Dinosaurusjoulu, osa 4: siivekkäät serkut

Tupandactylus on hyvä esimerkki siipisaurusten älyttömistä mittasuhteista ja hurjista pääkoristeista.

Kun puhutaan dinosauruksista, mainitaan yleensä ainakin yksi niiden aikalaisryhmä: siipisaurukset, joita monesti suomeksi nimitetään lentoliskoiksi tai pterosaureiksi. Nämä eläimet muistuttivat liskoa vielä vähemmän kuin dinosaurukset (ja se on jo jotain se!). Pterosaurus-nimeä puolestaan on jokseenkin mahdotonta lausua, joten suosin itse siipisaurusta.

Näille kiehtoville otuksille on varattu tilaa niin kirjassani kuin uudessa Ylen Dinocastissakin, joten ne varmasti ansaitsevat myös oman blogiartikkelin.

Dinosaurusjoulu, osa 3: kuinka kuluivat dinosaurusten päivän tunnit?

Suurien kasvinsyöjien aika kuluu syödessä.

Aloitetaan oleellisesta uutisesta: kirjani on ilmestynyt! Dinosaurusten aika selkokielellä on nyt saatavilla kustantajan verkkokaupasta. Jännää!

Sitten asiaan.

Luonto- ja dinosaurusdokumenteissa olemme tottuneet näkemään eläinten elämän jatkuvana draaman ja vaarallisten tilanteiden vyörynä. Dokumentit kuitenkin leikkaavat todellisuutta molemmista päistä: toisaalta kauheimmat, brutaaleimmat tilanteet jäävät leikkauspöydälle, koska niitä ei voida näyttää katsojille. Eniten jää kuitenkin näyttämättä sitä osuutta, jossa ei tapahdu paljon mitään.

Kaiken kaikkiaan villieläinten elämä on paljon rauhallisempaa kuin voisi luulla. Jos menet merenrannalle katsomaan hanhia – jotka sentään ovat eläviä dinosauruksia – ne eivät jatkuvasti pakene henkensä edestä merikotkia ja kettuja tai käy elämän ja kuoleman kamppailuja keskenään pariutumiskumppaneista tai viimeisestä ruohonkorresta. Suurimman osan aikaa ne laiduntavat ja seurustelevat, torkkuvat ja hoitavat höyhenpukuaan. Samoista puuhista todennäköisesti koostui monen muinaisdinosauruksenkin tavanomainen päivä.

Dinosaurusjoulu, osa 1: paljonko oikeastaan tiedämme dinosauruksista?

Tänä vuonna joulunalus on dinosaurusten aikaa! Ensimmäinen oma kirjani, Dinosaurusten aika selkokielellä, ilmestyy joulukuun alussa. Kirjan viimeistelyn lisäksi olen pitkin syksyä vieraillut studiolla juttelemassa dinosauruksista joulukuussa ilmestyvää podcastia varten. Tämän kunniaksi julkaisen blogissa pienen juttusarjan näistä muinaiseläimistä kiehtovimmista, tai ainakin kuuluisimmista.

Yksi podcastissa esitetyistä kysymyksistä oli se, kuinka hyvä kuva meillä oikeastaan on dinosauruksista. Onko niiden evoluution iso kuva jo selvillä? Millaisia ovat suurimmat aukot tiedoissa? Se ansaitsee vähän studiossa antamaani perusteellisemmankin vastauksen, ja tässä se tulee.

Mistä kilpikonnat tulivat?

Kuva: Pixabay.

Kilpikonna on kummallinen otus. En puhu nyt pelkästään niiden elämää suuremmista persoonallisuuksista, vanhan papan kurttuisesta naamasta ja hämmentävän intohimoisesta lisääntymiskäyttäytymisestä. Myös kilpikonnien anatomia on peräti outoa. Niiden kallot ovat piirteettömiä laatikoita, joissa on nokka kuin linnulla eikä hampaita lainkaan. Eräät lajit virtsaavat suunsa kautta, kun taas toiset ovat kuuluisia kyvystään hengittää kloaakkinsa avulla. Ja toisin kuin kaikilla muilla eläimillä, kilpikonnan hartiat sijaitsevat sen rintakehän sisäpuolella. Mitä ihmettä, evoluutio?

Ovatko kilpikonnat sukua liskoille, krokotiileille vai jollekin ihan muulle? Kilpiniekkojen evoluutiohistoria on ollut selkärankaispaleontologian kiperimpiä kysymyksiä, mutta viime vuosina fossiililöydöt yli 200 miljoonan vuoden takaa ovat valaisseet arvoitusta.

(Tämä artikkeli on julkaistu myös Herpetomania-lehden numerossa 3/2018.)

Valaiden oudot serkut: terminaattorisikoja ja hevosenkokoisia hukkia

Entelodontteihin kuulunut Archaeotherium oli epäilemättä vaikuttava eläin.

Vuosituhannen taitteessa uudet fossiililöydöt ja dna-sukupuut paljastivat nisäkkäiden sukupuusta yllätyksen. Valaat eivät olekaan etäisiä serkkuja kaikille muille nisäkkäille, vaan vain yksi oksa sorkkaeläinten laajassa suvussa – vaikka sorkat puuttuvatkin. Niiden lähimpiä eläviä sukulaisia ovat kaikista maailman eläimistä virtahevot.

