Minne megafauna katosi?

Pleistoceno_mexico
Meksikon megafauna. Kuva: Sergio De la Rosa / Wikipedia. CC 3.0-lisenssi.

Maailma on menettänyt neljä viidesosaa suurista villieläimistään. Poissa ovat mammutit ja mastodontit, sapelihammaskissat, karvaiset sarvikuonot ja monet muut. Ne katosivat niin äskettäin, että maailma on vielä täynnä niiden haamuja: hedelmiä joita kukaan ei syö, maalauksia kallioissa ja paljon muuta. Mistä tämä oudon valikoiva sukupuuttoaalto johtui? Ihminen vai ilmasto? Tämä on yksi paleontologian kiistanalaisimmista kysymyksistä.

Tässä artikkelissa käyn läpi 50 000 viime vuoden megafaunasukupuuttoja ja perustelen, miksi mielestäni on selvää, ettei nykyihminen ole niihin syytön – mutta yksinkertainen tarina ylimetsästyksestäkään ei riitä selittämään kaikkea.

Katsotaanpa ensin, mitä katosi ja milloin.

  • Noin 50 000 vuotta sitten Australia menetti lähes kaikki suuret eläimensä. Joukossa oli mm. jättikenguruita ja -vompatteja, lentokyvyttömiä lintuja ja pussileijona.
  • Noin 30 000 vuotta sitten Etelä-Euroopasta katosivat norsut, sarvikuonot, hyeenat, luolakarhut ja neandertalinihmiset.
  • Noin 12 000 vuotta sitten Pohjois- ja Etelä-Amerikka menettivät lähes kaikki suuret eläimensä, mm. norsueläimet, jättiläislaiskiaiset, jättiläisvyötiäiset, hevoseläimet ja sapelihammaskissat.
  • Noin 10 000 vuotta sitten arktinen megafauna katosi Beringiasta ja Euraasian pohjoisosista
  • Saarilta suuret eläimet katosivat myöhemmin kuin lähimmältä mantereelta. Esimerkiksi Tasmaniassa sukupuutot tapahtuivat noin 40 000 vuotta sitten, Kuubassa ja Hispaniolalla noin 6000 vuotta sitten, Mallorcalla ja Wrangelinsaarella noin 4000 vuotta sitten, Madagaskarilla 1000 vuotta sitten ja vihoviimeisenä Uudessa-Seelannissa 800 vuotta sitten.

Hitaampi ja huomaamattomampi suurten eläinten hupeneminen on tapahtunut myös Afrikassa. Lisäksi lajeja on hävinnyt Etelä-, Kaakkois- ja Itä-Aasiasta, mutta näistä on toistaiseksi saatavilla vain hajanaista tietoa.

Megafaunan katoamisen syyksi on arveltu muuttunutta ilmastoa. Viimeinen jääkausi loppui noin 10 000 vuotta sitten: kenties lämpeneminen ja siihen liittyvä ilmaston oikuttelu tappoi eläimet.

Paul S. Martin esitti 1970-luvulla hurjan idean, josta tuli ilmastohypoteesin päävastustaja: ihmiset söivät megafaunan. Martinin salamasotahypoteesin mukaan Afrikasta levittäytyneet nykyihmiset upposivat naiiveihin eläinpopulaatioihin kuin kuuma veitsi voihin. Eläimet eivät olleet koskaan nähneet ihmisiä eikä niille ollut kehittynyt minkäänlaisia puolustusmekanismeja metsästäjiä vastaan. Metsästys oli niin helppoa, että ihmiset tappoivat tuhlailevasti ja lisääntyivät yltäkylläisen proteiinin turvin.

Extinctions_Africa_Austrailia_NAmerica_Madagascar
Martinin mukaan piirretty malli nykyihmisten saapumisen ja megafaunasukupuuttojen ajoituksesta eri alueilla.

