Tämä blogi on ollut viime aikoina hiljainen, ennen kaikkea koska Ukrainan sodan julmuuksien ja viimeisimpien IPCC-ilmastoraporttien yhteisvaikutus on ollut lamauttavan, mykistävän kauhea. Uutiset eivät ole erityisesti parantuneet, mutta alan vähitellen saada ääntäni takaisin, ja halusin kirjoittaa jotain Ukrainasta.
Ukraina-kuvastoa dominoivat nyt rauniot, kuolema ja panssarivaunut. Maalle uhkaa käydä samoin kuin Afganistanille, Irakille ja Syyrialle sitä ennen: uutisissa näkyy sota ja sen jäljet, ja ehkä harva koskaan tulee ottaneeksi selvää muusta. Olen itsekin – noloa kyllä – vasta nyt ryhtynyt selvittämään, millainen paikka Ukraina oikein on. Tässä artikkelissa nostan muutamia poimintoja maan luonnontieteellisistä aarteista – joista pienenpientä osaa muuten säilytetään Helsingin Kumpulassa. Niitä pääsee jälleen kesäkaudella katsomaan.
Mustan mullan maa
Mediassakin usein mainitaan, että iso osa Ukrainaa on mustan mullan eli tsernotsemin maata. Ei ole sattumaa, että Ukrainan lippu on kultainen viljapelto sinistä taivasta vasten. Maa on yksi Euroopan tärkeimmistä vilja-aitoista, mikä ei olekaan aivan pieni syy siihen, että alueella on sodittu niin moneen otteeseen. Mustaa, runsaasti eloperäistä ainetta sisältävää multamaata on paikoin jopa metrien paksuinen patja. Se pidättää tehokkaasti vettä, minkä ansiosta sato kasvaa keväällä saadun veden voimin yli pitkän, kuivan kesän.
Mustan mullan kerros on paksu, mutta ei loputon. Jos kasvillisuus ei pidä sitä paikallaan, eroosio tekee tuhojaan: tuuli vie maata mukanaan ja sateet huuhtovat sitä vesistöihin. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n mukaan Ukraina menettää vuosittain noin 500 miljoonaa tonnia maaperää. Tilanne voitaisiin kuitenkin korjata viljelymenetelmiä parantamalla – jos siis jollakulla olisi aikaa keskittyä sellaiseen. Ihmiskunnan ruokaturvan kannalta tällaisten vilja-aittojen päällä sotiminen onkin aivan päätöntä touhua. Lisäksi ilmastopäästöjä voitaisiin tehokkaasti kompensoida, jos edes osa Ukrainan peltomaasta saataisiin sitomaan hiiltä itseensä sen menettämisen sijaan. Toisin sanoen hedelmällisen multakerroksen hupeneminen pitäisi kääntää paksuuntumiseksi.
Musta multa ei ole satunnainen onnenpotku eikä ihmisten aikaansaannosta, vaan sellaista on kehittynyt eri puolilla maailmaa aivan tietynlaisessa elinympäristössä: lauhkean vyöhykkeen rehevällä arolla, joka on vain hieman liian kuivaa ollakseen metsää. Siellä tuottavuus on korkea, eli kasvit sitovat maaperään runsaasti uutta hiiltä joka vuosi. Ennen ihmisiä näillä mailla laidunsivat mahtavat suurten kasvinsyöjien laumat: mammutit, hevoset, visentit, sarvikuonot ja monet muut.
Merkittävää mustan mullan syntymiselle näyttää olevan, että nämä alueet ovat märkiä keväällä (kuten uutiskuvat mutaan juuttuneista sotakoneista näyttävät), mutta kuivia kesällä. Lierot ja muut maaperäeliöt kuhisevat pintamaassa kiihkeästi niin kauan kuin kosteutta riittää, mutta siirtyvät kesän edetessä syvälle suojaan kuivuudelta. Tämä vuosittainen myllerrys (eli tieteen termein bioturbaatio) sekoittaa maaperää syvältä ja ilmeisesti osaltaan mahdollistaa epätavallisen paksun maaperän muodostumisen.
