Viikon tiedeuutinen: Sisilian jääkautiset ajattelijat

Muutaman viikon ikäinen ja suomenpystykorvan kokoinen norsunpoikanen tutustuu haapanaan jääkautisessa Sisiliassa.

Ennen ihmisten maailmanvalloitusta saaret olivat paikkoja, joissa elämä vaihtoi leppoisammalle vaihteelle ja evoluutio sai outoja suuntia. Uuden kreikkalaistutkimuksen mukaan myös eläinten aivojen evoluutio lähti saarilla omille teilleen. Joistain eläimistä tuli onnellisen yksinkertaisia, toisten aivojen koko kilpailee hämmästyttävästi ihmisten kanssa.

Tämä artikkelisarja kertoo tiedeuutisia, jotka ovat jääneet muissa medioissa vähälle huomiolle tai kokonaan ilman. Toivottavasti se myös auttaa kertomaan, että tiedettä tehdään paljon enemmän kuin samoja otsikoita toistavista uutisista voisi päätellä, ja sen parissa puurtavat monenlaiset ihmiset.

Mallorcan vaihtolämpöiset lampaat

Saarilla evoluutio ryhtyy tekemään tavallistakin kummallisempia temppuja. Pienistä eläimistä kasvaa jättiläisiä ja suuret kutistuvat kääpiöiksi, pienet kukat venähtävät puiksi ja matelijat vievät tilaa tasalämpöisiltä eläimiltä.

Aivan erityinen tapaus oli Mallorcalla ja Minorcalla vuosimiljoonia elänyt saarilammas Myotragus. Se oli pieni, hidasliikkeinen, apinankasvoinen, jyrsijänhampainen lammas, joka harrasti kannibalismia. Jos ei vielä kuulostanut tarpeeksi oudolta, niin oli se myös vaihtolämpöinen.

Kun norsut kutistuvat

Aikuinen urosnorsu Palaeoloxodon falconeri ja Cygnus falconeri -joutsen.

Kirjoitin saarten kiehtovista kääpiönorsuista ensi kertaa vuonna 2010. Tämä artikkeli on uudella tiedolla ja uusilla kuvilla höystetty versio tuosta jo reilun viiden vuoden (oho! Rientääpä aika) takaisesta tekstistä.

Viimeisten 65 miljoonan vuoden aikana nisäkkäistä on kehittynyt aivan ällistyttäviä muotoja sarvekkaista jyrsijöistä jättiläismäisiin lihaa syöviin sorkkaeläimiin ja sarvipuoliin hanka-antilooppeihin, mutta yleistajuista tietoa niistä on usein hankalaa löytää. Eksoottisimpiin kuuluvat kääpiönorsut, jotka ansaitsevat lähemmän esittelyn jo silkan sympaattisuutensa vuoksi – puhumattakaan siitä, millaisen lemmikkieläimen ihmiskunta on niissä menettänyt.

Viikon vikatikki: kahden riikintaalerin lintu

Kuvitus 1850-luvulta, Niels Kjærbølling.

Färsaaret ovat Tanskalle kuuluva pikku saarirykelmä keskellä Pohjois-Atlantin ulappaa. Ilmasto on lähes arktinen, vaikka saaret sijaitsevat suunnilleen samalla korkeudella kuin Jyväskylä. Sää on ympäri vuoden sateinen ja tuulinen, puita ei kasva, eikä maaeläimiä ole kuin muutama ihmisen tuoma laji. Färsaaret pääsevät uutisiin ainoastaan, kun niiden vuosittainen kiistanalainen valaanpyynti alkaa.

Ei uskoisi, että näillä saarilla on mitään kovin ainutlaatuista. Mutta niillä, kuten muillakin maailman eristyneillä kolkilla, on omat kummallisuutensa. Vielä kuutisenkymmentä vuotta sitten Färsaarilla elivät maailman ainoat kirjavat korpit.

Viikon vikatikki: kuollut kuin drontti

Elävästä mallista maalattu dodon pää, Cornelis Saftleven, 1638.

Drontti, tai dodo (Raphus cucullatus) lienee ihmisen sukupuuttoon ajamista eläimistä kaikkein kuuluisin. Se katosi kotisaareltaan Mauritiukselta alle sadassa vuodessa sen jälkeen, kun hollantilaiset merimiehet sen sieltä tapasivat. Sittemmin dodo on noussut sukupuuton symboliksi etenkin niille ihmisille, jotka yrittävät estää muita eläimiä kulkemasta samaa yksisuuntaista tietä. Siitä on tullut niin suomalaisen ympäristöjärjestön kuin uhanalaisia eläimiä pelastavan Durrellin säätiönkin tunnus.

Mutta kuinka dodosta oikein tuli niin kuollut, että se edustaa kaikkia muitakin kuolleita tai uhan alla olevia lajeja? Kuten on käynyt jo surullisen tutuksi, tarinaan liittyvät eurooppalaiset merenkulkijat ja ruokareseptit.

