Ukrainan luonnonaarteista

Maisema Ukrainan Karpaateilta. Kuva: European Wilderness Society. CC 4.0 -lisenssi.

Tämä blogi on ollut viime aikoina hiljainen, ennen kaikkea koska Ukrainan sodan julmuuksien ja viimeisimpien IPCC-ilmastoraporttien yhteisvaikutus on ollut lamauttavan, mykistävän kauhea. Uutiset eivät ole erityisesti parantuneet, mutta alan vähitellen saada ääntäni takaisin, ja halusin kirjoittaa jotain Ukrainasta.

Ukraina-kuvastoa dominoivat nyt rauniot, kuolema ja panssarivaunut. Maalle uhkaa käydä samoin kuin Afganistanille, Irakille ja Syyrialle sitä ennen: uutisissa näkyy sota ja sen jäljet, ja ehkä harva koskaan tulee ottaneeksi selvää muusta. Olen itsekin – noloa kyllä – vasta nyt ryhtynyt selvittämään, millainen paikka Ukraina oikein on. Tässä artikkelissa nostan muutamia poimintoja maan luonnontieteellisistä aarteista – joista pienenpientä osaa muuten säilytetään Helsingin Kumpulassa. Niitä pääsee jälleen kesäkaudella katsomaan.

Luolakarhun todellinen klaani

Luolakarhu Juravuorten kesässä.

Jääkauden eläimissä vilahtelee tiuhaan sana luola: on luolaleijonaa, luolahyeenaa ja luolamiestä. Useimmat näistä otuksista eivät olleet erityisen kiinnostuneita luolista, vaikka toki käyttivät suojaa, kun sellainen kohdalle osui. Luoliin joutuneilla luilla oli kuitenkin hyvät mahdollisuudet säilyä nykypäivään, joten sieltä niitä yleensä löydetään.

Yksi on poikkeus. Eurooppalaisen luolakarhun nimessä ”luola” on hyvästä syystä. Luolakarhu oli vaikuttava jääkauden otus, joka koossa kilpaili suurimpien elävien karhujen kanssa, mutta maineensa veroinen suurpeto se ei ehkä ollut. Luulöydöt antavat kuvan pikemminkin kaltoinkohdellusta nalle-ressukasta.

Eem, eli miltä Euroopassa pitäisi näyttää?

Eem-lämpökauden hirvieläimiä Keski-Euroopasta: kuusipeura (täpläkauris), saksanhirvi (isokauris), hirvi, Megaloceros ja metsäkauris.

Jääkaudet ja niiden väliset lämpimät jaksot eli interglasiaalit ovat vuorotelleet parin viime vuosimiljoonan aikana ainakin kymmenkunta kertaa. Ne ovat myllänneet etenkin pohjoisten mannerten luonnon hyvin toisennäköiseksi kuin se muuten olisi.

Mutta muukin kuin sää on muuttunut. Viime jääkaudella – joka oli nimeltään Veiksel – suuret eläimet vaelsivat Euroopan mailla ja mannuilla. Niihin kuuluivat villamammutit ja villasarvikuonot, myskihärät ja muut arktisten olojen eläimet. Kun jääkausi loppui, mammutin fauna vetäytyi koilliseen kohti Siperiaa. Arktiset lajit eivät enää pärjänneet Euroopan leviävissä metsissä ja soistuvissa maisemissa.

Samoin kävi edellisilläkin lämpökausilla. Tarkoittaako se sitten, ettei Euroopassa lämpiminä aikoina ollut mitään suuria ja jännittäviä eläimiä? No ei varmasti tarkoita, kertovat Eem-kauden fossiilit.

Kesäpesukarhut ja papukaijakarkurit kuriin, vaatii EU

Pesukarhuja Madridissa, papukaijoja Lontoossa, eksoottisia rapuja Italiassa ja myrkyllisiä jättiputkia Suomessa. Eurooppa on saanut vähintäänkin oman osuutensa ongelmallisia vieraslajeja. Niistä osa uhkaa alkuperäisluontoa, toiset aiheuttavat tuhoja maataloudelle, kolmannet tukkivat vesiväyliä tai vahingoittavat ihmisiä. Arvioiden mukaan ne aiheuttavat miljardien eurojen taloudelliset tappiot vuosittain. (kuva: eteläamerikkalaisia munkkiaratteja Espanjassa. Tamara K/Wikipedia.)

Eipä ihme, että Euroopan unioni haluaa ottaa ohjat käsiinsä jäsenmaiden jotensakin leväperäisestä tavasta hoitaa vieraslajiongelmia. Parhaillaan ollaan panemassa käytäntöön EU:n uutta vieraslajiasetusta, jonka tarkoitus on patistaa koko Eurooppa hoitamaan nurkkansa kuntoon.

Mtv uutisoi tilanteesta, ja luonnollisesti räikyvin otsikoin: ”EU kieltämässä vieraslajeja – eksoottisten eläinten harrastajat pelkäävät harrastuksensa loppuvan”. Mahtaako eläinharrastajilla olla syytä huoleen, ja jos on, vainotaanko meitä syyttä suotta, vai onko joidenkin lajien kauppakielto todella paikallaan?

Luonto palaa Eurooppaan, vai palaako?

Huomasin, että tällä viikolla kahdessa eri lehdessä on julkaistu kirjoittamani artikkelit, joiden johtopäätökset näyttävät äkkiseltään olevan räikeässä ristiriidassa keskenään.

Tammikuun Tiede-lehden villiinnyttämisjutussa sanotaan, että Euroopassa luonnon hävityksen huippu alkaa olla ohi, ja että villieläinten kannat ovat itse asiassa hitaassa kasvussa. Rewilding Europen teettämän raportin mukaan selkärankaisten (niiden, joista tietoa on) populaatiot ovat kasvaneet 1970-luvulta nykypäivään keskimäärin kuusi prosenttia palearktisella alueella. Se kattaa Euroopan lisäksi Aasian pohjoiset osat ja Pohjois-Afrikan.

Samaan aikaan torstainen luontopalstani Uudenkaupungin sanomissa kauhistelee, että Euroopassa on peräti 420 miljoonaa lintua vähemmän kuin vuonna 1980. Toinen luku viittaa varovaiseen toiveikkuuteen, toinen katastrofaaliseen romahdukseen. Miten nämä luvut voivat pitää paikkansa samaan aikaan, ja mitä Euroopassa sitten oikein on meneillään?