Martinin hypoteesi on monelle vastenmielinen, mutta sillä oli paljon selitysvoimaa. Se selittää sukupuuttojen ajoitukset kullakin mantereella ja saarella: ne tapahtuvat aina vähän nykyihmisten saapumisen jälkeen. Lisäksi se selittää, miksi sukupuutot olivat loivempia Afrikassa ja Euraasiassa. Näillä mantereilla oli ihmislajeja entuudestaan, joten eläimet eivät olleet täysin naiiveja.

ilmastokäyrä_pleistoseeni
Jääkausia ei ollut yhtä, vaan pitkä sarja. Megafaunasukupuuttojen selittäminen pelkällä ilmastonmuutoksella on kieltämättä kiusallisen vaikeaa. Kuva on sedimenttikairausten perusteella tehty rekonstruktio maailman lämpötilasta viimeisten 800 000 vuoden aikana: tähänkään ei mahdu kuin osa jääkausista, jotka alkoivat jo 2,5 miljoonaa vuotta sitten. Ihmishahmo kuvaa nykyihmisen leviämistä ulos Afrikasta.

Tutkimus on Martinin ajoista edennyt harppauksin, sukupuuttojen ja ihmisten leviämisen ajoitukset tarkentuneet, ilmastomallit parantuneet ja uusia löytöjä tehty. Kiistakapula on silti jäljellä. Asiaa ei ole auttanut se, että monet ihmis- ja ilmastoselitysten kannattajat ovat kaivautuneet tiukasti omiin poteroihinsa: joko kaikki sukupuutot olivat kokonaan salamasodan aiheuttamia, tai kokonaan ilmastonmuutoksen aiheuttamia.

Martinin salamasotaidea ei ole täysin kestänyt aikaa. Esimerkiksi End of the Megafauna -kirjassaan Ross MacPhee huomauttaa, että Pohjois-Amerikassa suuret eläimet näyttävät uusien ajoitusten perusteella selvinneen jokusen vuosituhannen vanhimpien ihmisasutuksen merkkien jälkeen. Myös etelässä Patagoniassa ihmisten saapumisen ja eläinten tuhon välillä oli 1000-3000 vuotta (Metcalf ym. 2016). Salamasotaan tämä ei tosiaan oikein sovi: muutamassa tuhannessa vuodessahan eläimet olisivat ehtineet oppia pelkäämään ihmisiä. Olisi kuitenkin ajatusvirhe hypätä suoraan siihen johtopäätökseen, ettei ihmisillä ole sitten ollut lainkaan tekemistä asian kanssa. Ovathan nykyisetkin uhanalaiset eläimet eläneet ihmisten rinnalla jopa kymmeniä tuhansia vuosia, mutta se ei silti tarkoita, etteikö tiikeri, isopanda tai okapi olisi ahdingossa vain ja ainoastaan ihmisten takia. Ihmiskunta ei ole mikään monoliitti, vaan tavat ja teknologiat muuttuvat koko ajan, ja samoin luonto ympärillämme.

megaloceros kedolla väri nimi pieni
Kruunukauris (Megaloceros giganteus) oli hirven kokoinen, mutta läheisempää sukua täpläkauriille.

Monessa tutkimuksessa on selvitetty yksittäisten lajien ruokavalioa tai populaation tilaa kapealla alueellisella tai ajallisella kaistaleella, osoitettu että ilmasto tai kasvillisuus muuttui sukupuuton aikoihin, ja vedetty johtopäätös, että tämä muutos oli sukupuuton pääsyy. Esimerkiksi tuoreessa tutkimuksessa (Lister & Stuart 2019) tehtiin yksityiskohtainen katsaus kruunukauriin (Megaloceros giganteus) myöhäisimpien luulöytöjen ajoitukseen. Tutkijoiden mukaan laji tarvitsi osittain avoimen elinympäristön, jossa se pystyi sekä laiduntamaan ruohoa että syömään lehtiä ja versoja. Siksi kauris katosi Länsi-Euroopasta noin 12 000 vuotta sitten, kun kylmät jääkausiolosuhteet palasivat sinne väliaikaisesti ennen viime jääkauden varsinaista loppumista ja metsät kuolivat. Sen jälkeen kruunukauris hävisi muutaman tuhannen vuoden aikana vähitellen Itä-Euroopasta ja Uralilta, koska ilmaston lämmetessä näistä alueista tuli suljettua metsää, missä ei puolestaan ollut ruohoa laidunnettavaksi. Kuulostaa loogiselta.

lapinvuokko_pieni
Jääkauden lopulla tapahtunut lyhyt viileneminen on nimeltään nuorempi Dryas. Dryas-jaksot ovat saaneet nimensä lapinvuokolta (Dryas octopetala), joka levisi ja kukoisti kylminä aikoina.

