Dinosaurusjoulu, osa 4: siivekkäät serkut

Tupandactylus on hyvä esimerkki siipisaurusten älyttömistä mittasuhteista ja hurjista pääkoristeista.

Kun puhutaan dinosauruksista, mainitaan yleensä ainakin yksi niiden aikalaisryhmä: siipisaurukset, joita monesti suomeksi nimitetään lentoliskoiksi tai pterosaureiksi. Nämä eläimet muistuttivat liskoa vielä vähemmän kuin dinosaurukset (ja se on jo jotain se!). Pterosaurus-nimeä puolestaan on jokseenkin mahdotonta lausua, joten suosin itse siipisaurusta.

Näille kiehtoville otuksille on varattu tilaa niin kirjassani kuin uudessa Ylen Dinocastissakin, joten ne varmasti ansaitsevat myös oman blogiartikkelin.

Jatka lukemista ”Dinosaurusjoulu, osa 4: siivekkäät serkut”

Dinosaurusjoulu, osa 3: kuinka kuluivat dinosaurusten päivän tunnit?

Suurien kasvinsyöjien aika kuluu syödessä.

Aloitetaan oleellisesta uutisesta: kirjani on ilmestynyt! Dinosaurusten aika selkokielellä on nyt saatavilla kustantajan verkkokaupasta. Jännää!

Sitten asiaan.

Luonto- ja dinosaurusdokumenteissa olemme tottuneet näkemään eläinten elämän jatkuvana draaman ja vaarallisten tilanteiden vyörynä. Dokumentit kuitenkin leikkaavat todellisuutta molemmista päistä: toisaalta kauheimmat, brutaaleimmat tilanteet jäävät leikkauspöydälle, koska niitä ei voida näyttää katsojille. Eniten jää kuitenkin näyttämättä sitä osuutta, jossa ei tapahdu paljon mitään.

Kaiken kaikkiaan villieläinten elämä on paljon rauhallisempaa kuin voisi luulla. Jos menet merenrannalle katsomaan hanhia – jotka sentään ovat eläviä dinosauruksia – ne eivät jatkuvasti pakene henkensä edestä merikotkia ja kettuja tai käy elämän ja kuoleman kamppailuja keskenään pariutumiskumppaneista tai viimeisestä ruohonkorresta. Suurimman osan aikaa ne laiduntavat ja seurustelevat, torkkuvat ja hoitavat höyhenpukuaan. Samoista puuhista todennäköisesti koostui monen muinaisdinosauruksenkin tavanomainen päivä.

Jatka lukemista ”Dinosaurusjoulu, osa 3: kuinka kuluivat dinosaurusten päivän tunnit?”

Dinosaurusjoulu, osa 2: dinosaurukset viihtyivät Arktiksella

Sieppo-lehden numeron 6/21 takakansi vie dinosaurusten Alaskaan.

Yksi suosikkiaiheistani ovat napaseutujen dinosaurukset. Moni yhdistää dinot voimakkaasti trooppisiin ilmastoihin, huojuviin palmuihin (vaikka palmut oikeastaan kehittyivät vasta dinosaurusten ajan lopulla) ja taivaanrannassa tupruttavaan tulivuoreen. Dinosaurukset pakkassäässä rikkovat ilahduttavasti tämän kuvan. Olenkin nauttinut niiden kuvittamisesta sekä kirjaani että uusimman Sieppo-lehden takakanteen.

Hauska uusi tieto on, että monet eri dinosauruslajit elivät ympärivuotisesti ja jopa pesivät Pohjois-Alaskassa, joka liitukaudella sijaitsi jokseenkin maailman huipulla, melkein pohjoisnavalla.

Jatka lukemista ”Dinosaurusjoulu, osa 2: dinosaurukset viihtyivät Arktiksella”

Dinosaurusjoulu, osa 1: paljonko oikeastaan tiedämme dinosauruksista?

