Hevosen pään sisässä

Edellisen – ja myös alkaneen – vuoden laajin työtehtäväni liittyy hevosiin. Ja sepä onkin opettavaista! Pidän kyllä hevosista, niiden katsomisesta ja piirtämisestä. Ne ovat kauniita, niillä on jännittävä evoluutiohistoria ja ne ovat lähietäisyydeltä vaikuttavia, mutta en ole koskaan ollut erityisesti hevosihminen.

Olen piirtämässä sarjakuvakirjaa, jonka teettää työnantajani, tiedeviestintä- ja tutkimusyritys Arador Innovations. Hevosen mieli –sarjakuva kertoo hevosten elämästä niiden omasta näkökulmasta, uuden tieteellisen tiedon valossa. Kyseessä on erikoinen usean genren yhdistelmä: faktaa ja fiktiota, tiedettä ja sarjakuvaa.

Näytekuvat ovat nyt valmiita ja kirjaa voi ennakkotilata. Olen oppinut matkalla jo valtavasti hevosista, sekä tutkimusartikkeleita ja kirjoja lukemalla että keskustelemalla hevososaajien kanssa. Jaan tässä artikkelissa muutamia oppimiani tiedonmurusia sekä muutamia näytteeksi tehtyjä sarjakuvaruutuja.

Hevonen ei ole karvainen ajoneuvo, vaan tunteva eläin, jolla on omanlaisensa mieli ja kokemusmaailma. Vaikka eläinten ymmärtäminen on itsessään kiehtovaa, hevosen tapauksessa se myös tekee niiden kanssa toimimisesta mukavampaa molemmille osapuolille – ja turvallisempaa, sillä puolen tonnin eläimen paniikki ei ole kenellekään kivaa.

Hevosten evoluutio alkoi eoseenikauden loputtomissa lämpimissä metsissä, joissa koirankokoiset alkuhevoset puikkelehtivat lentokyvyttömien jättiläislintujen ja korkeuksiin kohoavien puunrunkojen lomassa. Viisikymmentä miljoonaa vuotta selviytymistä ei häviä muutamassa vuosituhannessa tallissa, vaan hevosella – samoin kuin muillakin kotieläimillä – on yhä monella tapaa villi mieli.

Vuosimiljoonien mittaan hevoseläinten heimossa on kehittynyt lukuisia lajeja, koirankokoisista jopa nykyisten työhevosten kokoluokkaan. Kaikki nykyään elävät hevoseläimet kuuluvat sukuun Equus, joka kehittyi vasta pari miljoonaa vuotta sitten.

Equus-suvun eläimet – hevoset, seeprat ja aasit – ovat jääkausiajan lapsia. Ne kehittyivät elämään avoimilla ruohotasangoilla, vaikka selviytyvät muunkinlaisissa ympäristöissä. Ne ovat vahvasti kursoriaalisia eli juoksemiseen sopeutuneita. Nisäkkäiden alkuperäisestä viisivarpaisesta käpälästä on niillä jäljellä pelkkä äärimmilleen viritetty yksivarpainen juoksukenkä.

Villihevosten kotina toimineilla ruohomailla oli paitsi paljon suuria kasvinsyöjiä, myös aikamoinen liuta niitä saalistavia petoja. Koska hevosen vahvin laji on juokseminen, elossa säilyivät todennäköisimmin sellaiset hevoset, jotka säikähtivät helposti ja pyrähtivät matalalla kynnyksellä pakoon kaikkea vähänkään epäilyttävää. Vaikka domestikaatio vähentää pelokkuutta, ei näin syvään juurtunutta piirrettä aivan helposti poisteta kokonaan. Siksi hevoset yhä säikkyvät mitä kummallisimpia asioita, kuten tuulessa rapisevia muovipusseja ja väärään paikkaan siirrettyjä ämpäreitä.

Kaikki jääkauden eläimet eivät tietenkään olleet yhtä pakoalttiita: toisille hyökkäys oli paras puolustus. Hevonenkin olisi varmaan käyttäytymiseltään aivan erilainen eläin, jos sillä olisi sarvet kuin alkuhärällä! Jostain syystä hevoseläimille ei ole kuitenkaan koskaan kehittynyt sarvia tai muutakaan näyttävää aseistusta, toisin kuin vaikkapa serkuilleen sarvikuonoille, joilla onkin hyvin erilainen asenne uhkia kohtaan.

Kesy hevosemme kuuluu lajiin Equus ferus (joka tarkoittaa kirjaimellisesti villiä hevosta). Senkin lajitoverit ovat eläneet monenlaisissa ympäristöissä. Ne olivat kotonaan jäätiköitymisjaksojen kylmällä arotundralla mammuttien ja villasarvikuonojen kanssa, mutta elivät myös leudommilla aroilla ja preerioilla, kuumilla puoliaavikoilla ja jopa Euroopan Eem-lämpökauden niittyjen täplittämissä lehtimetsissä, joissa ne jakoivat maiseman kauriiden, norsujen ja berberimakakien kanssa.

