Islannin muuttunut luonto

Kävin viime syksynä ensi kertaa elämässäni Islannissa. Lentokonematka oli ensimmäiseni sitten ajan ennen pandemiaa, mutta ilmastokriisin tässä vaiheessa tuntui kuitenkin väärältä toimia elävänä matkailumainoksena postailemalla kuvia tai muuta intoilua sosiaaliseen mediaan. En silti malta olla kertomatta täällä blogissa jotain Islannista, sillä opin paljon kaikkea jännittävää tästä erikoisesta pikku tulivuorisaaresta.

Karua tundraa, rosoista laavakiveä, lampaita, jäätiköitä ja kuumia lähteitä, niistä on Islannin luonto tehty. Vai onko?

Olen kirjoittanut usein saarien erikoisesta ja hauraasta luonnosta, joka ei ole kestänyt kosketusta ihmiskunnan kanssa. Jostain syystä en ole kuitenkaan koskaan ennen tullut ajatelleeksi tämän pätevän myös Islantiin. Päteepä hyvinkin.

Hölynpölyä Dinosauruspuistossa: miksi kaikuluotaavia eläimiä on, mutta telepaattisia ei?

Luin uudelleen Michael Crichtonin 90-luvun scifijännärit Dinosauruspuisto ja Kadonnut maailma. Nämä Jurassic Park -elokuvien lähdemateriaalina toimineet kirjat ovat kiinnostava sekoitus perinpohjaista taustatyötä ja täysin hatusta vedettyä hölynpölyä. Tällä lukukerralla kiinnitin huomiota lepakkoaiheiseen kohtaan, josta tuli oiva blogijutun aihe: kuinka evoluutio onnistuu luomaan monimutkaisia ominaisuuksia, jotka vaativat monta eri elintä? Ja voisiko eläimille kuvitella ominaisuuksia, jotka eivät ole sinänsä mahdottomia, mutta niitä ei silti voi kehittyä?

Hevosen pään sisässä

Edellisen – ja myös alkaneen – vuoden laajin työtehtäväni liittyy hevosiin. Ja sepä onkin opettavaista! Pidän kyllä hevosista, niiden katsomisesta ja piirtämisestä. Ne ovat kauniita, niillä on jännittävä evoluutiohistoria ja ne ovat lähietäisyydeltä vaikuttavia, mutta en ole koskaan ollut erityisesti hevosihminen.

Olen piirtämässä sarjakuvakirjaa, jonka teettää työnantajani, tiedeviestintä- ja tutkimusyritys Arador Innovations. Hevosen mieli –sarjakuva kertoo hevosten elämästä niiden omasta näkökulmasta, uuden tieteellisen tiedon valossa. Kyseessä on erikoinen usean genren yhdistelmä: faktaa ja fiktiota, tiedettä ja sarjakuvaa.

Näytekuvat ovat nyt valmiita ja kirjaa voi ennakkotilata. Olen oppinut matkalla jo valtavasti hevosista, sekä tutkimusartikkeleita ja kirjoja lukemalla että keskustelemalla hevososaajien kanssa. Jaan tässä artikkelissa muutamia oppimiani tiedonmurusia sekä muutamia näytteeksi tehtyjä sarjakuvaruutuja.

Ukrainan luonnonaarteista

Maisema Ukrainan Karpaateilta. Kuva: European Wilderness Society. CC 4.0 -lisenssi.

Tämä blogi on ollut viime aikoina hiljainen, ennen kaikkea koska Ukrainan sodan julmuuksien ja viimeisimpien IPCC-ilmastoraporttien yhteisvaikutus on ollut lamauttavan, mykistävän kauhea. Uutiset eivät ole erityisesti parantuneet, mutta alan vähitellen saada ääntäni takaisin, ja halusin kirjoittaa jotain Ukrainasta.

Ukraina-kuvastoa dominoivat nyt rauniot, kuolema ja panssarivaunut. Maalle uhkaa käydä samoin kuin Afganistanille, Irakille ja Syyrialle sitä ennen: uutisissa näkyy sota ja sen jäljet, ja ehkä harva koskaan tulee ottaneeksi selvää muusta. Olen itsekin – noloa kyllä – vasta nyt ryhtynyt selvittämään, millainen paikka Ukraina oikein on. Tässä artikkelissa nostan muutamia poimintoja maan luonnontieteellisistä aarteista – joista pienenpientä osaa muuten säilytetään Helsingin Kumpulassa. Niitä pääsee jälleen kesäkaudella katsomaan.

Millainen eläin on hamsteri?

Villi eurooppalainen hamsteri. Kuva: Pixabay

Hamsteri tuntuu kuuluvan niihin lemmikkeihin, joita kaikkein vähiten ymmärretään eläiminä. Aikuiset ihmiset ihmettelevät, että jossain päin maailmaa elää myös villejä hamstereita. Mikä omituinen ajatus!

Ehkä juuri tästä johtuu, että hamsterien olosuhteilla lemmikkinä on usein hyvin vähän tekemistä niiden luonnollisen elinympäristön tai käyttäytymisen kanssa. Ja tästä puolestaan johtunee se, että hamstereilla esiintyy paljon stressistä kielivää käyttäytymistä, kuten kalterien purentaa ja omien poikasten syömistä.

Katsotaanpa siis hamsteria ihan toisesta näkökulmasta: millainen villieläin se oikein on? Ja onko sille edes mahdollista luoda kotona sen lajityypillisiä tarpeita vastaavat olosuhteet?