Tänä vuonna joulunalus on dinosaurusten aikaa! Ensimmäinen oma kirjani, Dinosaurusten aika selkokielellä, ilmestyy joulukuun alussa. Kirjan viimeistelyn lisäksi olen pitkin syksyä vieraillut studiolla juttelemassa dinosauruksista joulukuussa ilmestyvää podcastia varten. Tämän kunniaksi julkaisen blogissa pienen juttusarjan näistä muinaiseläimistä kiehtovimmista, tai ainakin kuuluisimmista.

Yksi podcastissa esitetyistä kysymyksistä oli se, kuinka hyvä kuva meillä oikeastaan on dinosauruksista. Onko niiden evoluution iso kuva jo selvillä? Millaisia ovat suurimmat aukot tiedoissa? Se ansaitsee vähän studiossa antamaani perusteellisemmankin vastauksen, ja tässä se tulee.

Jatka lukemista ”Dinosaurusjoulu, osa 1: paljonko oikeastaan tiedämme dinosauruksista?”

Jääkauden sarvikuonot

Yhteiskuva_kaikki_pieni
40 000 vuotta sitten maailmassa oli ainakin yhdeksän lajia sarvikuonoja. Mittakaavaihmisen pituus on 170 cm. Tietokoneella lukiessa kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi.

Reilu vuosi sitten kirjoitin Sarvikuonojen pitkä tarina -artikkelin, jossa tutustuimme sarvikuonojen evoluutioon. Tarina alkoi koirankokoisista alkusarvikuonoista eoseeniajan rannattomissa metsissä ja päättyi, kun ilmaston kuivuminen ja viileneminen vei monet lajit sukupuuttoon. Sitä seurasi 2,5 miljoonan vuoden mittainen pleistoseeniaika, jona kylmät jäätiköitymiset ja leudot lämpökaudet vuorottelivat uudestaan ja uudestaan.

Ajanjakso oli elämälle haastava, mutta sarvikuonot sopeutuivat. Jääkaudellakin sarvikuonoja oli runsain mitoin. Nyt kuitenkin ihmiset ovat ajaneet koko ryhmän sukupuuton partaalle.

Jatka lukemista ”Jääkauden sarvikuonot”

Kirjoitin kirjan karanteenissa ja muita pandemia-ajan kuulumisia

Pian ilmestyvän dinosauruskirjani kuvitusta: Stegosaurus ja lauma pieniä Fruitadens-dinosauruksia jurakauden Pohjois-Amerikassa.

Viimeiset puolitoista vuotta ovat olleet outoa aikaa varmasti muillekin kuin minulle. Vaikka pandemia-aikana arki näennäisesti muuttui vain vähän – teinhän töitä kotoa jo ennestään – sosiaalisten kontaktien katoamisen ja epävarmuuden psykologinen vaikutus oli silti suuri. Myös ahdistus ilmastokriisin ja luontokadon vauhdikkaasta etenemisestä on painostavaa. Olen onneksi sentään pysynyt terveenä – toivottavasti te lukijatkaan ette ole joutuneet kohtaamaan koronavirusta tai viime aikojen sään ääri-ilmiöitä liian läheltä!

Tapahtui tässä välissä silti paljon hienojakin asioita. Olen esimerkiksi kasvattanut pieniä karvaisia eläimiä ja kirjoittanut kirjan.

Jatka lukemista ”Kirjoitin kirjan karanteenissa ja muita pandemia-ajan kuulumisia”

Villieläin olohuoneessa – millaista on elää lintuna?

7666697684_8bbd74e800_c
Luonnonvaraisten undulaattien parveilua Australiassa. Kuva: Jim Bendon / Flickr. CC 2.0-lisenssi.

Lemmikkilintujen lajitoverit kuoriutuvat, elävät ja kuolevat metsissä ja aroilla eri puolilla maailmaa. Kanarianhemppoja pyrähtelee puusta puuhun Teneriffan vuoristometsissä, timanttikyyhkyt kilpailevat heinänsiemenistä suunnattomien undulaattiparvien kanssa Australian kuivilla tasangoilla ja Amazonin sademetsä raikuu arojen huudosta.

