Minne megafauna katosi?

Pleistoceno_mexico
Meksikon megafauna. Kuva: Sergio De la Rosa / Wikipedia. CC 3.0-lisenssi.

Maailma on menettänyt neljä viidesosaa suurista villieläimistään. Poissa ovat mammutit ja mastodontit, sapelihammaskissat, karvaiset sarvikuonot ja monet muut. Ne katosivat niin äskettäin, että maailma on vielä täynnä niiden haamuja: hedelmiä joita kukaan ei syö, maalauksia kallioissa ja paljon muuta. Mistä tämä oudon valikoiva sukupuuttoaalto johtui? Ihminen vai ilmasto? Tämä on yksi paleontologian kiistanalaisimmista kysymyksistä.

Tässä artikkelissa käyn läpi 50 000 viime vuoden megafaunasukupuuttoja ja perustelen, miksi mielestäni on selvää, ettei nykyihminen ole niihin syytön – mutta yksinkertainen tarina ylimetsästyksestäkään ei riitä selittämään kaikkea. Jatka lukemista ”Minne megafauna katosi?”

Dinosaurusten tuhon selviytyjät

Paleogeeni MK 1
Joukkosukupuuton harvat selviytyjät perivät tyhjän maan. Mutta kuinka harva oikeastaan selvisi?

Sain heinäkuussa sähköpostilaatikkooni kysymyksen, joka oli alun perin lähetetty Kysy kirjastonhoitajalta -palveluun. Se kuului näin:

Mikä oli nykyisten selkärankaisten eläimien sukupuun rakenne liitukauden lopulla.
Siis montako (nykyisten eläimien kannalta relevanttia) lajia selvisi sukupuutosta? Luukaloja lienee niin paljon, että lajimäärän arvio riittää, mutta maaselkärankaisten tilanne voisi kiinnostaa yksityiskohtaisemminkin.

Kysymys oli vaikea, mutta sitäkin kiinnostavampi. Kuinka vakava oikeastaan oli liitukauden lopun massasukupuutto niiden eliöryhmien näkökulmasta, jotka kuitenkin selvisivät siitä? Kuinka monesta onnekkaasta nykyinen nisäkkäiden, lintujen tai muiden eläinten monimuotoisuus polveutuu? Tämä artikkeli on laajennettu versio vastauksestani. Jatka lukemista ”Dinosaurusten tuhon selviytyjät”

Ilmasto on muuttunut ennenkin – ja melkein tuhonnut elämän

great suffocation.jpg
Permikauden suuri tukehtuminen. Kuva: Ville Sinkkonen.

Tänään Helsingissä yli 20 000 ihmistä marssi sen puolesta, että Suomi tekisi osansa ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Se sai pohtimaan, kuinka kummallisiin oljenkorsiin toiset ihmiset tarttuvat, jotta totutusta elämäntavasta ei tarvitsisi tinkiä. Yksi usein toistuva väite on vetoaminen ilmastohistoriaan: ”ilmasto on muuttunut aina”.

Niin se onkin. Ja silloin kun ilmasto on muuttunut nopeasti, seuraukset ovat olleet sitä luokkaa, ettei kateeksi käy mitään elävää olentoa, joka joutui elämään noina aikoina. Tehdään tässä artikkelissa pieni aikamatka ilmastonmuutoksista ehkä tuhoisimpaan, permikauden Suureen kuolemaan ja aikaan sen jälkeen. Permikaudesta voi olla kauan, mutta se on ajankohtaisempi kuin koskaan. Jatka lukemista ”Ilmasto on muuttunut ennenkin – ja melkein tuhonnut elämän”

Korvaamattomat hirmulinnut

1200px-Terror_birds_and_Gastornis_height_comparison
Tervetuloa jättiläislintujen maailmaan. Kuva: Shepherdfan/Wikipedia.

Muinaisessa Etelä-Amerikassa saalistivat kaksi metriä korkeat hirmulinnut, ja samaan aikaan Australian kamara tömisi mahtavien mihirungien jalkojen alla. Eivätkä ne olleet ainoita. Esihistoriallisina aikoina eri puolilla maailmaa eli jättiläiskokoisia lentokyvyttömiä lintuja. Monet niistä ehtivät kohdata ihmisiä.

Niiden tarina on kiehtova esimerkki evoluution oikuista: kaikki suuret lentokyvyttömät linnut kehittyivät samaan aikaan, eikä uusia tullut enää koskaan. Jatka lukemista ”Korvaamattomat hirmulinnut”

Etelä-Amerikan ihmeiden eläintarha

Вики
Macrauchenia ja poikanen. Kuva: Kobrina Olga / Wikipedia. CC 3.0-lisenssi.

Etelä-Amerikan eläimistä tulee ensimmäisten joukossa mieleen ehkä laama, tapiiri tai jaguaari. Tosiasiassa ne ovat kaikki tulokkaita, joiden alkuperällä on sangen vähän tekemistä niiden nykyisen kotimantereen kanssa.

Etelä-Amerikka oli yli 60 miljoonaa vuotta eristynyt saarimanner, jossa evoluutiolla oli aivan oma, omituinen suuntansa. Oli hirmulintuja, sapelipussikissoja ja otuksia, joita on vaikea verrata mihinkään muuhun. Kaksi salamyhkäistä nisäkäsryhmää – nimeltään Litopterna ja Notoungulata – ovat äskettäin molekyylitutkimusten ansiosta paljastuneet hevosten etäisiksi serkuiksi. Jatka lukemista ”Etelä-Amerikan ihmeiden eläintarha”

Cecil-leijonasta hampaattomiin norsuihin: trofeemetsästyksen todellisuus

cecil_the_lion_at_hwange_national_park_4516560206
Cecil vuonna 2010. Kuva: Daughter#3/Wikipedia. CC2.0-lisenssi.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa ilmestyi artikkelini trofeemetsästyksestä Afrikassa. Jutun teko vaati oman inhoni voittamista, mutta oli mielenkiintoista ja valaisevaa – ja pakotti minut muuttamaan mieleni siitä, onko trofeemetsästys uhka vai mahdollisuus Afrikan suurten eläinten säilymiselle. Vastaus on ”vähän molempia”.

Kaikki kiinnostava ei tietenkään mahtunut rajallisen mittaiseen Hesarin artikkeliin, joten tässä artikkelissa käyn laajemmin läpi trofeemetsästyksen ja toisaalta sen kieltämisen ongelmia. Artikkelin lopusta löytyy myös täydellinen lähdeluettelo niille lukijoille, jotka haluavat tietää vielä enemmän. Jatka lukemista ”Cecil-leijonasta hampaattomiin norsuihin: trofeemetsästyksen todellisuus”

Mallorcan vaihtolämpöiset lampaat

myotragus_metsanreuna_vari

Saarilla evoluutio ryhtyy tekemään tavallistakin kummallisempia temppuja. Pienistä eläimistä kasvaa jättiläisiä ja suuret kutistuvat kääpiöiksi, pienet kukat venähtävät puiksi ja matelijat vievät tilaa tasalämpöisiltä eläimiltä.

Aivan erityinen tapaus oli Mallorcalla ja Minorcalla vuosimiljoonia elänyt saarilammas Myotragus. Se oli pieni, hidasliikkeinen, apinankasvoinen, jyrsijänhampainen lammas, joka harrasti kannibalismia. Jos ei vielä kuulostanut tarpeeksi oudolta, niin oli se myös vaihtolämpöinen. Jatka lukemista ”Mallorcan vaihtolämpöiset lampaat”