Hölynpölyä Dinosauruspuistossa: miksi kaikuluotaavia eläimiä on, mutta telepaattisia ei?

Luin uudelleen Michael Crichtonin 90-luvun scifijännärit Dinosauruspuisto ja Kadonnut maailma. Nämä Jurassic Park -elokuvien lähdemateriaalina toimineet kirjat ovat kiinnostava sekoitus perinpohjaista taustatyötä ja täysin hatusta vedettyä hölynpölyä. Tällä lukukerralla kiinnitin huomiota lepakkoaiheiseen kohtaan, josta tuli oiva blogijutun aihe: kuinka evoluutio onnistuu luomaan monimutkaisia ominaisuuksia, jotka vaativat monta eri elintä? Ja voisiko eläimille kuvitella ominaisuuksia, jotka eivät ole sinänsä mahdottomia, mutta niitä ei silti voi kehittyä?

Miksi linnut eivät polveudu Tyrannosaurus rexistä?

Muutamia poimintoja Googlen kuvahausta.

Internetissä näkee usein väitettävän, että joko linnut ylipäätään tai kanat erityisesti ovat Tyrannosaurus rexin suoria jälkeläisiä. Toisaalta tämän Maaseudun Tulevaisuuden jutun kuvatekstiin on päässyt jotenkin lipsahtamaan käänteinen väite: Tyrannosaurus kehittyi linnusta!

On tietenkin hienoa, että tieto dinosaurusten ja lintujen lähisukulaisuudesta on levinnyt suuren yleisön tietoisuuteen, mutta yksityiskohdissa on vielä vähän hiomista. Kana ei polveudu T. rexistä yhtään sen enempää kuin sinä pikkuserkustasi. Tässä artikkelissa kerron, millainen T. rexin ja aapiskukon sukulaisuussuhde sitten oikeastaan on.

Mistä kilpikonnat tulivat?

Kuva: Pixabay.

Kilpikonna on kummallinen otus. En puhu nyt pelkästään niiden elämää suuremmista persoonallisuuksista, vanhan papan kurttuisesta naamasta ja hämmentävän intohimoisesta lisääntymiskäyttäytymisestä. Myös kilpikonnien anatomia on peräti outoa. Niiden kallot ovat piirteettömiä laatikoita, joissa on nokka kuin linnulla eikä hampaita lainkaan. Eräät lajit virtsaavat suunsa kautta, kun taas toiset ovat kuuluisia kyvystään hengittää kloaakkinsa avulla. Ja toisin kuin kaikilla muilla eläimillä, kilpikonnan hartiat sijaitsevat sen rintakehän sisäpuolella. Mitä ihmettä, evoluutio?

Ovatko kilpikonnat sukua liskoille, krokotiileille vai jollekin ihan muulle? Kilpiniekkojen evoluutiohistoria on ollut selkärankaispaleontologian kiperimpiä kysymyksiä, mutta viime vuosina fossiililöydöt yli 200 miljoonan vuoden takaa ovat valaisseet arvoitusta.

(Tämä artikkeli on julkaistu myös Herpetomania-lehden numerossa 3/2018.)

Korvaamattomat hirmulinnut

Tervetuloa jättiläislintujen maailmaan. Kuva: Shepherdfan/Wikipedia.

Muinaisessa Etelä-Amerikassa saalistivat kaksi metriä korkeat hirmulinnut, ja samaan aikaan Australian kamara tömisi mahtavien mihirungien jalkojen alla. Eivätkä ne olleet ainoita. Esihistoriallisina aikoina eri puolilla maailmaa eli jättiläiskokoisia lentokyvyttömiä lintuja. Monet niistä ehtivät kohdata ihmisiä.

Niiden tarina on kiehtova esimerkki evoluution oikuista: kaikki suuret lentokyvyttömät linnut kehittyivät samaan aikaan, eikä uusia tullut enää koskaan.

Kun hyönteisistä tuli äyriäisiä

Melkein sama asia. Kuvat: NOAA & Brian Gratwicke / Wikimedia Commons.

Suomessa sallitaan hyönteisten myynti elintarvikkeeksi, kertoivat uutiset syyskuussa. Media onkin pursuillut juttuja hyönteissyönnistä: söisitkö ötököitä, uskaltaisitko maistaa? Entä mitä oikeastaan tiedetään hyönteisten hyvinvoinnista? Kommenttikentät täyttyvät ”hyi, en mä ainakaan söis”-mielipiteistä.

Samaan aikaan äyriäisiä – katkarapuja, taskurapuja, jokirapuja, hummereita – syödään hyvällä halulla ja pidetään suurenakin herkkuna. Parantaisikohan hyönteissyöntiä kammoksuvien mieltä yhtään tieto, että nykytiedon mukaan hyönteisetkin itse asiassa ovat äyriäisiä? Se on yksi dna-sukupuiden paljastamista sukulaisuussuhteista, jotka antavat kiehtovan uuden näkökulman elämän evoluutiohistoriaan.

Etelä-Amerikan ihmeiden eläintarha

Macrauchenia ja poikanen. Kuva: Kobrina Olga / Wikipedia. CC 3.0-lisenssi.

