Eem, eli miltä Euroopassa pitäisi näyttää?

eem-interglasiaalin hirvieläimet pieni
Eem-lämpökauden hirvieläimiä Keski-Euroopasta: kuusipeura (täpläkauris), saksanhirvi (isokauris), hirvi, Megaloceros ja metsäkauris.

Jääkaudet ja niiden väliset lämpimät jaksot eli interglasiaalit ovat vuorotelleet parin viime vuosimiljoonan aikana ainakin kymmenkunta kertaa. Ne ovat myllänneet etenkin pohjoisten mannerten luonnon hyvin toisennäköiseksi kuin se muuten olisi.

Mutta muukin kuin sää on muuttunut. Viime jääkaudella – joka oli nimeltään Veiksel – suuret eläimet vaelsivat Euroopan mailla ja mannuilla. Niihin kuuluivat villamammutit ja villasarvikuonot, myskihärät ja muut arktisten olojen eläimet. Kun jääkausi loppui, mammutin fauna vetäytyi koilliseen kohti Siperiaa. Arktiset lajit eivät enää pärjänneet Euroopan leviävissä metsissä ja soistuvissa maisemissa.

Samoin kävi edellisilläkin lämpökausilla. Tarkoittaako se sitten, ettei Euroopassa lämpiminä aikoina ollut mitään suuria ja jännittäviä eläimiä? No ei varmasti tarkoita, kertovat Eem-kauden fossiilit. Jatka lukemista ”Eem, eli miltä Euroopassa pitäisi näyttää?”

Tarinoita tervahaudoista

La_Brea_Tar_Pits
La Brean jääkausiajan eläimiä. Charles R. Knightin maalaus vuodelta 1921.

Yhdeksän tuhatta vuotta sitten nuori nainen ja hänen koiransa upotettiin tervaiseen hautaan siellä, missä nyt kohoavat Los Angelesin pilvenpiirtäjät.

Rancho La Brean tervahaudat Los Angelesissa ovat oikeastaan asfalttijärviä eli luonnollisia maaöljyn lähteitä. Nainen, joka kuoli pari-kolmikymppisenä tai ehkä vähän nuorempana, ja kettuterrierin kokoinen koira haudattiin sinne hautajaismenojen saattelemina.

Millainen mahtoi olla La Brean naisen tarina? Tervahaudat ovat 40 000 vuoden olemassaolonsa aikana vaatineet miljoonien eläinten hengen. Nyt niistä kaivetut tummiksi värjäytyneet luut kertovat kiehtovia tarinoita Pohjois-Amerikan jääkaudelta ennen ja jälkeen La Brean naisen ja hänen kansansa saapumisen. Jatka lukemista ”Tarinoita tervahaudoista”

Väärin tuomittu hyeena

12123754316_13f0140fa0_z
Kuva: Tambako the Jaguar/Flickr

Neljä elossa olevaa hyeenalajia muodostavat kauniin skaalan pienestä, erakkomaisesta maasudesta aina suurissa klaaneissa elävään, jopa 80-kiloiseen täplähyeenaan (Crocuta crocuta). Täplähyeena on paitsi tunnetuin, myös ylivoimaisesti inhotuin hyeenalaji. Siitä lienee kiittäminen kammottavaa naurua, valheellista ryöstelevän raadonsyöjän mainetta ja tietenkin Leijonakuningasta.

Täplähyeena on kuitenkin monellakin tapaa hyvin erikoislaatuinen eläin. Sen naarasjohtoiset yhteisöt muistuttavat enemmän apinoiden kuin minkään muun petoeläimen laumoja, naaraita on päälle päin melkein mahdotonta erottaa uroksista ja lisääntymisbiologia on niin absurdi, että on vaikea ymmärtää, kuinka laji ylipäätään on elossa. Silti Suomessakin saattaisi olla hyeenoja, ellemme olisi itse sitä estäneet. Jatka lukemista ”Väärin tuomittu hyeena”

Luonto palaa Eurooppaan, vai palaako?

varpusetHuomasin, että tällä viikolla kahdessa eri lehdessä on julkaistu kirjoittamani artikkelit, joiden johtopäätökset näyttävät äkkiseltään olevan räikeässä ristiriidassa keskenään.

