Osa 3, roskisdyykkarista herkuttelijaksi
Eksoottiset lemmikit, kuten liskot, papukaijat tai akvaariokalat, näyttävät usein samalta kuin niiden villit lajitoveritkin – eivätkä muutenkaan eroa niistä muuten kuin elinpaikaltaan. Jos niistä on jalostettu muunnoksia, ne ovat yleensä suhteellisen pieniä eroja värissä, evien koossa tai koossa.
Mitä pidemmälle eläin on kantamuodostaan jalostettu, sitä useammin harrastajien kuulee osoittavan huolta sen aiheuttamista haitoista, kuten jättikokoisten englantilaisten undulaattien lyhyestä eliniästä tai huntueväisten seeprakalojen uintivaikeuksista.
Kuinkahan tätä ajattelua voisi soveltaa koiraan? Miltä näyttää luonnonmuotoinen koira, vai onko sellaista olemassakaan?
Eräät kotieläimet, kuten kesykanit tai miljoonakalat, palautuvat hyvin nopeasti takaisin villien esi-isiensä ulkonäköön, ellei niihin jatkuvasti kohdisteta valintaa. Toisilla, kuten naudoilla ja hevosilla, villin kantamuodon ulkonäön alleeleista osa on pysyvästi kadonnut. Pitkäkään jakso villinä ei palauta nautaa alkuhäräksi tai hevosta tarpaaniksi.
Koira kuuluu tähän jälkimmäiseen ryhmään. Villiintynyt koirapopulaatio ei palaa susiksi. Se kuitenkin lähenee eräänlaista koiran perustyyppiä, joka toistuu yhä uudelleen kautta maailman. Intian paariakoirat, laulavat uudenguineankoirat, Australian dingot ja Pohjois-Amerikan carolinankoirat edustavat arkkityyyppiä.
Tästä ikivanhasta koiran perustyypistä on valikoivalla jalostuksella kehitetty rotujen monimuotoisuus, jonka morfologinen vaihtelu on suurempi kuin koko muussa petoeläinten lahkossa yhteensä. Valinnan voima on huima!
Tunnistettavia koirarotuja oli jo antiikin aikaan, Euroopassa ainakin neljä: suuri, vahtikoirana toiminut molossikoira, pieni, matalajalkainen seurakoira, näön varassa metsästävä vinttikoira ja hajujälkeä seuraava ajokoira. Monien nykyistenkin rotujen juuret ulottuvat tunnistettavasti usean vuosisadan päähän.
Toden teolla ulkonäköön keskittyvä jalostus on kuitenkin lähtenyt keulimaan vasta 1900-luvulla. Niinpä myös jalostuksen haitat ovat viimeisen vuosisadan aikana pahentuneet sitä mukaa kun koirat on pilkottu yhä pienemmiksi suljetuiksi populaatioiksi ja ulkonäköä on venytetty yhä kauemmas peruskoirasta.
Miksi juuri silloin? Kulttuurisesti koirien rotuajattelulla on ikävän synkät juuret – se on samaa maata ihmisten rotupuhtausajattelun kanssa. Tarkalleen ottaen eugeniikka-termin isä Francis Galton sai ideansa juuri kotieläinten jalostuksesta, ja ajatukset ihmisten ja eläinten rotupuhtaudesta kasvoivat yhdessä.
Eugeniikan kulta-aika oli myös koiranäyttelyjen alun, rotumääritelmien kirjoittamisen, uusien rotujen luomisen ja kehittämisen aikaa. Monet eugenikkojen toimintamallit elävät koiraihmisissä vielä lähes sellaisinaan. Niiden alkuperäinen merkitys on kadonnut ja armeliaasti unohtunut, mutta ne jauhavat yhä mielettömästi kuin vaille ohjaajaa jäänyt kone.
Hyvä esimerkki on laikukkaiden koirien vähättely, kirjoittaa Pedigree Dog Exposed -dokumentin takana ollut Jemima Harrison blogissaan. Viime vuosisadan alussa monen koirarodun rotumääritelmästä katosi kohta, jossa sallittiin yksiväristen lisäksi myös laikukkaat yksilöt – esimerkiksi villakoirista, gordoninsettereistä, irlanninsettereistä ja englanninmastiffeista. Toisiin puolestaan ilmaantuu valkoisen määrää rajoittavia lauseita. Miksi juuri laikut, ja miksi juuri silloin?
