarvikuonojen corgi

Nebraskassa sijaitsevan Ashfall-kerrostuman kivissä on säilynyt yksityiskohtainen tarina muinaisesta murhenäytelmästä, joka tapahtui 12 miljoonaa vuotta sitten.

Paksu kerros puhdasta, kivettynyttä vulkaanista tuhkaa kätkee sisäänsä satoja kuolleita Teleoceras major -sarvikuonoja. Ne makaavat vieri vieressä täydellisesti säilyneinä luurankoina, joiden pienimmätkin luut ovat yhä paikoillaan – jopa niiden viimeisen aterian sisältämät ruohonsiemenet. Joukossa on raskaana olevia naaraita ja emoja poikasineen. Eläimet makaavat yhä kuolinasennoissaan, osa vatsallaan, osa kyljellään, moni poikasista emonsa nisän tuntumassa.