Aroa, metsää ja merta
Ukraina sijaitsee idän ja lännen, merellisen ja mantereisen, kostean ja kuivan rajalla. Maan länsi- ja pohjoisosissa on eurooppalaista sekametsää, joka kaakkoa kohti mentäessä vaihettuu ensin ruohomaan ja lehtimetsän mosaiikiksi ja sitten aidoksi aroksi (tai ainakin muuttuisi, mikäli hedelmällistä aroa ei olisi laajalti otettu viljelyyn). Krimin niemimaan luonto on vielä aivan omanlaisensa, kuivempi ja jotakuinkin välimerellinen. Lisäksi maan lounaiskolkkaa halkoo Karpaattien vuoristo, jonka korkeimmat huiput kohoavat kahteen kilometriin, ja jolla kasvaa havumetsää ja vuoristoniittyjä. Ukrainan ja Romanian rajalla sijaitsevaa Tonava-joen suistoa pidetään Euroopan parhaiten säilyneenä suistoalueena ja se luokitellaan UNESCOn maailmanperintökohteeksi. Mikä huikea monimuotoisuus!
Maan eläimistö on vastaavasti kirjava mosaiikki suomalaisittain tuttua ja eksoottista. On metsäkauriita, hirviä (joiden kanta ei tosin näytä voivan kovin hyvin), susia, satakieliä ja teeriä, mutta myös villikissoja, maaoraviin kuuluvia suslikkeja ja veikeännäköisiä arohillereitä. Äärimmäisen uhanalainen eurooppalainen hamsteri sinnittelee yhä Ukrainassa, samoin kuin kummallinen venäjänvesikontiainen eli desmaani. Lintulajilistalta löytyy esimerkiksi korppikotkia, pelikaaneja ja trappeja.
Birdlife Suomen jäsenlehden uusimman numeron pääkirjoitus lohduttaa, että sodasta ei todennäköisesti aiheudu merkittävää suoraa uhkaa Ukrainan linnustolle. Sotatoimet kun yleensä keskittyvät asutusalueille, eivät luonnonympäristöihin. Öljyonnettomuudet ja muut ympäristöön leviävät päästöt ovat tietenkin mahdollisia.
Tšernobylin suljettu alue
Kiovasta koilliseen sijaitseva Tšernobylin suljettu alue oli historian pahimman ydinonnettomuuden näyttämö. Ydinvoimalan räjähdyksen jälkeen vuonna 1986 alue tyhjennettiin ihmisistä. Siitä saakka se on ollut enimmäkseen asumaton ja autio.
Ihmisistä vapaa alue keskellä tiheään asuttua Eurooppaa kutkuttaa mielikuvitusta. Suljetun alueen luonto onkin esiintynyt mediassa suhteellisen tiuhaan jo ennen sotaa, vaikka sitä on tutkittu yllättävän vähän. Kirjoitin itsekin siitä jutun Tiede-lehteen vuonna 2016, kun onnettomuudesta tuli kuluneeksi 30 vuotta.
Alueesta liikkuu ristiriitaista tietoa. Monesti kerrotaan, että se on luontoparatiisi, missä luonto kukoistaa ja eläimet lisääntyvät rauhassa ihmisiltä. Totta onkin, että siellä esiintyy joitain harvinaisia lajeja, kuten arkoja mustahaikaroita. On siellä myös pienet populaatiot uhanalaisia mongolianvillihevosia ja visenttejä, tai ainakin oli ennen sotaa. Näyttää siltä, että Venäjän sotilaat leiriytyivät suljetulla alueella viikkokausia, joten pelkään, että he ovat saattaneet ampua ja syödä kaikki näkemänsä isot eläimet.
Jyväskylän yliopiston professori Tapio Mappes on työskennellyt aluella vuosia. Hänen tutkimusryhmänsä tulokset kyseenalaistavat, onko Tsernobyl oikeasti aivan sellainen luontoparatiisi kuin päältä päin vaikuttaa. Mappes kertoi haastattelussa Tiede-lehteä varten, että alueen tunnelma on aavemainen: puut ovat käppyräisiä, kuollutta puuta on paljon ja laajat tulvakosteikot ovat epäilyttävän tyhjiä linnuista.
Säteily suljetulla alueella ei ole kovin vaarallista lyhytaikaisina annoksina, mutta luonnon eliöt saavat sitä koko elämänsä ajan. Se hidastaa kasviaineksen maatumista eli ilmeisesti vaikuttaa sienien ja maaperämikrobien toimintaan. Säteilevimmät alueet ovat nälkämaata, missä ravinteet jäävät kuolleisiin kasveihin ja eläimiä on siksi normaalia vähemmän. Säteily myös aiheuttaa terveysongelmia: metsämyyrillä esiintyy paljon kaihia ja myyrät ja linnut ovat normaalia harmaampia, koska punaisten ja oranssien pigmenttien tuottamiseen tarvitaan antioksidantteja, jotka suljetulla alueella menevät säteilyn tuottamien soluvaurioiden korjailuun.