Englanniksi laikukkaita koiria kutsutaan nimellä piebald. Etymologiasanakirjassa sanan kerrotaan tarkoittavan paitsi laikukasta, myös syntyperältään epäpuhdasta tai sekasikiötä. ”Piebald nation” on ollut haukkumasana yhteiskunnille, joissa eri etnisistä taustoista tulevat – eri väriset – ihmiset elävät rinnakkain.
Laikukas koira on siis sekasikiö, verrattavissa tumman ja valkoisen ihmisen jälkikasvuun. Huh! Luulisi järjen jo ajaneen ohi tällaisen hulluuden, vaan ei. Esimerkiksi englanninmastiffeilla resessiivinen laikukkaan värin aiheuttava alleeli on yhä olemassa ja laikukkaita pentuja syntyy aika ajoin. Näitä pentuja ei kelpuuteta näyttelyihin tai jalostukseen. Paikoin ne vieläkin maksavat väristään hengellään. Vasta viime vuonna Britannian mastiffikerho linjasi ykskantaan, että laikukkaita koiria ei hyväksytä eikä tulla hyväksymään rotuun.
Terveiden koirien poisto rodusta yhden alleeliyhdistelmän perusteella on muutenkin kortilla olevan geneettisen monimuotoisuuden haaskausta. Rotukoirien populaatiot ovat pieniä – niin pieniä, että ne aiheuttaisivat luonnonsuojelubiologille painajaisia. Muutaman kymmenen yksilön efektiiviset populaatiokoot ovat rotukoirilla tavallisia. Villieläimillä se jo oikeuttaisi luokituksen äärimmäisen uhanalaiseksi. Rotujen, ja jopa saman rodun väri- tai turkkityyppien risteytyksiä, paheksutaan. Lähisukulaisten väliset pentueet olivat vielä pari vuosikymmentä sitten jalostuksen kulmakivi, eivätkä ne nykyäänkään tuntemattomia ole.
Kun suuri osa yksilöistä vielä poistetaan geenipoolista jonkin ulkomuotoseikan (tai nykyään yhä useammin perinnöllisen sairauden) vuoksi, sisäsiitosasteet ovat hurjia. Esimerkiksi novascotiannoutajien keskimääräinen sisäsiitosaste on täyssisarusten luokkaa. Sillä on väistämättä seurauksia – tässä tapauksessa kokonainen liuta erilaisia autoimmuunisairauksia.
Mastiffien tai villakoirien yksivärisyydestä ei sentään itsessään ole eläimelle haittaa. Osa kasvattajien ja näyttelytuomarien vaalimista piirteistä sen sijaan aiheuttaa eläimille suunnatonta kärsimystä. Tai, kuten erikoiseläinlääkäri Anu Lappalainen kirjoitti Suomen eläinlääkärilehdessä (kaksiosainen artikkeli 4/2014 ja 6/2014), ”mikä on ihmisellä sairaus, on koiralla rotu.” Usein aivan konkreettisesti. Ominaisuuksia, jotka kaikilla objektiivisilla mittareilla olisivat sairauksia, väitetään usein juuri tämän rodun asiaankuuluviksi ominaisuuksiksi.
Ihmisillä lyhytkasvuisuutta aiheuttava mutaatio tekee mäyräkoiran. Harvinainen ihomusinoosi-ihosairaus (cutaneous mucinosis) puolestaan shar pein. Ektodermaalinen dysplasia puolestaan on sama geenivirhe, joka aiheuttaa kiinanharjakoiran ja meksikonkarvattomankoiran kaljuuden ja hammasongelmat.
Ehkä räikeimpiä tapauksia ovat kuitenkin lyhytkuonoiset rodut, kuten englanninbulldoggi, ranskanbulldoggi, pekingeesi ja mopsi. Niiden ”söpöjen” naamojen taakse kätkeytyy pahasti epämuodostunut kallo ja ahtaat hengitystiet. Usein niitä joudutaan avaamaan leikkauksella, sillä etenkin kiihtyneenä koirat ovat vaarassa tukehtua. Ne, ja lihavaksi jalostettu olemus vaikeuttavat koiran lämmönsäätelyä siinä määrin, että hengenvaarallisen lämpöhalvauksen riski on suhteellisen viileässäkin kesäsäässä todellinen.