Kun ottaa hieman laajemman perspektiivin, tarina alkaa tuntua kummalliselta. Pleistoseeniajan suuret eläimet olivat selvinneet toistuvasti jääkausien ja lämpökausien sykleistä. Aikaisempien voimakkaiden ilmastonmuutosten aikaan niiden levinneisyydet siirtyivät sadoilla tai tuhansilla kilometreillä sopiviin ympäristöihin, tai ne yksinkertaisesti muuttivat ruokavaliotaan ja sopeutuivat. Levinneisyydet vuoroin kasvoivat ja kutistuivat vaihtuvien ilmastotyyppien mukana. Silloin tällöin jokin laji tietenkin kuoli sukupuuttoon, mutta suurten eläinten monimuotoisuudessa ei tapahtunut romahduksia: uusia kehittyi ja vaelsi muualta tilalle. Jos Ural muuttui holoseenilla kruunukauriille liian metsäiseksi, miksi se ei siirtynyt etelään arojen laitamille tai pohjoiseen tundran rajamaille?

ilmastokäyrä_pleistoseeni_kruunukauris

Viimeistä jääkautta edeltäneen Eem-lämpökauden (130-115 tuhatta vuotta sitten) löydöt kertovat jääkausiajan eläinten huikeasta sopeutuvuudesta. Eemin ilmasto oli hieman nykyistä lämpimämpi ja muistutti holoseenin alun ilmastoa, jonka siis arvellaan lopullisesti tuhonneen kruunukauriin: Suomessa jalot lehtipuut ulottuivat Oulun korkeudelle ja Keski-Euroopassa kasvoi nykyiselle Välimerelle tyypillisiä kasveja.

Keski-Euroopan eläimistöstä iso osa näyttää sopineen kosteaan ja metsäiseen ympäristöön: oli pohjannorsu, metsäsarvikuono, metsäkauris, täpläkauris, isokauris, hirvi, alkuhärkä, kettu, susi, näätä, karhu, luolakarhu, ilves, leopardi, berberiapina, neandertalinihminen. Lisäksi oli kosteikkojen ja soiden eläimiä (virtahepo, vesipuhveli), arojen ja avointen ympäristöjen eläimiä (villihevonen, villiaasi, arovisentti, arosarvikuono, täplähyeena, leijona) ja jopa yksittäisiä löytöjä arktisista eläimistä (villasarvikuono, naali). Tämän ällistyttävän sekametelisopan jatkeena kukkoili myös kruunukauris. Jäätiköiden levitessä taas nämä eläimet eivät kuolleet, vaan siirtyivät: ne elivät edelleen Euraasiassa viime jääkauden kylmissä keleissä, lukuun ottamatta virtahepoa ja berberiapinaa, jotka vetäytyivät Afrikkaan.

Kun katsotaan megafaunan katoamista isossa kuvassa, nykyihminen on ainoa yhteinen nimittäjä. Joillain alueilla eläimet katosivat ilmaston jäähtyessä, toisilla lämmetessä ja kolmansilla ilman mitään mainittavaa ilmastonmuutosta. Joidenkin katoamisen aikoihin maahan saattoi osua isohko meteoriitti, useimpien ei. Joka ainoa kerta nykyihmiset ehtivät juuri sopivasti paikalle näkemään ja maistamaan eläimiä juuri ennen niiden tuhoa. Sattumaako tosiaan?

1000px-Early_migrations_mercator.svg
Nykyihmisten leviäminen ulos Afrikasta. Numerot kertovat ajankohdan (tuhatta vuotta sitten). Kuva: Dbachmann / Wikimedia Commons. CC 4.0-lisenssi.

No mutta, kysyy nyt lukija, miten pieni määrä kivikautisia ihmisiä muka teurasti miljoonapäiset populaatiot sukupuuttoon? Miksi he niin tekivät? Entä missä ovat kaikki tappopaikat?

