Tunturikasvikurssilla

Sain tänä vuonna kaikkien aikojen syntymäpäivälahjan: ilmoittautumisen Lapinkävijät Owlan järjestämälle viikon pituiselle tunturikasvikurssille Kilpisjärven biologiselle asemalle.

Niinpä käänsin heinäkuun alussa nenän kohti pohjoista ja vietin kiehtovan, helteisen viikon kolmen valtakunnan tuntureilla. Tunturi-Lapin luonto ja kasvillisuus ovat paljon moninaisemmat kuin kauempaa voisi päätellä! Tässä kuvia, tiedonmurusia ja vinkkejä jännittävistä luontokohteista muillekin Lapin luontoon hurahtaneille. Ja toki niillekin, jotka eivät ole vielä hurahtaneet.

Viikon pieni ihme: hedelmä ilman kukkaa

Halkileikattu viikuna. Kuva: Wikimedia Commons, public domain.

Mandariinit, omenat, rypäleet, luumut – normaalit hedelmät ovat meheviä kasvinosia, joiden sisällä piilevät kasvin siemenet. Kukat kehittyvät hedelmiksi, jos niiden pölytys onnistuu.

Mutta yksi ei kuulu joukkoon. Tuhansia vuosia hedelmänä viljelty viikuna kasvaa suoraan viikunapuun runkoon, eikä kasvilla näytä olevan lainkaan kukkia. Tosiasiassa viikunat eivät ole hedelmiä, vaan hyvin omituisia kukintoja, jotka orjuuttavat sisäsiittoisia pistiäisiä ja syövät lihaa.

Katoaako Lapin luonto?

Elokuussa pääsin ensi kertaa vuosiin lapsuudesta tuttuihin mökkimaisemiin Utsjoelle. Suomen pohjoisimmassa kolkassa on omalaatuinen arktinen luonto ja huikeat maisemat, jotka vetävät lapinkävijän pohjoiseen yhä uudestaan.

Rinteessä vastaan tulleen mökkinaapurin mukaan seutu on kuitenkin muuttumassa. ”Tässä viimeisten parin vuoden aikana koivut ovat kasvaneet hirveästi,” vuosikymmeniä pohjoisessa mökkeillyt mies totesi. ”Se on se ilmastonmuutos.”

Yksittäisen ihmisen havaintoihin ei aina ole luottamista, mutta tokaisu jäi mietityttämään. Pohjois-Lappi on vain pieni subarktinen tasku lauhkean vyöhykkeen ja Golfvirran lämmittämän Pohjois-Norjan välissä. Onko se jo katoamassa muuttuvan ilmaston tieltä? Onko siellä kiire käydä?

No, minä selvitin.

Luonnon salatut metusalemit

Henry-tuatara täyttää alkaneena vuonna 119 vuotta. Kuva: Knutschie/Wikimedia Commons.

Parin vuoden takaisen uutisen mukaan tutkijat löysivät maailman vanhimman eläimen – mutta tappoivat sen avatessaan simpukan kuoren. 507-vuotias islanninsimpukka (Arctica islandica) kuoriutui mätimunasta arviolta seitsemän vuotta sen jälkeen, kun Kolumbus löysi Amerikan. Se sai lempinimekseen Ming, synnyinhetkellään Kiinaa hallinneen dynastian mukaan.

Olisi melkoinen sattuma, jos tutkijoiden trooliin sattunut yksilö oikeasti oli Pohjois-Atlantin vanhin simpukka, mutta vanhin ihmisten käsiin päätynyt kuitenkin. Muutkin eläinten ikäennätykset ovat vaikuttavia. Vuonna 2009 Henry-tuatara, tuolloin 111-vuotias, tuli ensi kertaa elämässään isäksi. Vuonna 2007 pyydetyn grönlanninvalaan traanista löytyi harppuunankärki, joka oli jäänne noin 120 vuoden takaisesta pyyntiyrityksestä teollisen valaanpyynnin kulta-ajalta. Cookie-niminen arokakadu Illinoisissa täyttää tänä keväänä 83, mikäli elää vielä muutaman kuukauden.

Kun mennään Mingin ja Cookien kaltaisten tavanomaisten eläinten ulkopuolelle, vuosiluvut kasvavat huimiksi, mutta ikäennätykset ja niiden määritelmät alkavat käydä sotkuisiksi. Minne vedetään yksilön raja?

Saaristoretkellä, osa 2

Aloitin kertomukset parin viikon takaisesta Ahvenanmaan matkastamme tällä osalla yksi, jossa tutkittiin merenrantojen ja rehevien metsien kasveja, ihmeteltiin sipulien outoa historiaa ja kaikkialla käyskenteleviä kauriita. Nyt jatkan vielä toisen kuva- ja kasvipainotteisen harhailun verran. Tällä kertaa tongimme ojanvarsia ja ihmettelemme saaristoluonnon yhteyksiä Lappiin.

Saaristoretkellä, osa 1

Vietimme puolisoni kanssa heinäkuisen pitkän viikonlopun Ahvenanmaalla. Olimme siellä oikeastaan työasioissa, mutta puhutaan siitä puolesta lisää myöhemmin. Olimme molemmat ensi kertaa tällä omalaatuisella merellisellä itsehallintoalueella, vaikka monenlaisia juttuja Ahvenanmaan erikoisesta luonnosta on vuosien mittaan kuultukin. Kävi ilmi, ettei maine ollut ainakaan liioiteltu.

