Ukrainan luonnonaarteista

Maisema Ukrainan Karpaateilta. Kuva: European Wilderness Society. CC 4.0 -lisenssi.

Tämä blogi on ollut viime aikoina hiljainen, ennen kaikkea koska Ukrainan sodan julmuuksien ja viimeisimpien IPCC-ilmastoraporttien yhteisvaikutus on ollut lamauttavan, mykistävän kauhea. Uutiset eivät ole erityisesti parantuneet, mutta alan vähitellen saada ääntäni takaisin, ja halusin kirjoittaa jotain Ukrainasta.

Ukraina-kuvastoa dominoivat nyt rauniot, kuolema ja panssarivaunut. Maalle uhkaa käydä samoin kuin Afganistanille, Irakille ja Syyrialle sitä ennen: uutisissa näkyy sota ja sen jäljet, ja ehkä harva koskaan tulee ottaneeksi selvää muusta. Olen itsekin – noloa kyllä – vasta nyt ryhtynyt selvittämään, millainen paikka Ukraina oikein on. Tässä artikkelissa nostan muutamia poimintoja maan luonnontieteellisistä aarteista – joista pienenpientä osaa muuten säilytetään Helsingin Kumpulassa. Niitä pääsee jälleen kesäkaudella katsomaan.

Dinosaurusjoulu, osa 4: siivekkäät serkut

Tupandactylus on hyvä esimerkki siipisaurusten älyttömistä mittasuhteista ja hurjista pääkoristeista.

Kun puhutaan dinosauruksista, mainitaan yleensä ainakin yksi niiden aikalaisryhmä: siipisaurukset, joita monesti suomeksi nimitetään lentoliskoiksi tai pterosaureiksi. Nämä eläimet muistuttivat liskoa vielä vähemmän kuin dinosaurukset (ja se on jo jotain se!). Pterosaurus-nimeä puolestaan on jokseenkin mahdotonta lausua, joten suosin itse siipisaurusta.

Näille kiehtoville otuksille on varattu tilaa niin kirjassani kuin uudessa Ylen Dinocastissakin, joten ne varmasti ansaitsevat myös oman blogiartikkelin.

Dinosaurusjoulu, osa 3: kuinka kuluivat dinosaurusten päivän tunnit?

Suurien kasvinsyöjien aika kuluu syödessä.

Aloitetaan oleellisesta uutisesta: kirjani on ilmestynyt! Dinosaurusten aika selkokielellä on nyt saatavilla kustantajan verkkokaupasta. Jännää!

Sitten asiaan.

Luonto- ja dinosaurusdokumenteissa olemme tottuneet näkemään eläinten elämän jatkuvana draaman ja vaarallisten tilanteiden vyörynä. Dokumentit kuitenkin leikkaavat todellisuutta molemmista päistä: toisaalta kauheimmat, brutaaleimmat tilanteet jäävät leikkauspöydälle, koska niitä ei voida näyttää katsojille. Eniten jää kuitenkin näyttämättä sitä osuutta, jossa ei tapahdu paljon mitään.

Kaiken kaikkiaan villieläinten elämä on paljon rauhallisempaa kuin voisi luulla. Jos menet merenrannalle katsomaan hanhia – jotka sentään ovat eläviä dinosauruksia – ne eivät jatkuvasti pakene henkensä edestä merikotkia ja kettuja tai käy elämän ja kuoleman kamppailuja keskenään pariutumiskumppaneista tai viimeisestä ruohonkorresta. Suurimman osan aikaa ne laiduntavat ja seurustelevat, torkkuvat ja hoitavat höyhenpukuaan. Samoista puuhista todennäköisesti koostui monen muinaisdinosauruksenkin tavanomainen päivä.

Dinosaurusjoulu, osa 1: paljonko oikeastaan tiedämme dinosauruksista?

Tänä vuonna joulunalus on dinosaurusten aikaa! Ensimmäinen oma kirjani, Dinosaurusten aika selkokielellä, ilmestyy joulukuun alussa. Kirjan viimeistelyn lisäksi olen pitkin syksyä vieraillut studiolla juttelemassa dinosauruksista joulukuussa ilmestyvää podcastia varten. Tämän kunniaksi julkaisen blogissa pienen juttusarjan näistä muinaiseläimistä kiehtovimmista, tai ainakin kuuluisimmista.

Yksi podcastissa esitetyistä kysymyksistä oli se, kuinka hyvä kuva meillä oikeastaan on dinosauruksista. Onko niiden evoluution iso kuva jo selvillä? Millaisia ovat suurimmat aukot tiedoissa? Se ansaitsee vähän studiossa antamaani perusteellisemmankin vastauksen, ja tässä se tulee.

Sarvikuonojen pitkä tarina

Nykyään sarvikuonoja on viisi lajia Afrikassa ja trooppisessa Aasiassa. Niistä tulevat mieleen auringon paahtamat savannit, aseistautuneet riistanvartijat, kiinalainen perinnelääkintä ja trofeemetsästys.

Mutta sarvikuonojen juuret ovat syvällä muinaishistoriassa. Maailman normaalitila on runsas sarvikuonolajisto vähintään kolmella eri mantereella. Pienimmät sarvikuonot olivat vain koiran kokoisia, mutta suurimpien pää keikkui korkealla kirahvien yläpuolella. Tämä artikkeli kertoo sarvikuonojen historian niiden alusta jääkausiajan alkuun.

