Viikon luontoääni: mestarimatkija Australiasta

Lintujen laulu on yksi lukuisista eläinkunnassa kehittyneistä tavoista mitellä voimia ja taitoja ilman verenvuodatusta. Koiraslinnut laulavat pesimäaikaan kuuluttaakseen oman reviirinsä sijaintia naapurustolle ja tehdäkseen vaikutuksen sekä puolisoihinsa että lähistön muihin koiraisiin. Monilla lajeilla myös naaraat laulavat, mutta outoa kyllä, sitä ei ole juuri tutkittu.

Lintujen jokavuotisissa laulukilpailuissa painaa sekä kestävyys, äänenvoimakkuus että taito. Näihin aikoihin Suomessa voi kuulla, kuinka talitiaiskoiraat kilpailevat, kenellä on laajin repertuaari. Ti-ti-tyyn lisäksi tinteiltä kuuleekin nyt toinen toistaan mielikuvituksellisempia ääniä.

Se on pientä verrattuna Australian mestarimatkijaan, lyyrypyrstöön (Menura novaehollandiae). Lyyrypyrstö on varpuslintu, mutta muistuttaa siinä määrin kanalintua, että se aluksi luokiteltiin niiden joukkoon. Sen kurkusta kuitenkin löytyy äänielin eli syrinx, joka on jopa laulavien varpuslintujen joukossa erityisen monimutkainen. Jatka lukemista ”Viikon luontoääni: mestarimatkija Australiasta”

Mainokset

Viikon luontoääni: koala karjuu kuin leijona

Yleisesti ottaen eläinten äänet ovat sitä matalampia, mitä kookkaampia ovat ääntelijät. Se ei yllätä ketään: hiiret eivät karjahtele eivätkä norsut piipitä.

Tämä käänteinen suhde koon ja äänentaajuuden (ja -korkeuden) välillä on eläinkommunikaation tutkimuksen peruskivi. Se on esimerkiksi syy, miksi monet eläimet ääntelevät osana kosiomenojaan. Äänen taajuus sisältää rehellistä tietoa ääntelijän koosta ja sitä kautta kelvollisuudesta parittelukumppaniksi – olipa ääntelijä sitten sammakko, alligaattori, leijona tai apina. Esimerkiksi tämä tutkimus osoitti, että sääntö pätee laajaan otokseen kädellis- ja petoeläinlajeja.

Mutta koalaan se ei päde. Jatka lukemista ”Viikon luontoääni: koala karjuu kuin leijona”