Todisteita siitä, että ihmiset tappoivat näitä eläimiä, on kyllä olemassa. On teurastuspaikkoja, kiviterän jälkiä luissa, kokonaisia mammutinluista rakennettuja asumuksia ja luolamaalauksiin ikuistettuja metsästystilanteita. Nykyihmisillä oli jo varhain käytössään kaksi innovaatiota, joita tällä planeetalla ei oltu koskaan ennen nähty: atlatl eli vipukeihäs ja kesy koira. Ei ole kuitenkaan mitään syytä ajatella, että kivikautiset ihmiset olisivat olleet ahneita maailmantuhoajia. Jos (ja kun) sukupuutot ovat tapahtuneet vähitellen sukupolvien mittaan, kirjoitustaidottomat ihmiset eivät ole todennäköisesti edes huomanneet muutosta, ja silti se näyttää fossiiliaineistossa äkilliseltä. Uuden tutkimuksen (Gretzinger ym. 2019) mukaan luolakarhujen alamäki kesti 15 000 vuotta ennen kuin ne vihdoin katosivat kokonaan!

luolakarhu_ursus_spelaeus_planeetanihmeet
Luolakarhulla oli ruskeakarhuun verrattuna oleellinen heikkous: riippuvuus luolista talvehtimispaikkoina. Ihmisetkin viihtyivät luolissa, ja nukkuvia karhuja oli helppo tappaa.

Sukupuuton konsepti ylipäänsä on kaikkea muuta kuin ilmiselvä: länsimaiset tutkijat alkoivat vasta 1700-luvun loppupuolella hyväksyä, että lajeja todella voi kadota lopullisesti. Vasta silloin he pystyivät sulkemaan pois sen mahdollisuuden, että esimerkiksi mammutit eläisivät vielä jossain tuntemattomilla syrjäseuduilla. Kivikautisilla ihmisillä ei ollut mitään keinoa tietää, oliko läheisen laakson mammuttilauma lajinsa viimeinen vai yksi miljoonista, joten on turha ihmetellä, miksi he eivät organisoineet modernia luonnonsuojelutoimintaa.

Ihmiset eivät olleet ainoa eläinpopulaatioita rasittanut tekijä, eikä heidän ole tarvinnut tappaa jokaisen eläinlajin yksilöitä vihoviimeiseen asti. Sukupuuttoon riittää paljon vähempi. Esimerkiksi paleontologian professori Lars Werdelin on ehdottanut Afrikan sapelihammaskissojen hupenemisen pääasialliseksi syyksi sitä, että ihmiset oppivat varastamaan niiden saaliita.

Suoran metsästyksenkin tapauksessa riittää, että eläinpopulaatio pirstoutuu tai laskee alle määrän, joka tarvitaan sen pitkän tähtäimen selviytymiskykyyn. Seuraavan muutoksen tullen vähälukuinen laji on vaikeuksissa: se ei pysty sopeutumaan, koska silkan tilastollisen väistämättömyyden vuoksi luonnonvalinta toimii sitä heikommin, mitä pienempi populaatio on. Tämä on yksi syy, miksi parhaillaan tapahtuvan lämpenemisen pelätään olevan uhanalaisille eliöille tuhoisa. Sopeutuminen muutoksiin on niille yksinkertaisesti mahdotonta.

Jääkauden eläinlajit ovat voineet luonnostaankin käydä ”uhanalaisina” niille epäsuotuisina ilmastovaiheina. Tällaisista vaiheista ne aiemmin selvisivät, koska mieluisa ilmasto aikanaan palasi, mutta pienelle refuugioalueelle vetäytynyt populaatio sietää vain rajallisesti ylimääräistä kuolleisuutta.

Ihmiset ovat myös voineet estää lajien leviämistä uusille alueille. Leviämisen eturintaman pienet yksilömäärät vieraassa maisemassa ovat haavoittuvia. Leviämisen estäminen riittää aiheuttamaan sukupuuton silloin, kun ilmasto muuttuu ja entisestä elinalueesta tulee kelvoton. Tämä on myös vakava uhka niille nykylajeille, jotka ovat loukussa pienissä elinympäristön sirpaleissa.

Esimerkiksi virtahepo eli Euroopassa, mutta se hävisi viime jääkauden kylmimmässä vaiheessa. Sama virtahepolaji elää kuitenkin yhä Afrikassa, ja Euroopassa on ollut varsin lämmintä jo vuosituhansia. Miksi Thamesissa ei ui virtahepoja? Vihje löytyy ihmismaantieteestä: reitti Eurooppaan kulkisi Levantin kautta, missä virtahepoja itse asiassa oli, mutta ne tapettiin sukupuuttoon kolmisen tuhatta vuotta sitten. Takaisin sinne päästäkseen niiden olisi kuljettava Niiliä pohjoiseen, mistä ne puolestaan tapettiin antiikin aikaan. Eipä onnistu. Jos siis Afrikasta tulisi jostain syystä virtahevolle elinkelvoton, ilman siirtoapua se kuolee sukupuuttoon, vaikka Euroopassa ehkä olisi sille sopivaa elinympäristöä.