Viikon vikatikki: maakrokotiilin viimeinen loikka

Uusi-Kaledonia on yksi lukuisista saarista ja saaristoista, joille tarunhohtoinen Lapita-kansa rantautui Tyynenmeren valloituksellaan. Joka saarelta he löysivät uuden valmiiksi katetun ruokapöydän täynnä pulskia paikallisia eläimiä, jotka eivät osanneet pelätä ihmistä.

Uudessa- Kaledoniassa ruokapöytä oli harvinaisen outo jopa Tyynenmeren mittapuulla. Siellä elävät maailman suurin gekko, skinkki ja kyyhky sekä töyhtöpäinen kagu, joka kummasta ulkonäöstään huolimatta lienee kurkilintu. Lapitojen saapuessa heitä tervehti myös 30-kiloinen kekopesiä rakentanut Sylviornis, joka näyttäisi olevan kanalintujen etäinen serkku. Oli siellä myös suuri, sarvekas maakilpikonna Meiolania, josta kirjoitin jo aiemmin, ja hännän huippuna vain parimetrinen maakrokotiili, jolle eurooppalaiset tutkijat vuosisatoja myöhemmin antoivat nimen Mekosuchus inexpectatus.

Viikon vikatikki: mahtava Hokioi

John Megahan/PLoS Biology

Uuden-Seelannin maorien taruissa esiintyy suunnaton Hokioi-petolintu. Vuorilla vaaniva Hokioi on niin suuri ja vahva, että se voi kaapata mukaansa lapsen. Lintu on esiintynyt maorien taruissa ja taiteessa vuosisatoja.

Hokioi ei kuitenkaan ole taruolento. Kerran se lensi oikeasti Uuden-Seelannin metsissä, ja on hyvin voinut napata saaliikseen ihmislapsen jos toisenkin. Aikuisetkin ihmiset mahtuvat sen saaliin kokohaarukkaan. Tieteen piirissä lintu tunnetaan nimellä Harpagornis moorei, ja suomeksi haastinkotkana.

Viikon vikatikki: käärme paratiisissa

Vieraslajit ovat tunnetusti tehneet valtamerisaarilla mittavaa tuhoa. Yleensä syypäitä ovat ihmisen vanhat nisäkässeuralaiset – kissat, rotat ja hiiret, kanit ja vuohet, koirat ja siat. Mariaanien haudan reunalla kököttävällä Guamin saarella syytettynä on erikoisempi eläin: australialainen kissakäärme. Sen saapuminen Guamille on kuin tosielämän versio Raamatun käärmeestä paratiisissa (kuva: USFWS National Digital Library).

Viikon vikatikki: Kreetan kauris kumppaneineen

Ennen kuin rannoilla kulkevat ihmiset keksivät merenkulun, Välimeren saarilla eli vähintäänkin omalaatuinen valikoima eläimiä. Kullakin saarella oli omansa: oli pienoiskokoisia villikoiria ja jättiläiskilpikonnia, piiskujäniksiä, kääpiönorsuja ja -virtahepoja ja pikkuruisia vuohia.

Kreetallakin oli oma saarifaunansa. Pleistoseenikauden lopulla siihen kuului pienikokoinen norsu, maalla kulkeva saukko sekä kokonainen suku kauriita (Candiacervus). Niiden jäänteitä on kaivettu esiin eri puolilta saarta, luolista ja vuoriston litteäpohjaisista laaksoista, jotka ovat oikeastaan muinaisia umpeen kasvaneita järviä.

Saarilla suurista eläimistä kehittyy usein kääpiömuotoja, ja niin Kreetan kauriillekin kävi. Candiacervus ropalophorus oli säkäkorkeudeltaan vain 40-senttinen (tosin uroksilla pienuutta kompensoivat lähes 80-senttiset sarvet!), lyhytjalkainen pikku eläin. Sen lähimpiä mannersukulaisia ovat, outoa kyllä, kuusipeura ja mahtava Megaloceros (jota voi suomeksi nimittää irlanninhirveksi, kruunukauriiksi tai isohirveksi).

Pelkän kääpiöitymisen sijaan Kreetalla oli kuitenkin meneillään kokonainen adaptiivinen radiaatio. Kauriita tunnetaan kahdeksan lajia, jotka jaetaan kuuteen kokoluokkaan. Voi olla, että ne kaikki polveutuivat yhdestä ainoasta onnekkaasta laumasta, joka ulapalle jouduttuaan onnistui rantautumaan vehreälle saarelle vailla ensimmäistäkään suurta maapetoa.

Viikon vikatikki: sarvekas kilpikonna

Kilpikonnien sukupuu jakautuu kahteen suureen päähaaraan: sivu- ja pystytaivuttajiin. Nimi kertoo, mihin suuntaan näiden eläinten kaula taipuu, kun ne vetävät päänsä kilven suojiin. Jako on ikivanha, peräisin dinosaurusten ajalta.

Vain pari tuhatta vuotta sitten maailmassa oli vielä kilpikonnia, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan päähaaraan, vaan niitäkin vanhempaan muinaisten kilpikonnien kehityslinjaan. Esihistoriallisilta ne totta vie näyttivätkin sarvineen ja piikikkäine häntineen. Mittaa niillä oli jopa kaksi ja puoli metriä.

Sitten… me söimme ne.