Dinosaurusjoulu, osa 4: siivekkäät serkut

Tupandactylus on hyvä esimerkki siipisaurusten älyttömistä mittasuhteista ja hurjista pääkoristeista.

Kun puhutaan dinosauruksista, mainitaan yleensä ainakin yksi niiden aikalaisryhmä: siipisaurukset, joita monesti suomeksi nimitetään lentoliskoiksi tai pterosaureiksi. Nämä eläimet muistuttivat liskoa vielä vähemmän kuin dinosaurukset (ja se on jo jotain se!). Pterosaurus-nimeä puolestaan on jokseenkin mahdotonta lausua, joten suosin itse siipisaurusta.

Näille kiehtoville otuksille on varattu tilaa niin kirjassani kuin uudessa Ylen Dinocastissakin, joten ne varmasti ansaitsevat myös oman blogiartikkelin.

Viikon aikamatka: huikea siivekäs Kiinasta

Siipisaurien luut olivat melkein pelkkää ilmaa. Kevyet, mutta vahvat luut olivat yksi niistä valttikorteista, joiden avulla siipisaurit hallitsivat taivaita 150 miljoonan vuoden ajan. Huono puoli on, että ne ovat surkeita fossiloitumaan. Täydelliset siipisauriluurangot ovat harvinaisia, useimmat niistä ovat pahoin litistyneitä ja monet lajit tunnetaan yhdestä ainoasta yksilöstä.

Luoteis-Kiinasta löydetystä Hamipterus tianshanensis -siipisaurista tuli kertaheitolla yksi parhaiten tunnetuista ryhmänsä edustajista, kun se julkaistiin viime viikolla. Paleontologit löysivät nimittäin kokonaisen röykkiön kolmiulotteisia, erinomaisen hyvin säilyneitä luita. Kasassa on ainakin 40 yksilöä, kenties rajuilman taivaalta suistamia ja järvenpohjaan huuhtomia. Vielä ällistyttävämpää oli, että luiden joukosta löydettiin viisi hyväkuntoista munaa.

Tällainen määrä materiaalia lupaa antaa paljon uutta tietoa siipisaurien elintavoista, vaikka sitä onkin tutkittu vasta hyvin alustavasti. Eläviin eläimiin vertailemalla esimerkiksi sukupuolten väliset kokoerot tai munien rakenne voivat kertoa yllättävän tarkkoja tarinoita yli sata miljoonaa vuotta sitten kuolleen siivekkään käyttäytymisestä.

Viikon aikamatka: mastopäinen ilmojen valtias

Aikakone vei meidät tällä kertaa kaukaiselle valtamerisaarelle liitukaudella, dinosaurusten ajan loppupuolella. Saarelle kerääntyvät vuosittain lisääntymään kenties kaikkien aikojen mestarillisimmat pitkänmatkan lentäjät, Nyctosaurus-suvun siipisaurit, joista yksi kohottautuu tässä tarkistamaan, ettei näköpiirissä ole pesärosvoja, ennen kuin ryhtyy munintapuuhiin.

Näin piirrät dinosauruksesi, osa 2

Kuten edellisessä artikkelissa lupailin, nyt piirretään muinaiseläin ja katsellaan samalla vähän myös työvälineitä ja puuhaan kuluvaa aikaa. Omat tärkeimmät välineeni ovat kuvassa: tussi- ja luonnospaperia, lyijykynä ja pyyhekumeja ja kapeita piirrustustusseja. Väreinä toimivat sarjakuvatussit (Copic, Promarker ja Flexmarker) sekä vesiliukoiset puuvärit. Kuvasta puuttuu vielä kapea sivellin, jolla puuvärejä levitetään.

Sanotaanpa, että kohteena on Dorygnathus banthensis -siipisauri. Se ei tosin ole dinosaurus, mutta muinainen eläin kuitenkin, joten otsikko ei toivottavasti ole toivottoman harhaanjohtava. Tämä Saksan Posidonia-saviliuskekivistä tunnettu siipisauri eli 180 miljoonaa vuotta sitten eli jurakauden alussa.

Lentävät hirviöt, eli voiko linnulla ratsastaa?

Jättiläismäiset lentävät eläimet tuntuvat kiehtovan ihmisiä. Tarut, sadut ja elokuvat vielä tänä lentokoneiden aikakautenakin ovat pullollaan hirviömäisen kokoisia lintuja, lentoliskoja, lohikäärmeitä ja ties millaisia siipiveikkoja. Yhteistä niille on se, että ne ovat tarpeeksi suuria kantamaan mukanaan ihmistä. Lentävän eläimen selässä ratsastaminen on niin kiehtova ajatus, että se näyttää toistuvan kerta toisensa jälkeen tarinoissa, joita tylsä todellisuus ei pääse rajoittamaan.

