Dinosaurusjoulu, osa 3: kuinka kuluivat dinosaurusten päivän tunnit?

Suurien kasvinsyöjien aika kuluu syödessä.

Aloitetaan oleellisesta uutisesta: kirjani on ilmestynyt! Dinosaurusten aika selkokielellä on nyt saatavilla kustantajan verkkokaupasta. Jännää!

Sitten asiaan.

Luonto- ja dinosaurusdokumenteissa olemme tottuneet näkemään eläinten elämän jatkuvana draaman ja vaarallisten tilanteiden vyörynä. Dokumentit kuitenkin leikkaavat todellisuutta molemmista päistä: toisaalta kauheimmat, brutaaleimmat tilanteet jäävät leikkauspöydälle, koska niitä ei voida näyttää katsojille. Eniten jää kuitenkin näyttämättä sitä osuutta, jossa ei tapahdu paljon mitään.

Kaiken kaikkiaan villieläinten elämä on paljon rauhallisempaa kuin voisi luulla. Jos menet merenrannalle katsomaan hanhia – jotka sentään ovat eläviä dinosauruksia – ne eivät jatkuvasti pakene henkensä edestä merikotkia ja kettuja tai käy elämän ja kuoleman kamppailuja keskenään pariutumiskumppaneista tai viimeisestä ruohonkorresta. Suurimman osan aikaa ne laiduntavat ja seurustelevat, torkkuvat ja hoitavat höyhenpukuaan. Samoista puuhista todennäköisesti koostui monen muinaisdinosauruksenkin tavanomainen päivä.

Parhaan lemmikin jäljillä, osa 2: hyvinvointi

Mitä koiran hyvä elämä sisältää?

Tämän artikkeliparin ensimmäisessä osassa vertailimme eri lemmikkieläinten ruokinnan ja hoidon hiilijalanjälkeä ja muita lemmikkibisneksen luonnolle ja ympäristölle tuottamia haittoja.

Toinen, vielä vaikeampi kysymys lemmikinpidon etiikassa on, kuinka itse lemmikin tarpeet ja hyvinvointi toteutuvat – ja mikä on riittävä hyvinvoinnin taso. Aihe on pinnalla, koska eläinsuojelulain suunnitteilla olevan uudistuksen mukana on puhuttu lemmikiksi sopimattomien lajien kielloista joko positiivi- tai negatiivilistan avulla.

Mitkä eläimet siis voivat hyvin lemmikkeinä, ja kuinka sitä voidaan mitata? Katsotaanpa.

Utelias mehiläinen ja uskollinen tiainen: persoonallisuuden salaisuudet

Eläinperheeseeni kuului kaksi kesyrottaa. Ne olivat siskokset, samasta poikueesta ja samassa häkissä kasvaneet – enkä olisi voinut kuvitella kahta niin erilaista persoonaa. Tummempi rotta oli luottavainen ja alistuva, antoi tehdä itselleen tai keräämilleen aarteille mitä tahansa korkeintaan vinkuen surkeasti vastalauseeksi. Vaalea neito oli tulinen ja itsepäinen ja näykkäisi kipeän varoituksen, jos sen tavaroihin yritettiin koskea. Vielä, kun ne vanhuudenheikkoina ja kasvainten vaivaamina saivat lopetuspiikkinsä, ne käyttäytyivät luontonsa mukaan: tumma kyyhötti paikallaan surkeasti vikisten, vaalea upotti napakasti hampaansa eläinlääkärin sormeen.

Kukapa ei olisi tavannut, tai vähintäänkin kuullut tarinoita eläimistä, jotka ovat yksilöllisiä persoonia? Tiedepiireissä koko aihetta kuitenkin välteltiin vuosikymmeniä kuin ruttoa, samoin kuin kaikenlaista eläinten tietoisuuden ja tunteiden tutkimusta. Tutkijat pelkäsivät, aiheellisesti, leimautuvansa epäuskottaviksi eläinten inhimillistäjiksi, jos edes myöntävät sen mahdollisuuden, että rotan tai papukaijan pääkopassa liikkuu jotain. Ajat ovat onneksi muuttuneet aivan parin viime vuosikymmenen aikana.