Kymmenen uutta lajia

Anolis dracula (vasemmalla koiras, oikealla naaras). Kuva: Yánez-Muñoz ym. 2018 / ZooKeys. CC 4.0-lisenssi.

Näihin aikoihin on kai tapana luoda jonkinlainen katsaus kuluneeseen vuoteen. Aiempina vuosina olen kirjoittanut esimerkiksi uusista fossiililöydöistä ja blogin vuodesta, mutta otetaanpa tänä vuonna jotain muuta: kiehtovimpia tieteelle uusia lajeja.

Ilmastokriisistä, sukupuutoista ja koralliriuttojen tuhosta kertovien uutisten keskellä voi helposti tuntua siltä, ettei maailmassa ole enää mitään, mitä emme olisi käyneet pilaamassa. Kuitenkin uusia, toinen toistaan erikoisempia eliölajeja löytyy jatkuvasti ympäri maailmaa. Osa elää piilossa syrjäseuduilla, luolissa, pilvimetsissä tai Jäämeren kylmissä syvyyksissä. Toiset taas ovat piileskelleet aivan nenän alla.

Tässä kymmenen vähemmälle huomiolle jäänyttä suosikkiani kuluneelta vuodelta.

Viikon pieni ihme: hedelmä ilman kukkaa

Halkileikattu viikuna. Kuva: Wikimedia Commons, public domain.

Mandariinit, omenat, rypäleet, luumut – normaalit hedelmät ovat meheviä kasvinosia, joiden sisällä piilevät kasvin siemenet. Kukat kehittyvät hedelmiksi, jos niiden pölytys onnistuu.

Mutta yksi ei kuulu joukkoon. Tuhansia vuosia hedelmänä viljelty viikuna kasvaa suoraan viikunapuun runkoon, eikä kasvilla näytä olevan lainkaan kukkia. Tosiasiassa viikunat eivät ole hedelmiä, vaan hyvin omituisia kukintoja, jotka orjuuttavat sisäsiittoisia pistiäisiä ja syövät lihaa.

Viikon pieni ihme: perhosen lapsuusmuistot

”Ai, sinä taas”, miettii vastakuoriutunut horsmakiitäjä, vai miettiikö?

Jääkaapissani, siinä puoliksi syödyn mangon ja leviterasian välissä, on pieni lasipurkillinen turvetta. Sen tarkempi kaivelu paljastaisi kaksi horsmakiitäjän (Deilephila elpenor) koteloa. Keräsin otukset toukkina naapurustosta ja kasvatin ne koteloitumisvalmiiksi.

Ne viettävät talven hyvässä turvassa saalistajilta ja pyrähtävät keväällä lentoon parvekkeelta. Mutta mahtavatko ne aikuisinakin muistaa omituisen ison otuksen, joka vei ne mukanaan kotiin?

Kun hyönteisistä tuli äyriäisiä

Melkein sama asia. Kuvat: NOAA & Brian Gratwicke / Wikimedia Commons.

Suomessa sallitaan hyönteisten myynti elintarvikkeeksi, kertoivat uutiset syyskuussa. Media onkin pursuillut juttuja hyönteissyönnistä: söisitkö ötököitä, uskaltaisitko maistaa? Entä mitä oikeastaan tiedetään hyönteisten hyvinvoinnista? Kommenttikentät täyttyvät ”hyi, en mä ainakaan söis”-mielipiteistä.

Samaan aikaan äyriäisiä – katkarapuja, taskurapuja, jokirapuja, hummereita – syödään hyvällä halulla ja pidetään suurenakin herkkuna. Parantaisikohan hyönteissyöntiä kammoksuvien mieltä yhtään tieto, että nykytiedon mukaan hyönteisetkin itse asiassa ovat äyriäisiä? Se on yksi dna-sukupuiden paljastamista sukulaisuussuhteista, jotka antavat kiehtovan uuden näkökulman elämän evoluutiohistoriaan.

Viikon pieni ihme: lutikoiden väkivaltainen perhe-elämä

Keskenkasvuinen lutikka. Kuva: Piotr Naskrecki/Wikipedia.

Lutikat eli seinäluteet (Cimex lectularius) ovat harvan lempieläimiä. Öisin sänkyihin hiippailevat verenimijät ovat viime vuosina yleistyneet Suomessakin. Niistä kärsivät niin kerrostalot kuin sairaalatkin, eikä myrkyille vastustuskykyisiksi kehittyneiden ötököiden hävitys ole ollenkaan helppoa.

Yleensä vihatun eläimen elämään perehtyminen vähentää vastenmielisyyttä, mutta ei lutikan tapauksessa. Sen lisääntymistapa on nimittäin karmea jopa hyönteisten mittapuulla. Lutikoiden parittelusta käytetään englanniksi termiä traumatic insemination – traumaattinen hedelmöitys.

Tullyn ihmeellinen hirviö

Kuva: Nobu Tamura, CC 4.0-lisenssi.

Vuonna 1955 fossiiliharrastaja Francis Tully löysi Illinoisissa sijaitsevan hiilikaivoksen jätekivistä oudonnäköisen merieläimen fossiilin. Kun samanlaisia alkoi putkahdella maasta kuin sieniä sateella, eläimelle annettiin tieteellinen nimi Tullimonstrum gregarium eli ”Tullyn runsaslukuinen hirviö”. Hirviöksi se nimettiin, koska paleontologit eivät osanneet sanoa, minne päinkään eläinkunnan sukupuuta se pitäisi sijoittaa.