Uudemmissa sukupuissa valaiden ja virtahepojen ryhmä (jonka nimi on muuten Whippomorpha) on päässyt viehättävään seuraan. Niiden muinaisia sukulaisia näyttävät olleen terminaattorisioiksikin nimitetyt entelodontit ja mahtava Andrewsarchus, jota kerran pidettiin kaikkien aikojen suurimpana kuivan maan nisäkäspetona.

Etelä-Amerikan ihmeiden eläintarha

Macrauchenia ja poikanen. Kuva: Kobrina Olga / Wikipedia. CC 3.0-lisenssi.

Etelä-Amerikan eläimistä tulee ensimmäisten joukossa mieleen ehkä laama, tapiiri tai jaguaari. Tosiasiassa ne ovat kaikki tulokkaita, joiden alkuperällä on sangen vähän tekemistä niiden nykyisen kotimantereen kanssa.

Etelä-Amerikka oli yli 60 miljoonaa vuotta eristynyt saarimanner, jossa evoluutiolla oli aivan oma, omituinen suuntansa. Oli hirmulintuja, sapelipussikissoja ja otuksia, joita on vaikea verrata mihinkään muuhun. Kaksi salamyhkäistä nisäkäsryhmää – nimeltään Litopterna ja Notoungulata – ovat äskettäin molekyylitutkimusten ansiosta paljastuneet hevosten etäisiksi serkuiksi.

Fossiilijahdissa Englannissa, osa 2

Osa 1, osa 3.

Juttusarjan edellisen osan lopuksi matkasimme haikein mielin Isle of Wightilta takaisin pääsaarelle, laukut jo lupaavasti fossiililöydöistä pullistellen.

Seuraavaksi ajelimme läpi New Forestin kansallispuiston (joka on sikäli osuvasti nimetty, että se ei ole metsää, vaan enimmäkseen nummea) ja kumpuilevan englantilaisen maaseudun, jossa jokainen kylä oli kuin uusi kopio Emmerdalen lavasteista.

Nyt tiedossa on ammoniitteja ja merimatelijoita Jurassic Coastilla, auringossa palanutta ihoa, eksoottisia vieraslajeja ja visiitti Walesin dinosaurusten pariin.

Fossiilijahdissa Englannissa, osa 1

Osa 2, osa 3.

Vietimme puolisoni kanssa toukokuun viimeisen viikon Englannissa Björn Kurtén -klubin maastoekskursiolla. Meidät otettiin ystävällisesti mukaan, vaikka emme olekaan suoraan tekemisissä Helsingin yliopiston kanssa. Seitsemän hengen seurueemme vietti kahdeksan päivää kiertäen eteläisen Englannin fossiilikohteita. Palasimme matkalta uupuneina, pinttyneen likaisina ja vähän ruhjeilla, mutta onnellisina ja laukut fossiileja täynnä. Oli meillä mukana jopa yksi dinosauruksen palanen.

Tämä artikkeli on ensimmäinen osa matkakertomusta. Esihistoria muuttuu ihmeellisellä tavalla konkreettiseksi, kun sen kirjaimellisesti näkee kerroksina silmiensä edessä! Tällaista fossiilimatkailua voin lämpimästi suositella muillekin, eikä siihen tarvita paleontologin koulutusta.

Viikon löytynyt linkki: norsujen äidit

Tapiirimainen alkunorsueläin Moeritherium. Tämä malli asustaa Lontoon luonnonhistoriallisessa museossa.

Norsueläimet ovat yksi nisäkäsmaailman menestystarinoista. Viime jääkauden lopulla ne puuttuivat vain Australiasta ja Antarktikselta. Norsueläimet olivat paitsi yleisiä, myös tärkeitä ekosysteemien insinöörejä. Ne muokkasivat kasvillisuutta, kaatoivat puita, mylläsivät maata ja loivat elinympäristön lukuisille muille lajeille. Sitä kolme elävää lajia edelleen tekevät.

Kärsäkäs menestystarina oli Afrikan lahja maailmalle. Maailman vanhimmat norsut elivät kauan sitten kadonneissa rehevissä viidakoissa nykyisessä Marokossa, kertovat fossiililöydöt.

Viikon löytynyt linkki: puolikaulainen kirahvi

Samotherium major -kirahvieläin

Kirahvi on kiehtonyt tutkijoita Darwinin ja Wallacen ajoista saakka. Kuinka ja milloin se sai nykyeläinten joukossa ainutlaatuisen kaulansa? Mitä se oikeastaan sillä edes tekee? Miksei sitä pyörrytä?

Neljän elävän kirahvilajin lisäksi kirahvieläinten heimoon (Giraffidae) kuuluu vain yksi elävä laji, Afrikan sademetsissä piileksivä okapi. Sillä on aivan tavallinen, lyhyt sorkkaeläimen kaula. Fossiilisia kirahvieläimiä (pitkä- ja lyhytkaulaisia) kuitenkin tunnetaan kokonainen liuta, eivätkä kaikki suinkaan eläneet Afrikassa. Vuonna 2015 julkaistun tutkimuksen mukaan niistä yksi, mioseenikautinen Samotherium major, on mallikelpoinen esimerkki välimuodosta pitkän ja lyhyen kaulan välillä.