Viikon tiedeuutinen: mitä metsäsarvikuono teki Arktiksella?

Stephanorhinus jakutia väri nimi

Tämän vuoden pikkuartikkelisarjan oli tarkoitus olla Viikon luontoäänet, mutta sarja ei koskaan oikein lähtenyt käyntiin. Koska ilman pikkuartikkeleita on ikävä olla, vaihdan nyt artikkelisarjaa kesken vuoden.

Vuosien mittaan Erään planeetan ihmeitä -sivu Facebookissa on kasvanut paljon blogia isommaksi, ja sen suosituinta sisältöä ovat tiedeuutiset. Olen kuitenkin harmitellut, että läheskään kaikista kiinnostavista tutkimuksista ei yksinkertaisesti löydy populaariartikkelia jaettavaksi, eikä (usein maksumuurin takana olevien) alkuperäisartikkelien jakaminen varsinaisesti ole tieteen kansantajuistamista. Sitä korjaamaan keksin tämän artikkelisarjan.

Tarkoitus on kirjoittaa lyhyehköjä uutisartikkeleita tutkimuksista, jotka ovat jääneet vähälle uutisoinnille tai kokonaan ilman. Toivottavasti artikkelisarja myös auttaa kertomaan, että tiedettä tehdään paljon enemmän kuin samoja otsikoita toistavista uutismedioista voisi päätellä, ja sen parissa puurtaa kaikenlaisia ihmisiä ympäri maailman.

Aihevalinnoille en ota riesakseni mitään tiettyä kriteeriä. Poimin vain talteen kohdalle osuvia artikkeleita, jos ne sattuvat tuntumaan kiinnostavilta. Aloitetaan erään aivan erityisen sarvikuonon tarinasta.

Arviolta 50 000 vuotta sitten kaukana Pohjois-Siperiassa kuoli sarvikuono. Sen kallo paljastui sulavasta ikiroudasta kesällä 2014. Siinä ei sinänsä ole mitään epätavallista. Jääkauden Siperiahan kuhisi villasarvikuonoja.

Mutta tämä eläin ei ollut villasarvikuono, vaan metsäsarvikuono (Stephanorhinus kirchbergensis). Suunnilleen afrikkalaisen leveähuuli- eli isosarvikuonon kokoinen metsäsarvikuono oli elävistä eläimistä lähintä sukua äärimmäisen uhanalaiselle sumatransarvikuonolle. Se söi pääasiassa lehtiä, oksia ja versoja eikä ruohoja, kuten villasarvikuono.

Tavallisesti metsäsarvikuonoja tavataan lämpimien ilmastovaiheiden leppeissä lehtimetsissä, sellaisissa kuin nykypäivän Keski-Eurooppa. Kylminä aikoina sen on arveltu vetäytyneen peräti Etelä-Kiinaan saakka. Herääkin kysymys, mitä ihmettä yksi teki kaukana Napapiirin tuolla puolen keskellä viime jääkautta? Sitä Moskovan Jääkausimuseossa työskentelevän Irina Kirillovan ja kollegoiden työ pyrki selvittämään. Raportti löydöstä julkaistiin Quaternary Research -lehdessä syksyllä 2017.

1200px-Distribution_of_S
Siperian metsäsarvikuono laajentaa lajin levinneisyyttä melkoisesti! Mustilla pisteillä merkityt ovat aikaisempia metsäsarvikuonolöytöjä, punainen tässä tutkimuksessa julkaistu. Kartta: DagnaMor/Wikipedia.

Kallosta voi päätellä useita yksityiskohtia metsäsarvikuonon elämästä. Se ei ollut kuollessaan enää mikään nuorukainen. Kulueiden hampaiden vuosirenkaat paljastavat, että ikää oli vähintään 20 vuotta.  Se kuoli virtaavaan veteen: aivokoppaan kerääntyi veden pyöristämiä pikkukiviä ja hiekkaa, mutta ei mutaa tai savea, jota kerrostuu seisovassa tai hitaasti virtaavassa vedessä.

Sarvikuonon hammasvälejä virta ei kuitenkaan onnistunut pesemään puhtaaksi. Ne ovat edelleen täpötäynnä kasvinosia, viimeisten aterioiden jäänteitä. Kaikkein eniten sarvikuonolla on hampaankolossa lehtikuusen oksia ja kaarnaa. Pienempiä määriä on koivun- ja pajunoksia sekä Vaccinium-sukuun kuuluvia varpuja (se pitää sisällään puolukat, mustikat ja juolukat). Viidesosa kasviaineksesta on huopa- ja karhunsammalia.

Kasvinosilla on tarina jos toinenkin kerrottavanaan. Lehtikuuset olivat nuoria, vuosirenkaiden ja kaarnan paksuuden perusteella 14-15 vuoden ikäisiä taimia. Nykymittapuulla sarvikuono siis teki taimikkotuhoja kuin mikäkin hirvi. Vuosirenkaat päättyvät tummaan, kasvuttomaan vaiheeseen – talveen. Sammal puolestaan on useimmille kasvinsyöjille vain hätäravintoa (yksi harvoista poikkeuksista on tunturisopuli). Voidaan siis päätellä, että ikääntynyt, nälän heikentämä metsäsarvikuonomme nääntyi jääkylmään virtaan Siperian talven aikana. Mikä kurja kohtalo!

Löytö kertoo jääkausiajan eläinten huikeasta sopeutuvuudesta. Vaikka metsäsarvikuonojen tärkein elinalue oli tuhansien kilometrien päässä etelän metsissä, niitä eli myös kylmässä pohjoisessa – sillä tuskinpa tämä oli lajinsa ainoa yksilö tuhansien kilometrien säteellä. Myös muita jääkausiajan eläimiä löydetään välillä aivan ”vääristä” paikoista. Näiden eläinten todellinen levinneisyys oli ehkä paljonkin laajempi kuin se alue, jolla ne olivat tarpeeksi yleisiä, jotta niitä löydetään säännöllisesti fossiileina.

Metsäsarvikuonot söivät sitä, mitä tarjolla oli: saman lajin edustajat popsivat lämpökausivaiheen Euroopassa aivan toisenlaisia kasveja, kuten haapoja ja poppeleita, nokkosia ja lumpeenlehtiä.

Se asettaa ainakin omissa silmissäni kyseenalaiseksi ajatuksen, että jääkausiajan suuret kasvinsyöjät olisivat kadonneet, kun lämpenevä ilmasto hävitti niiden ravintokasvit. Siperian metsien valtapuulajeja ovat edelleen lehtikuuset ja koivut, eikä Keski-Euroopassa ole puutetta nokkosista ja poppeleista, vaikka nykyinen ilmasto on jossakin jääkauden ja Eem-lämpökauden välimaastossa – joista kummastakin suuret eläimet selvisivät mainiosti.


Alkuperäinen tutkimus: Kirillova ym. 2017: Discovery of the skull of Stephanorhinus kirchbergensis (Jäger, 1839) above the Arctic Circle. Quaternary Research 88(3): 537-550.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s