Tammikuun Tiede-lehden villiinnyttämisjutussa sanotaan, että Euroopassa luonnon hävityksen huippu alkaa olla ohi, ja että villieläinten kannat ovat itse asiassa hitaassa kasvussa. Rewilding Europen teettämän raportin mukaan selkärankaisten (niiden, joista tietoa on) populaatiot ovat kasvaneet 1970-luvulta nykypäivään keskimäärin kuusi prosenttia palearktisella alueella. Se kattaa Euroopan lisäksi Aasian pohjoiset osat ja Pohjois-Afrikan.

Samaan aikaan torstainen luontopalstani Uudenkaupungin sanomissa kauhistelee, että Euroopassa on peräti 420 miljoonaa lintua vähemmän kuin vuonna 1980. Toinen luku viittaa varovaiseen toiveikkuuteen, toinen katastrofaaliseen romahdukseen. Miten nämä luvut voivat pitää paikkansa samaan aikaan, ja mitä Euroopassa sitten oikein on meneillään? Jatka lukemista ”Luonto palaa Eurooppaan, vai palaako?”

Kärpäsestä härkänen, eli kuinka nisäkkäistä tuli jättiläisiä

Largemammals_ville_sinkkonen

Suuri on kaunista, vai kuinkas se menee? Eläinten koon evoluutio  on kiehtova aihe. Koko vaikuttaa eläimen elintoimintoihin ja rajoittaa esimerkiksi sen ravintoa ja käyttäytymistä mielenkiintoisilla tavoilla, jotka näyttävät tututkin eläimet aivan uudessa valossa (kuva: Ville Sinkkonen).

Suomalaispaleontologi Juha Saarisen ja kollegoiden uunituoreessa tutkimuksessa selviteltiin nisäkkäiden koon kehitystä koko niiden valtakauden aikana, liitukauden lopusta ja dinosaurusten tuhosta nykypäivään. Siitä innostuin selvittämään nisäkkäiden kokoa ja sen muutoksia vähän laajemminkin. Miksi nisäkkäistä tuli dinosaurusten kadottua äkkiä niin paljon isompia, ja toisaalta, miksei se tapahtunut sen nopeammin? Ja miksi ylipäätään vaivautua kasvamaan isoksi? Jatka lukemista ”Kärpäsestä härkänen, eli kuinka nisäkkäistä tuli jättiläisiä”

Piikkisikoja, kääpiömammutteja ja villikissa, joka ei ollutkaan villi.

IMG_3260Piipahdin loppukesällä viikon verran Kreetalla, teoriassa vain lomailemassa. Luonnollisesti paraskin yritykseni viettää lomaa muuttuu aina luonnontieteelliseksi ekskursioksi. Tälläkin kertaa havaintoja, ajatuksia ja valokuvia tuli roppakaupalla, mutta koska jostakin pitää aloittaa, aloitetaan museosta. Iraklionissa sijaitsevasta Kreetan luonnontieteellisestä museosta siis. Se tarjosi hämmentäviä tiedonmurusia sekä Välimeren seudun nykyisistä että muinaisista eläimistä. Harvat asiat ovat yhtä jännittäviä kuin pölyiset vitriinit täynnä luita ja vanhuuttaan kulahtaneet täytetyt eläimet. Jatka lukemista ”Piikkisikoja, kääpiömammutteja ja villikissa, joka ei ollutkaan villi.”

Kadonneen maailman etsijät

jurassic-park1

Ikäpolveni keskuudessa lähes myyttisen maineen saavuttanut Jurassic Park -elokuva täytti juuri 20 vuotta. Merkkipäivän kunniaksi se tupsahti myös uudelleen elokuvateattereihin 3D-versioksi muokattuna. Kuinkahan hyvin Jurassic Park on kestänyt ajan hammasta?

