Hevosen pään sisässä

Edellisen – ja myös alkaneen – vuoden laajin työtehtäväni liittyy hevosiin. Ja sepä onkin opettavaista! Pidän kyllä hevosista, niiden katsomisesta ja piirtämisestä. Ne ovat kauniita, niillä on jännittävä evoluutiohistoria ja ne ovat lähietäisyydeltä vaikuttavia, mutta en ole koskaan ollut erityisesti hevosihminen.

Olen piirtämässä sarjakuvakirjaa, jonka teettää työnantajani, tiedeviestintä- ja tutkimusyritys Arador Innovations. Hevosen mieli –sarjakuva kertoo hevosten elämästä niiden omasta näkökulmasta, uuden tieteellisen tiedon valossa. Kyseessä on erikoinen usean genren yhdistelmä: faktaa ja fiktiota, tiedettä ja sarjakuvaa.

Näytekuvat ovat nyt valmiita ja kirjaa voi ennakkotilata. Olen oppinut matkalla jo valtavasti hevosista, sekä tutkimusartikkeleita ja kirjoja lukemalla että keskustelemalla hevososaajien kanssa. Jaan tässä artikkelissa muutamia oppimiani tiedonmurusia sekä muutamia näytteeksi tehtyjä sarjakuvaruutuja.

Miltä tuntuu olla eläin?

Olen lukenut lähes peräkkäin kaksi kirjaa, joiden nimet ovat muunnelmia tästä kysymyksestä. Toinen on Helena Telkänrannan Millaista on olla eläin?, toinen Carl Safinan Beyond words: what animals think and feel? Molemmat teokset on julkaistu viime vuonna, ja ne ottavat osaa laajempaan keskusteluun eläinten kokemusmaailmasta.

Kirjailijat lähestyvät kysymystä eri näkökulmista, mutta molemmilla on sama perimmäinen vastaus: muut eläimet ovat paljon enemmän kaltaisiamme kuin olemme halunneet uskoa. Niiden elämään kuuluu yhtä lailla tunteita ja toiveita, iloja ja suruja kuin meidänkin – ja sillä on painavia seurauksia kun päätämme, miten muiden lajien edustajia pitäisi kohdella.

Kikattavat rotat ja murjottavat mustekalat: kurkistus eläinten tunne-elämään

Kun tapaan pitkän eron jälkeen vanhempieni koirat, alkaa pitkä ja riemukas tervehdysrituaali, joka väistämättä johtaa rutattuihin mattoihin ja huojuviin huonekaluihin. Tiedän itse kokevani tunnetta nimeltä ilo, mutta mitä koirat tuntevat? Päällisin puolin tietenkin näyttää, että ne ovat vielä iloisempia kuin minä, mutta ovatko ne sittenkin vain vaistomaisesti toimivia robotteja? Kykenevätkö ne tiedostamaan ilonsa? Entä nauttiiko tomukylpyä ottava lintu? Tunteeko kala toveruutta parvessaan? Pelkääkö sammakko? Nauttiiko akaattikotilo?

Jokaiselle koskaan koiran tunteneelle asia on (ainakin koirien osalta) itsestäänselvä, mutta tiedeyhteisö on ollut aivan viime aikoihin saakka kovin vastahakoinen hyväksymään ajatusta eläinten tunteista, saatikka, että niiden tutkimus olisi itseään kunnioitavalle tiedemiehelle sopivaa puuhaa. Jokainen eläinten tunteita käsittelevä tuore kirja ja yhteenvetoartikkeli kuvailee ensi töikseen, kuinka kammottavan kaltoinkohdeltu ja lapsenkengissään koko tieteenala on. Eikä ihme: vielä 1995 julkaistu kirja Kun norsut itkevät antaa vahvan kuvan tiedeyhteisöstä, jossa koko tunteiden maininta on tabu, vaikka alan pioneerit olivatkin jo aloittaneet työnsä.

On mahdotonta astua toisen elävän olennon mieleen ja tuntea sen tunteita. Jos tarkkoja ollaan, en voi varmasti tietää edes sitä, onko teillä lukijoilla tunteita. Tunteita voidaan kuitenkin tutkia monin epäsuorin keinoin, ja tieteellinen konsensus on kallistumassa samalle kannalle kuin lemmikkiharrastajat. Tämä artikkeli käsittelee tunteiden evoluutiota ja tutkimusta, ja on Riverianan toive vuosipäivähaasteen tiimoilta.