Dinosaurusjoulu, osa 4: siivekkäät serkut

Tupandactylus on hyvä esimerkki siipisaurusten älyttömistä mittasuhteista ja hurjista pääkoristeista.

Kun puhutaan dinosauruksista, mainitaan yleensä ainakin yksi niiden aikalaisryhmä: siipisaurukset, joita monesti suomeksi nimitetään lentoliskoiksi tai pterosaureiksi. Nämä eläimet muistuttivat liskoa vielä vähemmän kuin dinosaurukset (ja se on jo jotain se!). Pterosaurus-nimeä puolestaan on jokseenkin mahdotonta lausua, joten suosin itse siipisaurusta.

Näille kiehtoville otuksille on varattu tilaa niin kirjassani kuin uudessa Ylen Dinocastissakin, joten ne varmasti ansaitsevat myös oman blogiartikkelin.

Dinosaurusjoulu, osa 3: kuinka kuluivat dinosaurusten päivän tunnit?

Suurien kasvinsyöjien aika kuluu syödessä.

Aloitetaan oleellisesta uutisesta: kirjani on ilmestynyt! Dinosaurusten aika selkokielellä on nyt saatavilla kustantajan verkkokaupasta. Jännää!

Sitten asiaan.

Luonto- ja dinosaurusdokumenteissa olemme tottuneet näkemään eläinten elämän jatkuvana draaman ja vaarallisten tilanteiden vyörynä. Dokumentit kuitenkin leikkaavat todellisuutta molemmista päistä: toisaalta kauheimmat, brutaaleimmat tilanteet jäävät leikkauspöydälle, koska niitä ei voida näyttää katsojille. Eniten jää kuitenkin näyttämättä sitä osuutta, jossa ei tapahdu paljon mitään.

Kaiken kaikkiaan villieläinten elämä on paljon rauhallisempaa kuin voisi luulla. Jos menet merenrannalle katsomaan hanhia – jotka sentään ovat eläviä dinosauruksia – ne eivät jatkuvasti pakene henkensä edestä merikotkia ja kettuja tai käy elämän ja kuoleman kamppailuja keskenään pariutumiskumppaneista tai viimeisestä ruohonkorresta. Suurimman osan aikaa ne laiduntavat ja seurustelevat, torkkuvat ja hoitavat höyhenpukuaan. Samoista puuhista todennäköisesti koostui monen muinaisdinosauruksenkin tavanomainen päivä.

Dinosaurusjoulu, osa 2: dinosaurukset viihtyivät Arktiksella

Sieppo-lehden numeron 6/21 takakansi vie dinosaurusten Alaskaan.

Yksi suosikkiaiheistani ovat napaseutujen dinosaurukset. Moni yhdistää dinot voimakkaasti trooppisiin ilmastoihin, huojuviin palmuihin (vaikka palmut oikeastaan kehittyivät vasta dinosaurusten ajan lopulla) ja taivaanrannassa tupruttavaan tulivuoreen. Dinosaurukset pakkassäässä rikkovat ilahduttavasti tämän kuvan. Olenkin nauttinut niiden kuvittamisesta sekä kirjaani että uusimman Sieppo-lehden takakanteen.

Hauska uusi tieto on, että monet eri dinosauruslajit elivät ympärivuotisesti ja jopa pesivät Pohjois-Alaskassa, joka liitukaudella sijaitsi jokseenkin maailman huipulla, melkein pohjoisnavalla.

Dinosaurusjoulu, osa 1: paljonko oikeastaan tiedämme dinosauruksista?

Tänä vuonna joulunalus on dinosaurusten aikaa! Ensimmäinen oma kirjani, Dinosaurusten aika selkokielellä, ilmestyy joulukuun alussa. Kirjan viimeistelyn lisäksi olen pitkin syksyä vieraillut studiolla juttelemassa dinosauruksista joulukuussa ilmestyvää podcastia varten. Tämän kunniaksi julkaisen blogissa pienen juttusarjan näistä muinaiseläimistä kiehtovimmista, tai ainakin kuuluisimmista.

Yksi podcastissa esitetyistä kysymyksistä oli se, kuinka hyvä kuva meillä oikeastaan on dinosauruksista. Onko niiden evoluution iso kuva jo selvillä? Millaisia ovat suurimmat aukot tiedoissa? Se ansaitsee vähän studiossa antamaani perusteellisemmankin vastauksen, ja tässä se tulee.

Jääkauden sarvikuonot

40 000 vuotta sitten maailmassa oli ainakin yhdeksän lajia sarvikuonoja. Mittakaavaihmisen pituus on 170 cm. Tietokoneella lukiessa kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi.

Reilu vuosi sitten kirjoitin Sarvikuonojen pitkä tarina -artikkelin, jossa tutustuimme sarvikuonojen evoluutioon. Tarina alkoi koirankokoisista alkusarvikuonoista eoseeniajan rannattomissa metsissä ja päättyi, kun ilmaston kuivuminen ja viileneminen vei monet lajit sukupuuttoon. Sitä seurasi 2,5 miljoonan vuoden mittainen pleistoseeniaika, jona kylmät jäätiköitymiset ja leudot lämpökaudet vuorottelivat uudestaan ja uudestaan.

Ajanjakso oli elämälle haastava, mutta sarvikuonot sopeutuivat. Jääkaudellakin sarvikuonoja oli runsain mitoin. Nyt kuitenkin ihmiset ovat ajaneet koko ryhmän sukupuuton partaalle.