Ahvenanmaa on vastakohtien saarirykelmä. On reheviä jalopuulehtoja ja vehreitä laitumia kuin Keski-Euroopassa, mutta myös karuja mäntymetsiä ja paljaita tuulenpieksemiä kallioita. Leuto ilmasto takaa, että Ahvenanmaalla menestyy moni sellainenkin laji, joka mantereella on harvinainen tai peräti olematon. Meri-ilmaston varjopuoli ovat viileät ja tuuliset kesät: itsekin palelin palelemasta päästyäni läpi heinäkuisen viikonlopun.

Kasvillisuus heijastaa näitä ristiriitaisia olosuhteita, ja niin tekee tietenkin myös eläimistö. Seuraavassa jo tuttuun tapaan kuvia, tunnelmia ja havaintoja matkan varrelta.

Kesäpesukarhut ja papukaijakarkurit kuriin, vaatii EU

Pesukarhuja Madridissa, papukaijoja Lontoossa, eksoottisia rapuja Italiassa ja myrkyllisiä jättiputkia Suomessa. Eurooppa on saanut vähintäänkin oman osuutensa ongelmallisia vieraslajeja. Niistä osa uhkaa alkuperäisluontoa, toiset aiheuttavat tuhoja maataloudelle, kolmannet tukkivat vesiväyliä tai vahingoittavat ihmisiä. Arvioiden mukaan ne aiheuttavat miljardien eurojen taloudelliset tappiot vuosittain. (kuva: eteläamerikkalaisia munkkiaratteja Espanjassa. Tamara K/Wikipedia.)

Eipä ihme, että Euroopan unioni haluaa ottaa ohjat käsiinsä jäsenmaiden jotensakin leväperäisestä tavasta hoitaa vieraslajiongelmia. Parhaillaan ollaan panemassa käytäntöön EU:n uutta vieraslajiasetusta, jonka tarkoitus on patistaa koko Eurooppa hoitamaan nurkkansa kuntoon.

Mtv uutisoi tilanteesta, ja luonnollisesti räikyvin otsikoin: ”EU kieltämässä vieraslajeja – eksoottisten eläinten harrastajat pelkäävät harrastuksensa loppuvan”. Mahtaako eläinharrastajilla olla syytä huoleen, ja jos on, vainotaanko meitä syyttä suotta, vai onko joidenkin lajien kauppakielto todella paikallaan?

Joulu muinaismetsien saarella

Vietin joulun pienellä tulivuorisaarella nimeltä Madeira. Olimme matkalla seurueena, johon kuului useita biologihenkisiä matkaajia, joten luontokohteista saatiin irti paljon iloa. Jo tuttuun tapaan harhailen valokuvien kera läpi matkan kiehtovimpien havaintojen ja saarta koskevien tiedonmurusten.

Madeira voi kuulostaa maailman tylsimmältä turistikohteelta, mutta aurinkotuoleista ja matkamuistokrääsästä koostuvan pinnan alla piilee usein toden teolla kiehtovaa luontoa. Madeira itse on pieni kasa vulkaanista kiveä, joka kököttää keskellä valtamerta suunnattoman suuren merenalaisen kilpitulivuoren päällä. Se on hyvin nuori: saari nousi merenpinnan yläpuolelle kenties noin 5 miljoonaa vuotta sitten, ja suuri tulivuori puhalsi viimeiset henkäyksensä vasta 6500 vuotta sitten. Siitä huolimatta saari säilyttää muistoja metsistä, jotka muualta ovat kadonneet viimeistään Rooman valtakunnan aikaan. Itse metsän siivekäs luojakin asuu vielä sen kätköissä.

Viikon aikamatka: muinaiset toverukset

Joskus kasvit kertakaikkiaan ovat niin kiehtovia, että niistä on pakko kertoa eläimiin keskittyvässäkin blogissa. Ja mikäpä muukaan aiheena olisi kuin neidonhiuspuu.

Neidonhiuspuussa (Ginkgo biloba) on ansaittua mystiikkaa. Buddhalaiset munkit ovat kasvattaneet sitä Jangtsen seudulla ainakin parin vuosituhannen ajan, mutta puu on niin pitkäikäinen, että ensimmäisetkään munkkien istuttamat yksilöt ovat tuskin ehtineet vanhuudenheikkouteen saakka. Yksittäisen puunkin pitkä ikä kalpenee, kun sitä verrataan lajin elinkaareen. Sikäli kuin tiedetään, kasvi on pysynyt täysin samanlaisena lähes 70 miljoonaa vuotta.

Vuonna 2003 ryhmä yhdysvaltalaisia paleobotanisteja – muinaisten kasvien tutkijoita – ryhtyi selvittämään, mikä on neidonhiuspuun pitkän iän salaisuus. He tutkivat fossiileja 48 paikasta kahdelta eri mantereelta ja kymmenien miljoonien vuosien ajalta.

Tulosten valossa yllättävintä on se, että neidonhiuspuu ylipäätään on vielä elossa.

Tunti kaupunkiluonnossa

Sain Villikatajalta Tunti luonnossa -haasteen, joka on itse asiassa Retkipaikan toukokuinen kuvakilpailu. Sen idea on viettää tunti luonnossa ja napsia kuvia näkemästään.

Koska luonnossa liikkuminen tutkitusti rentouttaa ja laskee verenpainetta, mikä sen parempi ajankohta kuin keskellä työpäivää? Tänään kirjoittaminen takkuili, selkää särki ja huomasin tuijottelevani haikeasti ulos auringonpaisteeseen. Niinpä pakkasin kameran reppuun, nappasin lähimarketista eväät ja lähdin katsomaan, minne jalat minua vievät. Tapasin muun muassa tämän ilmeisen äreällä tuulella olleen naarastelkän ja totesin, ettei minusta ole vieläkään salaperäisesti muotoutunut erähenkistä reippailijaa.