Kaikki nämä mekanismit sopivat hyvin yhteen sen kanssa, että megafaunasukupuutot ovat toistuvasti tapahtuneet nykyihmisten saapumisen jälkeen seuraavan nopean ilmastonmuutoksen yhteydessä (paitsi saarilla, missä ei selvästikään ole tarvittu mitään muuta kuin me).

Yksi viime vuosikymmenien tärkeimmistä ekologisista oivalluksista on ollut trofisten ketjureaktioiden (trophic cascade) yleisyys ja laajamittaisuus. Se tarkoittaa, että suuret eläimet säätelevät laajasti ekosysteemeitä. Yhdenkin merkittävän lajin katoaminen, tai pelkkä harvinaistuminen, on käynnistänyt ketjureaktioita, jotka ovat aiheuttaneet lisää sukupuuttoja tai muuttaneet ympäristöä tavalla, joka on altistanut jäljelle jäävät eläimet sukupuutolle.

Esimerkiksi Venäjän tiedeakatemian Sergei Zimovin mukaan Siperian nykyinen karu, soinen ja havumetsäinen maisema ei ole luonnollinen, vaan seurausta mammuttien ja muiden suurten eläinten hävittämisestä. Suurten eläinten ylläpitämä ympäristö oli avoimempi, ruohoisempi ja sen tuottavuus oli paljon suurempi kuin nyky-Siperian. Se pystyi elättämään suurempia eläinmääriä ja useampia lajeja. Eläinten hävitys siis itsessään teki ympäristöstä eläimille sopimattoman.

Aikaisemmin puitua kruunukauriin sukupuuttoa on saattanut edesauttaa Euroopan norsueläinten katoaminen: niidenhän tiedetään luovan ja ylläpitävän juuri sellaista ruohomaan ja metsän mosaiikkia, jota tutkijat arvelevat kruunukauriin tarvinneen. Myös Australian sisäosien kuivumisen ja maastopalojen yleistymisen ihmisten saapumisen aikoihin on ehdotettu olleen tällainen ketjureaktio.

Equus ferus kartta
Jääkausiajan villihevosten levinneisyys verrattuna esimerkkeihin nykyisten luontoon vapautettujen hevosten esiintymispaikoista. Villihevosiksi lasketaan tässä kaikki, joiden katsotaan olevan läheisintä sukua hevoselle (ei seeproille tai aaseille). On epäselvää, kuinka moneen lajiin joukko pitäisi jakaa.

Maailma ei ole silti muuttunut megafaunalle kelvottomaksi. Esimerkiksi villihevonen kuoli sukupuuttoon suunnattoman laajalta alueelta, joka ulottuu Länsi-Euroopasta Amerikkoihin saakka. Kun luontoon on nykyään uudelleen vapautettu hevosia, ne kukoistavat niin Tsernobylin suljetulla alueella, Siperian tundralla kuin Yhdysvaltojen preeriallakin – puhumattakaan Australiasta ja Uudesta-Seelannista. On vaikea uskoa, että hevonen olisi kadonnut, koska ilmastonmuutos olisi tehnyt kolmen mantereen kokoisesta levinneisyydestä sille kelvottoman, mutta selviää nyt missä vain se keksitäänkään vapauttaa.

Kymmenien tuhansien vuosien takaisten tapahtumien syy-seuraussuhteiden selvittäminen on äärimmäisen vaikeaa, eikä yksi malli päde kaikkialla. Tutkimuksissa alkaa nykyään näkyä tutkijoiden kömpiminen ulos poteroistaan ja monimutkaisempien selitysten etsiminen yhden kaikenkattavan sijaan. Tulokset ovatkin kiehtovia. Esimerkiksi tutkimus Siperian mammuttien sukupuutosta päätyy siihen tulokseen, että kyseessä oli luultavasti ihmismetsästäjien ja ilmaston yhteisvaikutus: kumpikaan yksin ei riitä selittämään tapahtumia (MacDonald ym. 2012). Uuden tutkimuksen mukaan (Godfrey ym. 2019) Madagaskarin megafaunan hupeneminen oli aluksi hidasta, mutta kiihtyi kun saarella alettiin harjoittaa maataloutta.