On jopa mahdollista, että suljettu alue on eläimille kuin musta aukko: näennäinen vapaa elintila vetää niitä puoleensa. Jos säteilyalueen eläinkannat eivät jaksa kannatella itseään, alue vaatii jatkuvasti uutta verta ympäröivältä seudulta.
Oli suljettu alue sitten luontoparatiisi tai painajaismaa, se on korvaamattoman arvokas tietolähde radioaktiivisen säteilyn pitkäaikaisista vaikutuksista, ja sota on tietenkin katkaissut kaiken tutkimustyön. Siinä mielessä tutkimuksen jatkamisella ei kuitenkaan ole kiire, että säteily ei ole ihan pian menossa minnekään. Säteilytasoja pitävät yllä hitaasti hajoavat isotoopit, kuten plutonium-239, jonka puoliintumisaika on 24 000 vuotta.
Odessan luolakarhut
Ukrainalla on tietenkin myös kiehtova esihistoria. Maasta on löytynyt liuta fossiileja eri aikakausilta, alkaen ediacarakaudelta yli 600 miljoonan vuoden takaa ja päätyen viime jääkauteen. Erikoisimpiin löytöihin kuuluvat Tsernihivin lähistöltä kellarin kaivuun yhteydessä vuonna 1965 löytyneet mammutinluiset mökit. Sadoista mammutien luista ja syöksyhampaista rakennetut asumukset ovat peräisin kymmenien tuhansien vuosien takaa ja kuuluvat vanhimpiin esimerkkeihin arkkitehtuurista.
Pieni siivu Ukrainan fossiiliaarteista sijaitsee Kumpulan kartanossa, kasvitieteellisen puutarhan sisällä Helsingissä. Siitä on kiittäminen 1800-luvulla elänyttä luonnontieteilijää nimeltä Alexander von Nordmann. Syntyjään turkulainen Nordmann työskenteli Odessan kasvitieteellisen puutarhan johtajana vuonna 1846, kun luolista kaupungin alta löydettiin tuhatmäärin eläinten luita. Joukossa oli esimerkiksi luolahyeenoja, luolaleijonia, villihevosia ja hylkeitä ja valtava määrä luolakarhun hampaita.
Löytö teki Nordmanniin niin suuren vaikutuksen, että hän omisti suuren osan loppuelämästään paleontologialle ja Odessan luiden tutkimiselle. Hän toi osan kokoelmasta mukanaan Helsinkiin vuonna 1849, ja täällä ne ovat yhä. Odessan alta on sittemmin löydetty kymmeniä karstiluolia ja lukuisia eri-ikäisiä fossiileja.
Satakunta vuotta myöhemmin Odessan luolakarhut näyttelivät roolia modernin paleoekologian synnyssä, kun varmaankin kaikkien aikojen kuuluisin suomalainen paleontologi Björn Kurtén teki niiden pohjalta massiivisen Life and Death of the Pleistocene Cave Bear -tutkimuksen. Kurténin oivallus oli populaatiobiologian ja paleontologian yhdistäminen: hän tutki yksittäisten yksilöiden ja luiden sijaan fossiilisia populaatioita, mikä mahdollisti aivan uudenlaisen ymmärryksen menneestä maailmasta. Siihen tarkoitukseen Odessan kaltaiset löytöpaikat, joista löytyy satamäärin saman lajin yksilöitä, ovat aivan korvaamattomia.
Tämä oli vasta mitä pintapuolisin vilkaisu siihen, mitä Euroopan (Venäjää lukuun ottamatta) suurin maa pitää sisällään. Toivottavasti kohta tulee taas aika, jolloin ukrainalaiset lintuharrastajat pääsevät huoletta kiikaroimaan ja paleontologit luolailemaan.
planeetanihmeet.wordpress.com 
Suuret kiitokset Maija tästä toisenlaisesta, positiivista Ukraina-raportista! Hieno maa, hieno historia — vaikea nykyhetki, mutta toivotaan parasta mahdollista tulevaisuutta. Sekä Ukrainalle, että koko planeetalle.