Tämä voi tuntua lemmikkilintujen näkökulmasta kaukaiselta, mutta ei se ole. Toisin kuin koirat, joita ihmiset ovat vuosituhansia muovanneet mieleisikseen, lemmikkilinnut ovat eläneet ihmiskodeissa vasta muutaman sukupolven. Niiden keho ja mieli ovat yhä villieläimen. Sen ymmärtäminen on ratkaisevan tärkeää, jos lintuja harkitsee lemmikiksi.

Tämän artikkelin alkuperäinen versio julkaistiin lemmikkilintuyhdistys Kaijulin Kaijutin-lehdessä loppuvuonna 2019.

Jatka lukemista ”Villieläin olohuoneessa – millaista on elää lintuna?”

Kirjaesittely: Kadonneet eläimet

Olen pitänyt tätä blogia kohta 11 vuotta ja kirjoittanut lehtijuttuja lähes yhtä pitkään. Kuitenkaan hetkiä, jolloin konkreettisesti näkee kirjoitustensa vaikuttaneen tai inspiroineen muita, ei tule kovin usein, ja ne ovat joka kerta aivan yhtä hämmästyttäviä ja ilahduttavia.

Tämä kirja on yksi niistä.

Jatka lukemista ”Kirjaesittely: Kadonneet eläimet”

Koronaviruspandemia on luontosuhdekriisi

Muurahaiskävyt ovat laajan ja tuhoisan salametsästyksen kohde – ja uusi koronavirus tarttui ihmisiin mahdollisesti niistä. Kuva: David Brossard / Flickr. CC 2.0 -lisenssi.

Opiskelin yliopistossa ekologiaa. Se on monihaarainen tieteenala, jolle ovat ominaisia lukemattomat monimutkaiset syiden ja seurausten suhteet. Luennoitsijoilla oli tapana sanoa, että ekologian ainoa luonnonlaki on ”kaikki vaikuttaa kaikkeen”.

Ikävä kyllä meneillään oleva pandemia – joka tätä kirjoittaessa on virallisten lukujen mukaan vaatinut yli puolen miljoonan ihmisen hengen – on ekologinen kriisi, samoin kuin muutkin meneillään olevat ja orastavat maailmanlaajuiset kriisit. Niiden monimutkaisuutta ei varsinaisesti helpota se, että ne kytkeytyvät erottamattomasti ihmisten talouteen ja yhteiskuntaan, jotka myös ovat suunnattoman monimutkaisia.

Pandemian ja sen tuhoisuuden takana on monimutkainen vaikutusten vyyhti, mutta pohjimmiltaan siihen on yksi syy: luonnon ja eläinten häikäilemätön hyväksikäyttö.

Jatka lukemista ”Koronaviruspandemia on luontosuhdekriisi”

Viikon tiedeuutinen: räikeiden nokikananpoikien arvoitus

Fulica_americana3
Arvoituksellinen amerikannokikanaperhe. Kuva: ”Mike” Michael L. Baird / Wikimedia Commons. CC 2.0 -lisenssi.

Useimpien lintujen poikasilla on enemmän tai vähemmän ruskeankirjava suojaväri, jonka ansiosta lentokyvyttömät nuorukaiset ovat paremmassa turvassa saalistajilta.

Nokikanat eivät selvästikään ole kuulleet tästä ideasta. Niiden poikasilla on hiilenmustia ja leimuavan oransseja untuvia, punainen nokka ja kalju, punamusta päälaki. Ne näyttävät kuin pilapiirroksesta karanneilta ja ovat räikeä vastakohta tyylikkään mustavalkoisille vanhemmilleen. Miksi ihmeessä?

Jatka lukemista ”Viikon tiedeuutinen: räikeiden nokikananpoikien arvoitus”