Professori Mikael Forteliusta lainatakseni, tilannetta voi verrata nyt tapahtuvaan ilmastonmuutokseen: yksittäistapauksessa voi olla mahdotonta sanoa varmuudella, johtuiko juuri tämä hirmumyrsky ilmastonmuutoksesta tai tappoiko ihminen juuri tämän lajin sukupuuttoon. Mutta isot trendit ovat pelottavan selvät. Suuria eläimiä pitäisi olla paljon ja kaikkialla, eikä niitä ole.


Aiempia artikkeleita aiheesta:

Eem, eli miltä Euroopassa pitäisi näyttää? (16.12.2015) Eem-lämpökauden Euroopan eläimistöstä.

Mitä metsäsarvikuono teki Arktiksella? (6.11.2018) Metsäsarvikuonon yllättävästä löytymisestä jääkautisesta Siperiasta ja Euroopan megafaunan sopeutumiskyvystä.

Mallorcan vaihtolämpöiset lampaat (25.11.2016) Mallorcalla eläneestä Myotragus-lampaasta ja sen sukupuutosta.

Helsingin Sanomat 2.1.2019: Jo varhaiset ihmiset saattoivat tuhota luontoa – Afrikan isojen eläinten häviämisessä näkyvät ihmisen jäljet hyvin pitkältä ajalta. Afrikan suurten eläinten monimuotoisuuden hupenemisesta.

Helsingin Sanomat 31.3. 2015: Mammutit voisivat pelastaa ikiroudan ja hidastaa ilmastonmuutosta. Sergei Zimovin kokeista Pleistoseenipuistossa.

Lähteitä ja lisätietoa:

Ross MacPhee (2018) End of the Megafauna: The Fate of the World’s Hugest, Fiercest, and Strangest Animals. W. W. Norton & Company.

Godfrey ym. 2019: A new interpretation of Madagascar’s megafaunal decline: The “Subsistence Shift Hypothesis”. Journal of Human Evolution 130: 126-140.

The Conversation: Last of the giants: What killed off Madagascar’s megafauna a thousand years ago? Populaariartikkeli edellisestä.

Gretzinger ym. 2019: Large-scale mitogenomic analysis of the phylogeography of the Late Pleistocene cave bear. Scientific Reports 9: 10700.

National Geographic: Humans, not glaciers, likely doomed Ice Age cave bears. Populaariartikkeli edellisestä.

Lister & Stuart 2019: The extinction of the giant deer Megaloceros giganteus (Blumenbach): New radiocarbon evidence. Quaternary International 500:185-203.

MacDonald ym. 2012: Pattern of extinction of the woolly mammoth in Beringia. Nature Communications 3: 893.

Metcalf ym. 2016: Synergistic roles of climate warming and human occupation in Patagonian megafaunal extinctions during the Last Deglaciation. Science Advances 2:e1501682.

Twilight Beasts: In Patagonia. Populaariartikkeli edellisestä.

Van der Kaars ym. 2017: Humans rather than climate the primary cause of Pleistocene megafaunal extinction in Australia. Nature Communications 8: 14142.

Pleistocene Park: Scientific background.

Wikipedia: Quaternary extinction event, Quaternary glaciation, Pleistocene megafaunaIrish elk, Trophic cascade, Pleistocene Park, Spear-thrower.

Mainokset

3 vastausta artikkeliin “Minne megafauna katosi?”

  1. Kaksi kysymystä liittyen tuohon heppakarttaan.
    Mistä löytyy tietoa noista nykyisistä villeistä ja puolivilleistä hevospopulaatioista? Muutamien pisteiden sijainti yllätti, joten siksi kiinnostaa.

    Toisekseen myös osa noista kysymysmerkeistä yllätti. Onko niihin jokin erityinen syy? Siis puuttuu eläinlöydöt tms?

    Olisi kiinnostavaa tietää myös millaiset eläimet voisivat vaikka Suomessa elää, jos ei ihminen niiden liikkuvuutta rajoittaisi. En siis tarkoita mitään ihmisten siirtämiä vieraslajeja, vaan itsekseen tänne kulkevia. Eli sellaisia, jotka teoriassa olisivat jo täällä asti, ellei ihminen niiden kulkua tavalla tai toisella rajoittaisi. Villisiat ja kultasakaali nyt etunenässä, mutta vaikka se villihevonenkin? Mitä muita voisi olla? Mitkä tulisivat seuraaviksi, tai olisivat tulleet jo?

