Hölynpölyä Dinosauruspuistossa: miksi kaikuluotaavia eläimiä on, mutta telepaattisia ei?

Luin uudelleen Michael Crichtonin 90-luvun scifijännärit Dinosauruspuisto ja Kadonnut maailma. Nämä Jurassic Park -elokuvien lähdemateriaalina toimineet kirjat ovat kiinnostava sekoitus perinpohjaista taustatyötä ja täysin hatusta vedettyä hölynpölyä. Tällä lukukerralla kiinnitin huomiota lepakkoaiheiseen kohtaan, josta tuli oiva blogijutun aihe: kuinka evoluutio onnistuu luomaan monimutkaisia ominaisuuksia, jotka vaativat monta eri elintä? Ja voisiko eläimille kuvitella ominaisuuksia, jotka eivät ole sinänsä mahdottomia, mutta niitä ei silti voi kehittyä?

Villieläin olohuoneessa – millaista on elää lintuna?

Luonnonvaraisten undulaattien parveilua Australiassa. Kuva: Jim Bendon / Flickr. CC 2.0-lisenssi.

Lemmikkilintujen lajitoverit kuoriutuvat, elävät ja kuolevat metsissä ja aroilla eri puolilla maailmaa. Kanarianhemppoja pyrähtelee puusta puuhun Teneriffan vuoristometsissä, timanttikyyhkyt kilpailevat heinänsiemenistä suunnattomien undulaattiparvien kanssa Australian kuivilla tasangoilla ja Amazonin sademetsä raikuu arojen huudosta.

Tämä voi tuntua lemmikkilintujen näkökulmasta kaukaiselta, mutta ei se ole. Toisin kuin koirat, joita ihmiset ovat vuosituhansia muovanneet mieleisikseen, lemmikkilinnut ovat eläneet ihmiskodeissa vasta muutaman sukupolven. Niiden keho ja mieli ovat yhä villieläimen. Sen ymmärtäminen on ratkaisevan tärkeää, jos lintuja harkitsee lemmikiksi.

Tämän artikkelin alkuperäinen versio julkaistiin lemmikkilintuyhdistys Kaijulin Kaijutin-lehdessä loppuvuonna 2019.

Viikon pieni ihme: linnuilla on tylsää elokuvissa

Kuva: Pixabay. Public Domain.

Lintujen elämässä on paljon meille tuttua ja inhimillistä. Niiden nauru saa kaveritkin iloiselle mielelle, niillä esiintyy niin elinikäisiä avioliittoja, syrjähyppyjä kuin avioerojakin. Ne viettävät hautajaisia ja jopa ihailevat itseään peilistä.

Joissain suhteissa lintujen maailma on kuitenkin meille täysin vieras. Sen lisäksi, että pululla olisi tylsää elokuvateatterissa, se myös saattaisi saada kokemuksesta ankaran päänsäryn.

Kalan silmin

Toukokuun viidentenätoista päivänä puhuin Turun Akvaarioystävät ry:n väelle kalojen aistimaailmasta – siitä, miltä oikein tuntuisi olla kala. Tapahtuma oli hauska ja yleisö kiinnostunutta. Kahlattuamme läpi kalojen aisteista kahdeksan (jätettyämme muutaman pois selkeyden vuoksi), tulimme siihen tulokseen, että akvaariokalojen sielunelämä on sekä monimutkaisempaa että käsittämättömämpää kuin monikaan osaisi arvata.

Kiehtovien yksityiskohtien paljouden vuoksi joudun jakamaan artikkelin kahtia. Tässä ensimmäisessä osassa käsitellään ne kalojen aistit, jotka ovat tuttuja meille ihmisillekin: näkö, kuulo, haju, maku ja tunto. Seuraavassa artikkelissa siirrytään kylkiviiva-, sähkö- ja magneettiaistin pariin.

Kaikissa sateenkaaren väreissä

Koirat eivät ole värisokeita. Olen kuullut varmasti satoja vitsejä, piloja ja sanontoja aiheesta, mutta se ei pidä paikkaansa. Tämän sitkeän väärinkäsityksen korjauksesta se ajatus sitten lähti: kävi ilmi, että värinäkö on monimutkainen ja kiehtova aihe. Miksi marmosettikoiraat näkevät vähemmän värejä kuin naaraat? Miksi kummassa sekä valaat että hylkeet ovat sokeita siniselle valolle, vaikka sitä on niiden elinympäristössä tarjolla eniten? Entä mitä kuvan rotta oikein mahtaa nähdä?

Sähkön aistintaa

On vaikeaa kuvitella, millaisina maailman havaitsevat sellaiset eläimet, joilla jokin aisti on verrattomasti parempi kuin meillä ihmisillä. Mitä koira haistaa, haukka näkee tai lepakko kuulee? Tämä on kuitenkin lastenleikkiä verrattuna siihen, millaista on yrittää ymmärtää meiltä täysin puuttuvia aisteja. Sellaisia ovat esimerkiksi kylkiviiva-aisti, magneettiaisti ja sähköaisti. Näistä keskityn nyt ihmettelemään sähköaistia.