Hölynpölyä Dinosauruspuistossa: miksi kaikuluotaavia eläimiä on, mutta telepaattisia ei?

Luin uudelleen Michael Crichtonin 90-luvun scifijännärit Dinosauruspuisto ja Kadonnut maailma. Nämä Jurassic Park -elokuvien lähdemateriaalina toimineet kirjat ovat kiinnostava sekoitus perinpohjaista taustatyötä ja täysin hatusta vedettyä hölynpölyä. Tällä lukukerralla kiinnitin huomiota lepakkoaiheiseen kohtaan, josta tuli oiva blogijutun aihe: kuinka evoluutio onnistuu luomaan monimutkaisia ominaisuuksia, jotka vaativat monta eri elintä? Ja voisiko eläimille kuvitella ominaisuuksia, jotka eivät ole sinänsä mahdottomia, mutta niitä ei silti voi kehittyä?

Dinosaurusjoulu, osa 1: paljonko oikeastaan tiedämme dinosauruksista?

Tänä vuonna joulunalus on dinosaurusten aikaa! Ensimmäinen oma kirjani, Dinosaurusten aika selkokielellä, ilmestyy joulukuun alussa. Kirjan viimeistelyn lisäksi olen pitkin syksyä vieraillut studiolla juttelemassa dinosauruksista joulukuussa ilmestyvää podcastia varten. Tämän kunniaksi julkaisen blogissa pienen juttusarjan näistä muinaiseläimistä kiehtovimmista, tai ainakin kuuluisimmista.

Yksi podcastissa esitetyistä kysymyksistä oli se, kuinka hyvä kuva meillä oikeastaan on dinosauruksista. Onko niiden evoluution iso kuva jo selvillä? Millaisia ovat suurimmat aukot tiedoissa? Se ansaitsee vähän studiossa antamaani perusteellisemmankin vastauksen, ja tässä se tulee.

Kirjaesittely: Kadonneet eläimet

Olen pitänyt tätä blogia kohta 11 vuotta ja kirjoittanut lehtijuttuja lähes yhtä pitkään. Kuitenkaan hetkiä, jolloin konkreettisesti näkee kirjoitustensa vaikuttaneen tai inspiroineen muita, ei tule kovin usein, ja ne ovat joka kerta aivan yhtä hämmästyttäviä ja ilahduttavia.

Tämä kirja on yksi niistä.

Villieläimet perheenjäseninä

Joulupaketista paljastui Sesse Koiviston uusi kirja Tapiiri sohvapöydän alla, jonka jo ahmaisin kannesta kanteen. Harvoin olen naureskellut näin paljon kirjan ääressä ja lukenut (varmaan jo kyllästyneelle) puolisolleni pätkiä ääneen: ”Se [pahvilaatikko] tulee auton sisäpuolelle, koska siinä on susia.”

Tapiiri sohvapöydän alla on viimeisin lisäys Sesse Koiviston pitkään sarjaan teoksia elämästä eläinten parissa. Hänen puolisonsa Ilkka Koivisto oli Korkeasaaren eläintarhan johtajana vuodet 1968-1995, ja perhe myös asui Korkeasaaressa. Työt eivät todellakaan pysyneet työpaikalla, vaan vuosien varrella perhe pääsi läheisiin tekemisiin toinen toistaan kummallisempien villieläinten kanssa.

Kirja-arvio: tuhannen ja yhden lajin tarinat

Aina välillä luulen, että tiedän aika paljon luonnosta. Hallitsenhan sentään evoluution ja ekologian perusperiaatteet, tunnistan suurimman osan Suomen selkärankaisista (ainakin jos saan katsoa rauhassa) ja olen vuosien varrella imuroinut päähäni hämmentävän määrän nippelitietoa sieltä täältä. Halusitko tietää genomin koon evoluutiosta dinosauruksilla vai petunioiden taipumuksesta lihansyöntiin?

Sitten luin Metsän salainen elämä -kirjan ja muistin taas, etten tiedä mistään mitään. Kaikki vuosien varrella muistilokeroin upottamani tieto on vain mitä kevein pintaraapaisu. Kirja avaa huikeita näkymiä suomalaisten metsän maan hiljaisiin – olentoihin, joilla on sellaisia viehättäviä nimiä kuin salasyöjät, kiilurit, sudenmaidot ja pitsikät. Vasta, kun tietää edes jotain, voi ymmärtää kuinka vähän tietää. Ja se vasta kiehtovaa onkin.

Miltä tuntuu olla eläin?

Olen lukenut lähes peräkkäin kaksi kirjaa, joiden nimet ovat muunnelmia tästä kysymyksestä. Toinen on Helena Telkänrannan Millaista on olla eläin?, toinen Carl Safinan Beyond words: what animals think and feel? Molemmat teokset on julkaistu viime vuonna, ja ne ottavat osaa laajempaan keskusteluun eläinten kokemusmaailmasta.

Kirjailijat lähestyvät kysymystä eri näkökulmista, mutta molemmilla on sama perimmäinen vastaus: muut eläimet ovat paljon enemmän kaltaisiamme kuin olemme halunneet uskoa. Niiden elämään kuuluu yhtä lailla tunteita ja toiveita, iloja ja suruja kuin meidänkin – ja sillä on painavia seurauksia kun päätämme, miten muiden lajien edustajia pitäisi kohdella.