Lisäksi lyttykuonoilla on luusto-ongelmia. Esimerkiksi bulldoggien kiertyvä töpöhäntä tuo mukanaan selkänikamien epämuodostumista. Englanninbulldoggin rotumääritelmässä vaaditaan, että ”koira liikkuu nopein, lyhin askelin […] takajalat näyttävät viistävän maata.” Tällainen kävelytyyli syntyy, kun lonkat ovat pahasti epämuodostuneet ja lonkkamaljat liian pienet, Lappalainen huomauttaa artikkelissaan. Paradoksaalisesti rotumääritelmän seuraava lause tähdentää terveiden ja tasapainoisten liikkeiden tärkeyttä.
Seurauksena ovat juuri ne ”söpöt” ominaisuudet, joiden vuoksi miljoonat koiranystävät ovat rakastamassa näitä eläimiä kuoliaaksi: laiskuus, koska liikkuminen on kivuliasta ja uuvuttavaa, rohiseva ja vinkuva hengitys, kuorsaus, joka syntyy kun hengitystiet nukkuessa uhkaavat umpeutua. Moni lyhytkuonoinen koira oppii nukkumaan söpösti lelu suussa, jotta saisi suun kautta ilmaa eikä toistuvasti heräisi tukehtumisen tunteeseen. Usein näiden rotujen kohtalona on myös keinosiemennys ja keisarinleikkaus, sillä normaali parittelu ja synnytys ovat käyneet mahdottomiksi.
Osalla koiraroduista näyttelymenestyjät alkavat muistuttaa enemmän eläviä veistoksia kuin toimintakykyisiä eläimiä. Kaiken kaikkiaan intohimoinen rotupuhtauden ja kauneuden tavoittelu uhkaa ajaa osan roduista sukupuuttoon. Juuri julkaistun Britannian kennelliiton rotukoirien elinikäkyselyn vertailu 20 vuoden takaiseen vastaavaan antaa hälyttäviä tuloksia. Vuosien 2004 ja 2014 välillä rotukoirien elinikä laski 11 prosenttia – eli mediaani-ikä tipahti 11 vuodesta ja kolmesta kuukaudesta kymmeneen vuoteen, kirjoittaa Jemima Harrison. Ja tämä aikana, jolloin koirista pidetään parempaa huolta kuin koskaan ennen!
Suomalainenkin Koiranet-jalostustietokanta antaa hälyttäviä lukuja sairaimpien rotujen eliniästä. Esimerkiksi napolinmastiffien keskimääräiseksi eliniäksi tietokanta ilmoittaa vain viisi vuotta, ranskanbulldoggien viisi vuotta viisi kuukautta ja englanninbulldoggien viisi vuotta kymmenen kuukautta. Terveemmillä roduilla, kuten suomenlapinkoiralla, keskimääräinen elinikä on kaksinkertainen. Brittitutkimuksen mukaan sekarotuiset elävät puolestaan keskimäärin reilun vuoden pidempään kuin rotukoirat.
Annetaanko sairaimpien rotujen kulkea elinkaarensa surkeaan loppuun saakka, vai puututaanko tilanteeseen toden teolla ennen sitä? Suomessa on lupaavia merkkejä, että parempaan päin ollaan menossa. Kennelliitto on antanut ulkomuototuomareille uusia ohjeita sairaudesta kertovien piirteiden suhteen, kieltänyt täyssisarusten sekä isien ja tyttärien parituksen ja huonoimman mahdollisen lonkka- ja kyynärkuvaustuloksen saaneiden koirien jalostuskäytön. Rotukohtaiset PEVISA-ohjelmatkin (perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelma) pyrkivät osalla roduista puuttumaan ongelmiin.
Vimmaisesta rotupuhtauden vaalimisestakin ehkä vähitellen päästään irti. Suomessa on vähitellen alettu torjua perinnöllisiä sairauksia roturisteytyksillä, joista ehkä kuuluisin on jo vuonna 1998 alkanut snautserien ja pinserien risteytysprojekti. Tulokset kertovat koirien ulkonäön muovautuvuudesta: jo kolmannessa sukupolvessa koiria oli mahdotonta erottaa muista pinsereistä – paitsi ehkä paremman terveytensä osalta. Roturisteytykset eivät siis suinkaan tarkoita, että koirat palaisivat takaisin peruskoiran olemukseen. Vaikka jos se olisi hinta koirien hyvästä terveydestä, olisi sekin maksamisen arvoinen. Vai kuinka?