    1. Kiitos lisäkysymyksistä! :)

      Villiintyneistä ja puolivilleistä hevosista etsin mainintona pääasiassa ihan googlailemalla listoja ja artikkeleita. Wikipediassa mainitaan aika monta, ja niiden tarkempia sijainteja etsiskelin sitten muualta. Kirjoitin ylös kaikkien paikkojen / populaatioiden nimet, eli kerro vain mistä täplästä haluat tietää lisää.

      Villihevosten levinneisyys perustuu tosiaan luulöytöihin, ja merkitsin kysymysmerkeillä levinneisyyden reunamilla olevat alueet, joilta ei ole luulöytöjä (tai en onnistunut löytämään niistä mainintoja). Esimerkiksi Suomea lähinnä tarpaanin / eurooppalaisen villihevosen löytöjä on Etelä-Ruotsista ja Virosta. Suomessa luulöytöjä on ylipäätään olemattoman vähän, koska jäätiköitymiset ovat tuhonneet useimmat löytöpaikat ja hapan maaperä pitänyt huolet lopuista.

      Kysymys siitä, mitkä eläimet voisivat nykyään elää esimerkiksi Suomessa, liittyy kiinteästi kartan kysymysmerkkeihin. Kun kyselin tästä suomalaisilta luonnonsuojeluasiantuntijoilta, vallitseva näkemys oli, että Suomen luonnollinen kasvillisuustyyppi on tämä tiheä boreaalinen havumetsä, joka ei kertakaikkiaan ole sopiva useimmille suurille eläimille. Havupuut, soinen maasto ja runsaslumiset talvet tekevät ympäristöstä enemmän tai vähemmän kelvottoman esimerkiksi hevosille.

      Se, pitääkö tämä oikeasti paikkansa, onkin asia erikseen. Jos ihmisiä ei olisi, olisiko Suomi tosiaan mahtavien vanhojen kliimaksivaiheen kuusimetsien ja soiden peitossa? Vai eläisikö täällä maisemaa muokkaavaa megafaunaa, joka loisi metsän ja avomaaston mosaiikkia, laiduntaisi kukkaniityillä ja talloisi lumihangen linttaan niin että hevosillekin riittäisi evästä ympäri vuoden? Sen ainakin tiedämme, että Keski-Euroopassa pitäisi kuljeksia norsuja, pari-kolme sarvikuonolajia, visenttejä, alkuhärkiä, vesipuhveleita, hevosia ja muita suuria eläimiä, jotka aivan varmasti muokkaisivat maisemaa. Luulöytöjen puutteessa varmaa tietoa ei ole, pitäisikö näin olla myös Suomessa.

      On siis hankala sanoa, mitä kaikkea nimenomaan Suomessa olisi, jos ihmiset eivät estäisi leviämistä. Paljon kaikenlaistahan nyt leviääkin takaisin vanhoihin maisemiinsa, kun ilmasto lämpenee, eikä kaikkea liikkuvaa enää ammuta, kuten vielä sata vuotta sitten. Vähän laajemmassa maantieteellisessä skaalassa voisin kuitenkin todeta, että ihmisten estämättä Eurooppaan melko varmasti leviäisivät leopardi, leijona ja juovahyeena. Leijona täältä tapettiin sukupuuttoon vasta historiallisena aikana, ja leopardi ja hyeena vaanivat aivan Euroopan rajoilla.

  2. Kaiken huipuksi ihmiset ovat hyvin muutosvastaisia. Ei haluta että vieraslajit leviävät pohjoisemmaksi niiden ”luonnollisilta” elinalueilta, joissa niiden meidän ihmisten mielestä tulisi pysyä eikä levittäytyä niiltä pois. Valitettavasti luonto ei tahdo totella ihmisen tahtoa vaan kähttäytyy itsekkäästi niin kuin se itse haluaa. On todella huvittaa esimerkiksi lukea miten vaikkapa Suomessa suhtaudutaan pohjoiseen pyrkivään pyökkiin kuin se olisi tänne aseellisin voimin hyökkäävä vihollisvaltio. Minusta se on jotenkin typerää ja surullista, sillä mikään ei kuitenkaan voi pysyä loputtomiin muuttumattomana ja entisellään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s