Pääsin ilokseni katsomaan leffan heti sen ensi-iltana, seuranani keitäs muitakaan kuin paleontologian opiskelijoita. Kerrankin en ollut se ainoa hörhö, jonka rasittavaa kommenttiraitaa dinosauruksista kukaan ei jaksa kuunnella. Oikein virkistävää. Jatka lukemista ”Kadonneen maailman etsijät”

Eläinten kuninkaan ylväs historia

450px-Lion_06584Kuulin joskus sanottavan, että susi olisi ihmisen jälkeen maailman menestynein nisäkäs, jos menestys mitataan elinalueen laajuutena. Nykypäivänä asianlaita taitaa ollakin näin, joskin ihmisen seuralaislajit, kuten isorotta ja varpunen, taitavat voittaa sudenkin.

Ennen ihmisen maailmanvalloitusta tilanne oli toinen: eläinten kuninkaan titteliä hallitsi itseoikeutetusti leijona. Vielä viisitoista tuhatta vuotta sitten se oli kaikkien aikojen laajimmalle levinnyt nisäkäs. Ei tarkkaan tiedetä, kuinka leijonasta tuli maailman ainoa laumoissa elävä kissaeläin, mutta selvästikin se oli hyvä idea (kuva: Nevit Dilmen /Wikimedia Commons) Jatka lukemista ”Eläinten kuninkaan ylväs historia”

Maalauksia mammuttiarolta

Tiedekirjojen luku oli kesän ajan pienellä tauolla, joten tiedekirjalistalla seisoivat kuukausia pitkälti samat kirjat. Kesäisin tuntuu olevan helpompaa keskittyä hyväntuuliseen höttöön, mieluiten sellaiseen, jossa on lohikäärmeitä. Jotain sain kuitenkin aikaiseksi: pitkän jahkailun jälkeen luin kannesta kanteen kenties kauneimman tiedekirjan, jonka olen ikinä nähnyt. Vuonna 2009 ilmestynyt Mammutin aika on taidemaalari Tom Björklundin ja Luontoillasta tunnetun biologi Seppo Vuokon yhteistyötä.

Voin kertoa lopputuloksen heti alkuun: tämä kirja on upea. Lue se! Jatka lukemista ”Maalauksia mammuttiarolta”

Arktisen Eedenin hevoset

Esihistorialliset eläimet tuntuvat usein vain hieman taruolentoja todellisemmilta. Pelkistä tummuneista luista ja kiveen litistyneistä fossiileista on vaikea luoda mielessään elävää eläintä. Kuinka se liikkui? Minkä värinen se oli? Miten se käyttäytyi?

Viime vuosina on löydetty yhä enemmän upeasti säilyneitä dinosaurusten fossiileja ja opittu jäljittämään niistä jopa värien jäänteitä. Silti elävimmän ikkunan menneisyyteen tarjoaa pleistoseenikauden steppitundran megafauna, jonka esi-isämme kymmeniä tuhansia vuosia sitten ikuistivat hätkähdyttävän taitaviin luolamaalauksiin. Maalaukset eivät kerro vain sitä, miltä eläimet näyttivät, vaan myös, kuinka ihmiset ne kokivat: Pech Merlen luolan mammutti ei ole ainoastaan karvainen elefantti, vaan valtava, hirviömäinen ja käsinkosketeltavan pelottava olento. Maalauksissa eläinten epäolennaisina pidetyt osat, kuten jalat tai silmät, saatetaan jättää pois tai kuvata nopeilla, huolimattomilla vedoilla, kun taas elävyys ja liikkeen tuntu saavat katsojan vielä nykyäänkin tuntemaan, että eläin astuu minä hetkenä hyvänsä ulos kalliosta.

Luolamaalauksissa säilynyt tieto on alkanut kietoutua yhteen jäätyneinä säilyneiden kokonaisten eläinten ja muinaisen DNA:n analysoinnin kanssa. Tuloksena on – kirjaimellisesti – värikäs kuva kauan sitten kadonneesta maailmasta. Muinaiset eurooppalaiset elivät rinnakkain punaisten ja mustien mammuttien, monenväristen villihevosten, kyttyräselkäisten irlanninhirvien ja punapäisten neandertalilaisten kanssa. Jatka lukemista ”Arktisen Eedenin hevoset”