Dinosaurusjoulu, osa 4: siivekkäät serkut

Tupandactylus on hyvä esimerkki siipisaurusten älyttömistä mittasuhteista ja hurjista pääkoristeista.

Kun puhutaan dinosauruksista, mainitaan yleensä ainakin yksi niiden aikalaisryhmä: siipisaurukset, joita monesti suomeksi nimitetään lentoliskoiksi tai pterosaureiksi. Nämä eläimet muistuttivat liskoa vielä vähemmän kuin dinosaurukset (ja se on jo jotain se!). Pterosaurus-nimeä puolestaan on jokseenkin mahdotonta lausua, joten suosin itse siipisaurusta.

Näille kiehtoville otuksille on varattu tilaa niin kirjassani kuin uudessa Ylen Dinocastissakin, joten ne varmasti ansaitsevat myös oman blogiartikkelin.

Siipisauritkin tälle vuosituhannelle

Dinosaurusten kohdalla julkisuuskuva on seurannut varsin hyvin tieteen kehitystä, kuten jo aiemmin kirjoittelin. Nykyään kiinnostuneet lapsetkin tietävät, että raptoreilla oli höyhenet ja että dinosaurukset olivat huolehtivia äitejä ja isiä. Samaa ei voi kuitenkaan sanoa siipisaureista (Pterosauria). Vanhastaan nämä otukset tunnetaan lentoliskoina tai ”pterodaktyleina”, mutta käytän mieluummin siipisauria, koska näillä eläimillä ei todellakaan ollut mitään tekemistä liskojen kanssa.

Vanhoissa rekonstruktioissa siipisaurit kuvattiin yleensä jonkinlaisiksi suomupeitteisiksi hirviölepakoiksi, jotka poikkeuksetta joko kalastivat merellä tai söivät raatoja. Kuvataanpa niiden parhaimmillaan jopa haisevan inhottavasti raadolta. Maalla ne seisoskelevat takajaloillaan, ja jos ne ylipäätään liikkuvat, ne tekevät sen kömpelösti ryömien. Viereisen kuvan lepakkomainen raadonsyöjä-Pteranodon on James Gurneyn Dinotopia-kirjasta.