Etelä-Amerikan eläimistä tulee ensimmäisten joukossa mieleen ehkä laama, tapiiri tai jaguaari. Tosiasiassa ne ovat kaikki tulokkaita, joiden alkuperällä on sangen vähän tekemistä niiden nykyisen kotimantereen kanssa.

Etelä-Amerikka oli yli 60 miljoonaa vuotta eristynyt saarimanner, jossa evoluutiolla oli aivan oma, omituinen suuntansa. Oli hirmulintuja, sapelipussikissoja ja otuksia, joita on vaikea verrata mihinkään muuhun. Kaksi salamyhkäistä nisäkäsryhmää – nimeltään Litopterna ja Notoungulata – ovat äskettäin molekyylitutkimusten ansiosta paljastuneet hevosten etäisiksi serkuiksi.

Viikon löytynyt linkki: kala kuivalla maalla

Tiktaalik-malli kurkistaa vedenpinnan yläpuolista maailmaa. Kuva: Brian Smith / Flickr (CC 2.0-lisenssi).

Kipuaminen vedestä kuivalle maalle on yksi elämän historian suurista harppauksista – ainakin meidän maaeläinten näkökulmasta. Kuinka ihmeessä kalat ensi kertaa nousivat ylös vesistä? Millaiset yhteiset juuret on ihmisellä ja salamanterilla?

Se ehtikin olla vuosisadan arvoitus. Jo 1900-luvun alussa tunnettiin kivihiilikauden maalla eläneet ”sammakkoeläimet”. Niiden esi-isiksi tiedettiin aikaisemmin devonikauden keskivaiheilla eläneet varsieväiset kalat. Välissä oli kuitenkin ammottava aukko, puuttuvien linkkien sarja. Devonikauden lopulla tapahtui jotain jännittävää, mutta mitä?

Viikon löytynyt linkki: ensimmäiset sarvinaamat

Koirankokoinen Yinlong eli Kiinassa jurakauden lopulla.

Norsunkokoinen Triceratops kolmine sarvineen kuvataan yleensä taistelemassa henkensä edestä Tyrannosauruksen kanssa. Ne elivätkin samoissa maisemissa: Pohjois-Amerikassa aivan dinosaurusten ajan auringonlaskussa. Triceratops on kuuluisin, muttei ainoa. Liitukauden viimeisinä vuosimiljoonina Pohjois-Amerikassa eli kokonainen sarja samaan Ceratopsidae-heimoon kuuluneita dinosauruksia, joilla oli toinen toistaan mielikuvituksellisempia sarvi- ja luuharjakoristuksia.

Suuret dinosaurukset eivät kuitenkaan tulleet tyhjästä. Niilläkin on omat välimuotofossiilinsa, jotka kertovat suurten, koristeellisten eläinten kehittyneen varhaisemmista, pienemmistä ja vaatimattomammista. Kuvan Yinlong on alkukantaisin, muttei suinkaan ainoa välimuotofossiili eli löytynyt linkki.

Viikon löytynyt linkki: oikean elämän krokoankka

Vuonna 2007 järjestetyssä amerikkalaisessa tv-debaatissa Ray Comfort ja Kirk Cameron päättelivät, ettei evoluutio voi olla totta, koska ”Crocoduckia” – ankan ja krokotiilin välimuotoa – ei ole olemassa. Cameronin esittelemässä kuvassa puuttuva krokoankka oli kirjaimellisesti kuvamanipulaatio sorsasta, jolle oli lisätty krokotiilinpää. Muita ”puuttuvia linkkejä” heidän mukaansa olivat lintukoira ja härkäsammakko.

Kaksikon käsitys evoluutiosta oli vähintäänkin omalaatuinen, mutta mikähän olisi lähin todellisen maailman vastine krokoankalle? Miltä näytti krokotiilin ja ankan viimeisin yhteinen esi-isä?

Viikon löytynyt linkki: ensimmäiset kaviot

Sifrhippus-malli Tukholman luonnontieteellisessä museossa.

Viime vuonna Planeetaihmeiden lukijat saivat äänestää kolmen pikkuartikkelisarjan väliltä. Voiton vei silloin täpärästi ihmisen aiheuttamista sukupuutoista kertovat Viikon vikatikit, mutta hyväksi kakkoseksi nousivat välimuotofossiilit. Tänä vuonna on niiden vuoro.

Useimmat ihmiset ovat kuulleet alkulintu Archaeopteryxistä, joka on ”välimuoto dinosaurusten ja lintujen välillä” (mikä ei teknisesti ottaen pidä paikkaansa, mutta palataan siihen toisella kertaa). Joskus luullaan, ettei muita välimuotofossiileja sitten olekaan: olen kuullut jopa biologin päästävän suustaan tämän sammakon. Siksi tuntuikin tarpeelliselta kirjoittaa myös niistä vähemmän tunnetuista välimuodoista.

Tosiasiassa eläinryhmiä yhdistäviä välimuotoja – linkkejä, jotka eivät enää puutu – on maailman museoiden varastoissa tonnikaupalla. Itse asiassa niin paljon, että monissa ryhmissä rajanveto käy vaikeaksi: mikä lähes samannäköisistä varhaisista muodoista kuuluu mihinkin kehityslinjaan? Juuri sellaisessa vaiheessa ollaan varhaisten kavioeläinten kanssa. Aloitetaan siis niistä.