Suomalainen ukkoslintu Kokko, Persian mytologian Rok-lintu ja aasialaisten tarujen lohikäärmeet ovat vain muutamia vanhoja esimerkkejä siivekkäistä jättiläisistä. Tuoreempikin kulttuuriperintömme kuhisee niitä: Harry Potterissa lennetään hevoskotkilla ja siivekkäillä hevosilla, ja Näin koulutat lohikäärmeesi-elokuvan katsoneista suurin osa varmasti haaveilee omasta lohikäärmeestä. Avatarin siivekkäät ratsut näyttävät saaneen inspiraationsa lentoliskoista ja nelisiipisestä Microraptorista (kuva: Avatar Wiki).

Todellisen maailman siivekkäät tuottavat näiden olentojen jälkeen pettymyksen. Niin sykähdyttävä näky kuin suuri lentävä lintu onkin, niistä painavimmatkaan eivät yllä kuin hieman reiluun pariinkymmeneen kiloon. Kyhmyjoutsen ja isotrappi kuuluvat lentävistä linnuista painavimpiin. Siipien kärkivälissä mitaten suurimpia lintuja ovat taitavimmat liitäjät: korppikotkat, kondorit ja albatrossit. Kondorien ja korppikotkien siipiväli yltää kolmen metrin tienoille, ja suurimpien albatrossien jopa kolmeen ja puoleen metriin. Mikään näistä liitäjistä ei kuitenkaan paina kymmentä kiloa enempää.

Vielä 70-luvulla arveltiin, että joutsenet ja trapit kumppaneineen ovat väkisinkin suurimpia mahdollisia lentäviä eläimiä. Moisia väitteitä on sen jälkeen saatu nieleskellä, sillä fossiiliaineisto on paljastanut nykyisten lintujen olevan suoranaisia kirppuja menneiden aikojen hirviöihin verrattuna.

Siipisaureja ja kehrääjälintuja

Siipisaurit (tutummin lentoliskot, Pterosauria) olivat kulta-aikanaan kutakuinkin yhtä monimuotoinen ja runsas ryhmä kuin linnut nykyään. Ja kuten lintujenkin tapauksessa, niiden joukkoon mahtuu melkoisia omituisuuksia. Kuten fossiilien kohdalla yleensä, tämän muinaisen lentävien eläinten ryhmän lajikirjosta tunnetaan vain onneton murto-osa: 110 lajia 150 miljoonan vuoden ajalta, verrattuna vaikkapa nykyhetken 10 000 lintulajiin. Silti tästäkin rajoitetusta otoksesta löytyy toinen toistaan erikoisempia muotoja.

Yksi ihmeellisimmistä ovat anurognathidit. Ne eivät ehkä ole isoja tai verenhimoisia, mutta sitäkin kiehtovampia.

Vuosi 2009 fossiileina, osa 2: ei-enää puuttuvat linkit

Vuosi 2009 oli myös välimuotofossiilien kannalta antoisaa aikaa, ja ”puuttuvia linkkejä” on taas muutama vähemmän. Tässä kohtaa voisi tietenkin huomauttaa, ettei mitään välimuotoja ole olemassakaan, vaan jokainen eläinlaji on oma, itsenäinen ja sellaisenaan valmis yksikkönsä. Se, että niistä myöhemmin kehittyy jotakin muuta, ei tarkoita että ne itsessään olisivat olleet mitenkään keskeneräisiä. Toisaalta kaikki koskaan eläneet eliöt ovat olleet välimuotoja esi-isiensä ja jälkipolvien välillä, elleivät ole sitten päätyneet sukupuuttoon.

Siipisauritkin tälle vuosituhannelle

Dinosaurusten kohdalla julkisuuskuva on seurannut varsin hyvin tieteen kehitystä, kuten jo aiemmin kirjoittelin. Nykyään kiinnostuneet lapsetkin tietävät, että raptoreilla oli höyhenet ja että dinosaurukset olivat huolehtivia äitejä ja isiä. Samaa ei voi kuitenkaan sanoa siipisaureista (Pterosauria). Vanhastaan nämä otukset tunnetaan lentoliskoina tai ”pterodaktyleina”, mutta käytän mieluummin siipisauria, koska näillä eläimillä ei todellakaan ollut mitään tekemistä liskojen kanssa.

Vanhoissa rekonstruktioissa siipisaurit kuvattiin yleensä jonkinlaisiksi suomupeitteisiksi hirviölepakoiksi, jotka poikkeuksetta joko kalastivat merellä tai söivät raatoja. Kuvataanpa niiden parhaimmillaan jopa haisevan inhottavasti raadolta. Maalla ne seisoskelevat takajaloillaan, ja jos ne ylipäätään liikkuvat, ne tekevät sen kömpelösti ryömien. Viereisen kuvan lepakkomainen raadonsyöjä-Pteranodon on James Gurneyn Dinotopia-kirjasta.