Vaikka hevoset ovat pärjänneet metsissäkin, suurimman osan ajallista ja alueellista levinneisyyttään ne ovat eläneet avoimissa ympäristöissä, joissa kyky nähdä ja kuulla kauas oli ratkaisevan tärkeä. Tästä näkökulmasta tyypillinen talli ahtaine karsinoineen ja näköesteenä toimivine seinineen onkin hevoselle haastava ympäristö. Eikä tarvitse ihmetellä sitäkään, miksi monelle hevoselle kuljetusvaunuun meneminen on niin pelottavaa!

Hevonen on kuitenkin, aron saaliseläimen mielestään huolimatta, hämmästyttävän sopeutuvainen. Moni hevonen tekee nöyrästi mitä kummallisimpia asioita, joita ihmiset vain keksivätkään niiltä pyytää. Monet asiat, joita hevosten kanssa tehdään, ovat pikemminkin tottumuksen ja käytännön sanelemia kuin millään tavalla hevosille luonteenomaisia. Jos asiaa ei ole tullut kyseenalaistaneeksi, hevosen sulkeminen ratsastuksen jälkeen karsinaan voi tuntua yhtä itsestäänselvältä ja luontevalta kuin auton parkkeeraaminen talliin tai kirjan palauttaminen hyllyyn. Sinnehän se kuuluu, eikös? Hevoset tuskin kuitenkaan seisoisivat suurta osaa elämästään yksin komerossa, jos saisivat itse päättää. Itse asiassa hevosten stressitaso on tutkimusten mukaan korkeampi, jos ne eivät pysty karsinassaan näkemään ulos tai koskettamaan toisia hevosia.

Ratsastaminenkaan ei tietenkään ole hevoselle luontevaa – sitä ei ole suunniteltu kantamaan ihmisapinaa selässään yhtään sen enempää kuin hirveä tai norsuakaan. Kouluratsastus innokkaine yleisöineen, hienoine asuineen ja outoine liikkeineen on hevoselle suunnilleen yhtä luontevaa kuin se, että katsoisimme niiden kanssa tv:tä tai pyytäisimme niitä kirjoittamaan runoja. (Jos hevoset kirjoittaisivat runoja, ne varmaan kertoisivat kevätruohon ihanuudesta, vai mitä luulette?).

Ikävä kyllä ihmisten vaatimat epäluontevat asiat eivät ole hevosen kannalta aina harmitonta kummallisuutta, vaan ne voivat tuottaa hevoselle pelkoa, stressiä tai aika vakaviakin kipuja. Tuoreiden suomalaistutkimusten mukaan sekä maastoratsastus– että ravikisojen jälkeen huomattavalla osalla hevosista on suussaan kuolainten aiheuttamia vammoja. Myös satulan ja sen päällä istuvan ihmisen paino voi aiheuttaa esimerkiksi lihaskipuja.

Tämä kaikki ei kuitenkaan tarkoita, että ihmisen kanssa toimiminen olisi aina hevoselle epämiellyttävää. Jos hevosen omat tarpeet huomioidaan ja ihmisten toiveet opetetaan sille positiivisen vahvistamisen eikä kivun, epämukavuuden ja pakottamisen kautta, voi yhdessä työskentely oikein hyvin olla myös hevosen päivän kohokohta.

Rapsuttaminen ja herkut auttavat moneen! Sen sijaan hevosen taputtaminen – etenkin voimallisesti – ei ole hevosen näkökulmasta niinkään palkinto kuin epämukavuutta, jonka ne yleensä suopeasti sietävät.

Hevonenhan on luonnoltaan sosiaalinen eläin, ja monien nisäkkäiden tapaan pystyy nauttimaan myös muiden eläinten kuin lajitoveriensa seurasta. Myös aivojen ja lihasten käyttäminen on eläimille mieluisaa, vaikka sitä ei tehtäisikään kaikkein lajityypillisimmällä tavalla.

Hevosen kanssa voidaan tehdä myös paljon sellaista, mitä olemme tottuneet yhdistämään muihin eläimiin – hevosen voi viedä vaikka metsälenkille siinä missä koirankin. Osana sarjakuvahankkeen taustatyötä olimmekin tarinan päähenkilön esikuvana toimivan täysverihevosen metsälenkkiseurana.

Saimme oppia, että hevonen nautti silminnähden metsän vaihtelevista maisemista ja tuoksuista. Lisäksi epätasaisessa maastossa kulkeminen on hyväksi lihaskunnolle ja tasapainolle: eihän ihmisenkään keho pysy kunnossa vain maantiellä tallustamalla. Oli kiehtovaa huomata itsekin, kuinka huolestuttavalta tuntui nähdä hevosen kulkua maastossa, joka ei ole sileäksi jyrätty. Ikään kuin hevonen olisi eläin, joka ei osaa kävellä luonnossa! Omiin harhakäsityksiinsä törmääminen on aina kiinnostavaa ja valaisevaa.

Seuraavaksi on aika siirtyä näytekuvista ja suunnittelusta itse sarjakuvasivujen tehtailuun. Sarjakuvakirjan on määrä ilmestyä marraskuussa. Sitä odotellessa!

---

Lähteitä ja lisätietoa:

Sarjakuvien sisällöllisen käsikirjoituksen toteuttaa ja kuvituksia ohjeistaa Helena Telkänranta

Minna Tallberg (2020): Toimiva hevonen: näin onnistut. Kuuranmäen Oy

Tuire Taimio (2004): Hevosen kanssa. WSOY