Oleellinen suunnannäyttäjä tulee olemaan parhaillaan uudistettava eläinsuojelulaki. Jos SEY ja Animalia saavat tavoitteensa läpi (ne keräävät parhaillaan nimiä vetoomukseen), eläimille terveysongelmia aiheuttava jalostus yksiselitteisesti kielletään. Se, minne raja vedetään, onkin monimutkaisempi kysymys. Elämme mielenkiintoisia aikoja – kirjaimellisesti rotukoirien kohtalonhetkiä.
—————————————————
Lähteitä ja lisätietoa:
Anu Lappalainen: Rotukoirien jalostus – näillä mennään. Julkaistu kahdessa osassa Suomen eläinlääkärilehden numeroissa 4/2014 ja 6/2014, ja myöhemmin yhtenä artikkelina Yliopistollisen eläinsairaalan sivuilla. Artikkeli poistui sivujen uudistuksen myötä, mutta palaa toivottavasti sinne vielä.
Pedigree Dogs Exposed -dokumentit. Ensimmäinen osa löytyy Youtubesta.
Pedigree Dogs Exposed – the blog:
Pied pipers and the blot on the fancy’s landscape.
Breaking news: KC survey reveals apocalyptic drop in purebred dog longevity.
So, what do you get if… (suomalaisista snautseri-pinseriristeytyksistä)
UK crossbreds live longer than purebreds.
The Kennel Club: Pedigree breed health survey 2014 ja Pedigree breed health survey 2004.
O´neill ym. 2013: Longevity and mortality of owned dogs in England. The Veterinary Journal. (posteri tutkimuksen tuloksista)
Koiranet jalostustietojärjestelmä. Suomen Kennelliiton tietokanta, josta löytyy valtavasti tietoa esimerkiksi koirien sukupuista, lukumääristä ja terveystuloksista.
planeetanihmeet.wordpress.com 
”Mikä, jos mikään, on koira” on ollut tosi mielenkiintoinen juttusarja jo alusta asti, mutta tämä uusin postaus oli erikoisen hyvä. Tykkään. :)
Kiitoksia! Hyvä kuulla, että juttusarjasta on saatu iloa irti.
Mainio tämä viimeisin koirista kertova artikkelisarja! Etenkin tämä rodunjalostuksen ongelmien esille nostaminen on niin asiaa. Onneksi on olemassa toinenkin mahdollisuus: sekarotuisten suunnitelmallinen kasvatus. Suomessa ja maailmalla on muutamia tällaisia projekteja ja esim. muutama täkäläinen seropikasvattaja tutkituttaa koirien luuston, silmät, yms, ennen pennuttamista ja suunnittelee yhdistelmät pidemmän tähtäimen kasvatusta, koirien käyttötyyppiä, terveyttä ja hyvää luonnetta silmällä pitäen.
Pari esimerkkiä näistä kasvatusprojekteista:
http://noyalteam.net/
http://paimenlauma.blogspot.fi/
Eläimen kuin eläimen jalostuksessa tulisi mielestäni myötäillä lajin alkuperäistä ruumiinrakennetta ja esimerkiksi värien tuijottaminen on yleensä lähinnä pinnallista ja typerää. (Joissain harvoissa tapauksissa tiettyyn väriin liittyy terveydellisiä ongelmia niiden ollessa kytköksissä haitallisiin geeneihin.)
Koirien jalostuksen ongelmista on puhuttu kiitettävän paljon viime aikoina. Silti jengi ostaa mopseja, englanninbulldogeita, näyttelylinjaisia saksanpaimenkoiria, cavalier kingcharlesinspanieleita, ja käyttää tuhansia euroja niiden jalostuksen tuomien ongelmien eläinlääkärihoitoihin. Samaan aikaan tuhannet terveet ja kiltit sekarotuiset koirat värjöttävät kodittomina Euroopan koiratarhoilla ja joutuvat piikille. Pahimmissa maissa koiria tapetaan paljon julmemmin tavoin. Esim. Romaniassa eutanasia on melko vieras käsite.
Muidenkin lajien haitallisesta jalostuksesta pitäisi puhua enemmän. Esim. lypsykarjan ja lihaksi kasvatettavien kotieläinten. Harva tulee ajatelleeksi, että esim. broileria ostaessa tukee ihan samankaltaista sairasta rodunjalostusta kuin englanninbulldoggia hankkiessaan.