Kotidinosauruksen kouluttaminen

Minun ei suinkaan ollut tarkoitus ryhtyä papukaijaharrastajaksi. En ole edes juuri kiinnittänyt huomiota koko linturyhmään. Niin vain jotenkin kävi.

Oli kipeästi uutta kotia kaipaava lintu ja koti, johon se oli mahdollista ottaa. Sitten lintu tarvitsi lajitovereita. Nyt taloudessamme on kolme neitokakadua, eikä näihin hämmentävän älykkäisiin koukkunokkaisiin dinosauruksiin hurahtamisesta näytä olevan paluuta.

Toinen musta aukko eläinsivistyksessäni on ollut eläinten kouluttaminen. Olin kyllä hämärästi tietoinen, että meneillään on paradigmanmuutos eläinten koulutuksen suhteen, mutta en ole koskaan lukenut aiheesta kuin ohimennen. Ajoitukseni oli ilmeisen erinomainen, sillä suomeksi oli juuri ilmestynyt uusi kirja, jossa keskitytään juuri papukaijojen koulutuksen saloihin: Jarmo Tuutin Papukaijan koulutuksen perusteet. Kun se sysättiin käteeni, ei auttanut muuta kuin perehtyä aiheeseen. Tässä siis tuntumiani sekä itse kirjasta että uudesta ikkunasta eläviin dinosauruksiin.

Papukaija rekan nokassa ja muita lasarustarinoita

Marraskuussa ilmestynyt Helsingin Sanomien artikkelini käsitteli lasaruseläimiä – kerran sukupuuttoon kuolleiksi luultuja lajeja, jotka löytyvät uudelleen. Jutun keskipiste oli sympaattinen inkarotta (Cuscomys), jota Machu Picchussa muinoin asuneet inkat pitivät lemmikkinään (tai mahdollisesti ruokalajina, hautalöydöistä on vaikeaa sanoa varmasti). Sen luultiin kadonneen inkavaltion mukana, mutta kävikin ilmi, että se on elossa ja voi hyvin peräti kahden lajin voimin. Lajeista toisen – juuri sen inkahaudoista tutun – löytäjät raportoivat siitä vasta viime lokakuussa.

Hesarin juttuun ei tietenkään mahtunut kuin pari hassua esimerkkiä. Kadonneiden eläinten löytymisen tarinoita on paljon, vaikka tietenkin samaan aikaan surullisen vähän. Kuten Hesarissa kirjoitan, useimmat kuolleet myös pysyvät kuolleina.

Kiehtovia, hämmentäviä ja naurettavan epätodennäköisiä uudelleen löytymisen tarinoita on kuitenkin useita. Scott Weidensaulin klassikoksi noussut kirja The Ghost with Trembling Wings on täynnä niitä. Koska se on lisäksi mukaansatempaavasti kirjoitettu ja vuorottelee tunnetta ja tiedettä, informaatiota ja seikkailua sopivassa suhteessa, ei ole ihme että kirja on myyty loppuun useimpien kauppojen hyllyltä.

Yksi Weidensaulin uskomattomimpia tositarinoita on kertomus yökaijan uudelleen löytymisestä.

”Mikä tämä on suomeksi?”

Tämän tästä joku kysyy minulta, mikä tämän tai tuon eläimen tai kasvin suomenkielinen nimi on. Vähintään yhtä usein höyryän itsekseni siitä, että jonkin lehden uutistoimittaja tai peräti kirjan kääntäjä ei ole löytänyt oikeaa nimeä sille otukselle, josta puhuu, ja on joko kääntänyt englanninkielisen nimen sanatarkasti tai keksinyt itse aivan uuden.

Eilen gueretsojen suomenkielisiä nimiä pyynnöstä etsiessäni mieleeni juolahti idea. Voisin koota tietämäni eliöiden suomenkielisten nimien kokoelmat yhteen blogiartikkeliin. Tuumasta toimeen, ja tässä on tulos. Ehkä tästä linkkien ja kirjannimien valikoimasta on muille hupia, hyötyä tai mieluiten molempia.

Kaikki eilispäivät

Muinaiseläinten piirtelyteema jatkukoon vielä yhden artikkelin verran. Esittelyn ansaitsee tuore kirja nimeltä All Yesterdays, ja ehkä myös muutamat piirrokset, joita olen itse sen inspiroimana tehnyt.

Asianharrastajille All Yesterdays lienee merkittävin uusi kirja vuosiin, mutta luulenpa, että sen jälkimainingit tulevat näkymään myös dinosauruksista kertovissa kirjoissa, dokumenteissa ja vähän myöhemmin puhtaassa viihteessäkin.

All Yesterdays on tutkijoiden ja kuvittajien yhteistyössä kasaama kirja, joka tuulettaa hauskasti muinaiseläinten kuvaamisen perinteitä. Kuten kerroin aiemman artikkelini lopussa, kuvittajat ovat usein kenties turhankin konservatiivisia: dinosauruksista ja muista muinaiseläimistä on piirretty minimalistisia luiden päälle ripustettuja nahkoja. Erikoiset pehmeät kudokset ja räikeät värit on minimoitu, omituisesta käyttäytymisestä nyt puhumattakaan.

Mutta eiväthän oikeat eläimet sellaisia ole!