Viikon tiedeuutinen: napaseudun dinosaurusten höyheniä

115 miljoonaa vuotta vanhoja höyheniä: yläoikealla oleva höyhen lienee petodinosauruksen, muut lintujen. Kuva: Kundrát ym. 2020 / Gondwana Research.

Höyhenekkäät dinosaurusfossiilit ovat monille tuttuja, mutta vähemmän tunnettuja ovat tapaukset, joissa höyhenet säilyvät ilman dinosauruksia. Tänä vuonna huikeita höyhenlöytöjä raportoitiin Australiasta seudulta, joka dinosaurusten aikaan oli eteläisellä napaseudulla.

Tämä artikkelisarja kertoo tiedeuutisia, jotka ovat jääneet muissa medioissa vähälle huomiolle tai kokonaan ilman. Toivottavasti se myös auttaa kertomaan, että tiedettä tehdään paljon enemmän kuin samoja otsikoita toistavista uutisista voisi päätellä, ja sen parissa puurtavat monenlaiset ihmiset.

Dinosaurusten tuhon selviytyjät

Joukkosukupuuton harvat selviytyjät perivät tyhjän maan. Mutta kuinka harva oikeastaan selvisi?

Sain heinäkuussa sähköpostilaatikkooni kysymyksen, joka oli alun perin lähetetty Kysy kirjastonhoitajalta -palveluun. Se kuului näin:

Mikä oli nykyisten selkärankaisten eläimien sukupuun rakenne liitukauden lopulla.
Siis montako (nykyisten eläimien kannalta relevanttia) lajia selvisi sukupuutosta? Luukaloja lienee niin paljon, että lajimäärän arvio riittää, mutta maaselkärankaisten tilanne voisi kiinnostaa yksityiskohtaisemminkin.

Kysymys oli vaikea, mutta sitäkin kiinnostavampi. Kuinka vakava oikeastaan oli liitukauden lopun massasukupuutto niiden eliöryhmien näkökulmasta, jotka kuitenkin selvisivät siitä? Kuinka monesta onnekkaasta nykyinen nisäkkäiden, lintujen tai muiden eläinten monimuotoisuus polveutuu? Tämä artikkeli on laajennettu versio vastauksestani.

Fossiilijahdissa Englannissa, osa 2

Osa 1, osa 3.

Juttusarjan edellisen osan lopuksi matkasimme haikein mielin Isle of Wightilta takaisin pääsaarelle, laukut jo lupaavasti fossiililöydöistä pullistellen.

Seuraavaksi ajelimme läpi New Forestin kansallispuiston (joka on sikäli osuvasti nimetty, että se ei ole metsää, vaan enimmäkseen nummea) ja kumpuilevan englantilaisen maaseudun, jossa jokainen kylä oli kuin uusi kopio Emmerdalen lavasteista.

Nyt tiedossa on ammoniitteja ja merimatelijoita Jurassic Coastilla, auringossa palanutta ihoa, eksoottisia vieraslajeja ja visiitti Walesin dinosaurusten pariin.

Fossiilijahdissa Englannissa, osa 1

Osa 2, osa 3.

Vietimme puolisoni kanssa toukokuun viimeisen viikon Englannissa Björn Kurtén -klubin maastoekskursiolla. Meidät otettiin ystävällisesti mukaan, vaikka emme olekaan suoraan tekemisissä Helsingin yliopiston kanssa. Seitsemän hengen seurueemme vietti kahdeksan päivää kiertäen eteläisen Englannin fossiilikohteita. Palasimme matkalta uupuneina, pinttyneen likaisina ja vähän ruhjeilla, mutta onnellisina ja laukut fossiileja täynnä. Oli meillä mukana jopa yksi dinosauruksen palanen.

Tämä artikkeli on ensimmäinen osa matkakertomusta. Esihistoria muuttuu ihmeellisellä tavalla konkreettiseksi, kun sen kirjaimellisesti näkee kerroksina silmiensä edessä! Tällaista fossiilimatkailua voin lämpimästi suositella muillekin, eikä siihen tarvita paleontologin koulutusta.

Värejä miljoonien vuosien takaa

Microraptor aidoissa väreissään. Kuva: Ville Sinkkonen.

Dinosaurusten värien piti olla mysteeri, jota tiede ei koskaan ratkaise. Tai niin sanoivat lapsuuteni dinosauruskirjat.

Koskaan ei pitäisi sanoa ei koskaan. Dinosaurusvärien tieteenala on täyttänyt seitsemän vuotta. Mesotsooinen maailmankausi hahmottuu, jos nyt ei kaikissa sateenkaaren väreissä, niin ainakin paljon entistä kirkkaampana. On mustavalkoisia siipiä, raidallisia häntiä ja metallinhohtoa. Mutta kuinka ihmeessä se voidaan tietää?

Tämän artikkelin on kuvittanut puolisoni Ville Sinkkonen, joka on äskettäin loikannut vapaaksi kuvittajaksi. Tämä on ensimmäinen yhteistyöprojektimme. Klikkauksen takana siis lisää näitä hienoja maalauksia!