Kennelliitto on suuri syyllinen siihen miksi koirat ovat niin sairaita. Se on ominut itselleen termit ”rotukoira” ja ”puhdasrotuisuus”, jota se käyttää vain hyväksymissään rekisterissä olevista koirista. He eivät itsekään vaadi polveutumistestejä ja heidän rekisterissään on oman ideologiansa mukaan ”sekarotuisia” koiria. Kun kaksi heidän rekisterissään olevaa rotukoiraa paritetaan, mutta jätetään rekisteröimättä ne muuttuvat sekarotuisiksi. Kun he itse yhdistelevät roturisteytyksissä eri rotuja, ne ovatkin puhdasrotuisia, rotukoiria.
Koirien rekisteröinnillä ei ole mitään tekemistä rotu-termin kanssa, on uskomatonta, että SKL:lle annetaan edelleen valta päättää mikä koira on jalostettu tiettyjä ominaisuuksia varten ja on siis rotukoira. On ties kuinka paljon ikivanhoja koirakantoja, jotka eivät ole koskaan olleet minkäänlaisessa ihmisen luomassa kantakirjassa tai rekisterissä ja ne edustavat silti tiettyä rotua.
Alaskanhuskyilla on täysin avoin geenipooli, mutta ne edustavat silti koirarotua, joka on jalostettu tiettyjä ennalta määrättyjä ominaisuuksia ja käyttöä varten. Ne ovat rotukoiria ja myös geneettisesti erillinen ryhmä.
Hyvä kirjoitus taas, kiitos :)
Yksi huomio:
”Villiintynyt koirapopulaatio ei palaa susiksi. Se kuitenkin lähenee eräänlaista koiran perustyyppiä, joka toistuu yhä uudelleen kautta maailman.”
Esimerkkikuvat ovat kaikki lämpimien alueiden populaatioista (Carolinankin ilmastoa voisi kutsua välimerelliseksi), joissa tuo lyhytkarvaisuus ja vaalea väritys tyypillisiä; mutta esim. Venäjällä vastaavat kulkukoiralaumat ovat paksuturkkisempia ja väritykseltään tummempia.
(niissäkin muuten havaittavissa tuo ”urajiro” mikä esimerkkikuvissakin, eli luonnonvaraisille eläimille tyypillinen vastavarjostus, id est varjossa olevat alueet vaaleampia, suorassa valossa olevat tummempia.
Vastavarjostus = yksi naamioinnin peruskäsitteitä, vaikeutetaan muodon havaitsemista tummentamalla luonnonvalon vaalentamia alueita ja vastaavasti vaalennetaan varjojen tummentamia)
Totta, tokihan ilmasto vaikuttaa koirien ulkonäköön heti, kun ihminen ei sitä yliaja omalla valinnallaan. Onko Venäjällä vastaavia hyvin pitkään puolivilleinä tai villeinä eläneitä koirapopulaatioita? Dingoilla, paariakoirilla ja carolinankoirillahan on käsittääkseni vuosituhansien historia.
Pikainen kuvahakuselailu ei tuottanut juuri muunlaisia venäläisiä kulkukoiria kuin niitä tyypillisiä, suhteellisen äskettäin monen rodun sekoituksina syntyneitä, joita maailman kaupungeissa tapaa. Tämän Tshernobylissä napatun kuvan kuitenkin löysin, tarkoititko tällaisia koiria? http://ngm.nationalgeographic.com/2006/04/inside-chernobyl/stone-field-notes
Ihan vertailukelpoista pohjoisien alueiden villikoirapopulaatiota ei taida löytyä, Venäjän ja muiden itäeurooppan maiden laumat taitaa olla pääosin aika tuoreita ”karkulaisia” (feral vs. wild).
Linkin wikimedian ”Katukoiria”-kuvassa aika hyvin se tyyppi mitä tarkoitan; usein selvä ”saksanpaimen”-leima värityksessä, rakenteeltaan kevyempi kuin (nykyiset) saksanpaimentimet, laikamaisuutta… onko kyseessä yleisimmät karkulaisrodut vai selittääkö jokin muu tuon ulkonäön saku-laika-tyypin?
Nuo Tsernobyin feralit vaikuttaisivat jo susimaisemmilta rakenteeltaan, mutta todennäköisesti pisimpään ihmisen toimilta rauhassa elänyt populaatio?
Niilläkin tumma selkä, niska.