Eivätkä muuten osaa vieläkään. 62 vuotta, toistatuhatta Tullimonstrum-fossiilia ja lukuisia tutkimuksia myöhemmin Tullyn hirviön sukutaulu on edelleen hukassa. Otus on ehtinyt esiintyä paitsi mielenkiintoisissa tieteellisissä hypoteeseissa, myös Loch Nessin hirviönä ja pääroolissa ehkä tieteenhistorian lahjakkaimmassa vedätyksessä.

Viikon pieni ihme: elävä fossiili kylpyhuoneessa

Sokeritoukka. Kuva: Christian Fischer / Wikipedia. CC 3.0-lisenssi.

Sokeritoukka (Lepisma saccharina) on useimmille tuttu kylpyhuoneiden ja muiden kosteiden tilojen asukas. Se on niin arkinen näky, että harva tulee oikeastaan miettineeksi, mikä ihme se on.

Sietäisi miettiä. Sokeritoukka on elävä fossiili, jonka kehityslinja erosi moderneihin hyönteisiin johtaneesta linjasta viimeistään devonikaudella, noin 400 miljoonaa vuotta sitten. Vessan valoa viemäriin pakeneva ötökkä on muisto maailman monimuotoisimman eläinryhmän alkutaipaleelta.

Viikon pieni ihme: ripsissäsi asuu punkkeja

Sikaripunkki on saanut nimensä ruumiinmuodostaan. Sillä on pitkä takaruumis hyvästä syystä. Kuva: kuvitus 1800-luvun lopulta.

Lähes kaikkien tuntemiesi ihmisten kasvoilla asuu juuri ja juuri paljaalle silmälle näkymättömiä punkkeja. Ne viettävät elämänsä ripsien ja muiden ihokarvojen karvatupissa ja talirauhasissa, parittelevat ja lisääntyvät. Öisin ne kömpivät joskus esiin karvatupista ja vaeltelevat pitkin kasvoja 8-16 sentin tuntinopeudella.

Ja ne olivat mitä todennäköisimmin ensimmäisiä niveljalkaisia Kuussa.

Kirja-arvio: tuhannen ja yhden lajin tarinat

Aina välillä luulen, että tiedän aika paljon luonnosta. Hallitsenhan sentään evoluution ja ekologian perusperiaatteet, tunnistan suurimman osan Suomen selkärankaisista (ainakin jos saan katsoa rauhassa) ja olen vuosien varrella imuroinut päähäni hämmentävän määrän nippelitietoa sieltä täältä. Halusitko tietää genomin koon evoluutiosta dinosauruksilla vai petunioiden taipumuksesta lihansyöntiin?

Sitten luin Metsän salainen elämä -kirjan ja muistin taas, etten tiedä mistään mitään. Kaikki vuosien varrella muistilokeroin upottamani tieto on vain mitä kevein pintaraapaisu. Kirja avaa huikeita näkymiä suomalaisten metsän maan hiljaisiin – olentoihin, joilla on sellaisia viehättäviä nimiä kuin salasyöjät, kiilurit, sudenmaidot ja pitsikät. Vasta, kun tietää edes jotain, voi ymmärtää kuinka vähän tietää. Ja se vasta kiehtovaa onkin.

Merilukki ja pelkojen kohtaaminen

Hyvin harvat eläimet saavat minussa aikaan kammon, pelon tai inhon reaktioita. Pidän hämähäkeistä, rotista, käärmeistä ja muista tavanomaisista inhokeista. Torakatkin ovat sympaattisia olentoja, eikä 80-kiloisen tanskandoggin yritys napata pipo päästäni suuremmin hetkauttanut. Kerran kohtasin susia yksin keskellä yötä, eikä mieleenikään tullut pelätä*.

Muutama kylmiä väreitä aiheuttava poikkeus yleiseen suopeuteeni kuitenkin on, ja niistä yksi ovat merilukit. Irrationaalista kyllä: merilukit ovat (enimmäkseen) pikkuruisia, ihmisille täysin vaarattomia, enkä ole koskaan edes nähnyt sellaista kuin kuvissa ja luontodokumenteissa. Mutta jotain perin juurin kammottavaa niissä on (kuva: Ocean Networks Canada (CSSF/NEPTUNE)/Flickr).

Pohdittuani aikani merilukkeja ja muita kammotuksia tulin siihen tulokseen, että kammoan eläimiä, jotka eivät näytä mahdollisilta. Kylmiä väreitä aiheuttavat otukset, joista näyttää puuttuvan eläimelle elintärkeitä osia, mutta jotka silti kävelevät eteenpäin kuin zombit. Niissä on jotain samaa kuin elokuvahirviöissä, jotka pilkotaan palasiksi, mutta niiden irrotetut ruumiinosat jatkavat itsepintaisesti matkaa. Todennäköisesti jonkun kimppuun käydäkseen.

Merilukkien tapauksessa puuttuvia osia ovat kaikki muu paitsi jalat. Merilukki näyttää aivan kirjaimellisesti olevan pelkkä nippu nivelikkäitä, vähän karvaisia koipia, jotka sattuvat kiinnittymään toisiinsa keskeltä. Koska tuntematon tiettävästi pelottaa eniten, tutkitaanpa vähän, millaisia eläimiä nämä jalkaniput oikein ovat.