Dinosaurusjoulu, osa 4: siivekkäät serkut

Tupandactylus on hyvä esimerkki siipisaurusten älyttömistä mittasuhteista ja hurjista pääkoristeista.

Kun puhutaan dinosauruksista, mainitaan yleensä ainakin yksi niiden aikalaisryhmä: siipisaurukset, joita monesti suomeksi nimitetään lentoliskoiksi tai pterosaureiksi. Nämä eläimet muistuttivat liskoa vielä vähemmän kuin dinosaurukset (ja se on jo jotain se!). Pterosaurus-nimeä puolestaan on jokseenkin mahdotonta lausua, joten suosin itse siipisaurusta.

Näille kiehtoville otuksille on varattu tilaa niin kirjassani kuin uudessa Ylen Dinocastissakin, joten ne varmasti ansaitsevat myös oman blogiartikkelin.

Dinosauruspuiston todelliset kasvot 3: lentoliskot

Nyt olen vihdoin nähnyt Jurassic Worldin, ja voin jatkaa tätä sarjaa uudistuneella innolla. Sanottakoon elokuvasta toistaiseksi vain sen verran, että yllätyin positiivisesti. Odotuksetkaan eivät toki järin korkealla olleet, mutta oli se jotain. Siitä aiheesta lisää tuonnempana. Nyt on siipisaurien aika.

Ensimmäisessä Jurassic Park -elokuvassa Pteranodonit esiintyvät lähinnä lentelevänä rekvisiittana, mutta myöhemmissä sarjan osissa, Jurassic World mukaan lukien, ne ansiokkaasti hyökkäilevät ihmisten kimppuun. Ihmisiä syövät siipisaurit eivät sinänsä ole edes epäuskottavia. Harmi kyllä ne esitetään nahkapeitteisinä hirviölepakoina, juuri sellaisina kuin B-luokan hirviöelokuvissa yleensä.

Siipisaureista on viime vuosikymmeninä opittu huikean paljon. Ne olivat kiehtovia, monimuotoisia ja todennäköisesti huiman kauniita eläimiä – ja ehkäpä paremmin taivaiden valtiaiksi sopivia kuin linnut.

Viikon aikamatka: huikea siivekäs Kiinasta

Siipisaurien luut olivat melkein pelkkää ilmaa. Kevyet, mutta vahvat luut olivat yksi niistä valttikorteista, joiden avulla siipisaurit hallitsivat taivaita 150 miljoonan vuoden ajan. Huono puoli on, että ne ovat surkeita fossiloitumaan. Täydelliset siipisauriluurangot ovat harvinaisia, useimmat niistä ovat pahoin litistyneitä ja monet lajit tunnetaan yhdestä ainoasta yksilöstä.

Luoteis-Kiinasta löydetystä Hamipterus tianshanensis -siipisaurista tuli kertaheitolla yksi parhaiten tunnetuista ryhmänsä edustajista, kun se julkaistiin viime viikolla. Paleontologit löysivät nimittäin kokonaisen röykkiön kolmiulotteisia, erinomaisen hyvin säilyneitä luita. Kasassa on ainakin 40 yksilöä, kenties rajuilman taivaalta suistamia ja järvenpohjaan huuhtomia. Vielä ällistyttävämpää oli, että luiden joukosta löydettiin viisi hyväkuntoista munaa.

Tällainen määrä materiaalia lupaa antaa paljon uutta tietoa siipisaurien elintavoista, vaikka sitä onkin tutkittu vasta hyvin alustavasti. Eläviin eläimiin vertailemalla esimerkiksi sukupuolten väliset kokoerot tai munien rakenne voivat kertoa yllättävän tarkkoja tarinoita yli sata miljoonaa vuotta sitten kuolleen siivekkään käyttäytymisestä.

Viikon aikamatka: mastopäinen ilmojen valtias

Aikakone vei meidät tällä kertaa kaukaiselle valtamerisaarelle liitukaudella, dinosaurusten ajan loppupuolella. Saarelle kerääntyvät vuosittain lisääntymään kenties kaikkien aikojen mestarillisimmat pitkänmatkan lentäjät, Nyctosaurus-suvun siipisaurit, joista yksi kohottautuu tässä tarkistamaan, ettei näköpiirissä ole pesärosvoja, ennen kuin ryhtyy munintapuuhiin.

Näin piirrät dinosauruksesi, osa 1

Rakkaalta vakiokommentoijaltani Okapilta voi aina odottaa joko napakkaa kritiikkiä tai hyviä ajatuksia – ja usein molempia. Tällä kertaa Okapi ehdotti että valottaisin, kuinka muinaiseläinrekonstruktioni syntyvät. Olenhan piirtänyt varmaankin satoja dinosauruksia, siipisaureja, mammutteja ja ties mitä muinaisten aikojen olentoja omaksi ilokseni, eri puolille internettiä (eniten niitä löytää DeviantArtista), ja muutaman lehtiinkin.

Maailmassa on paljonkin ihmisiä, jotka olisivat minua pätevämpiä puhumaan muinaisten eläinten eloon herättämisestä, ja jokunen heistä varmaankin lukee tämän artikkelin ja irvistelee epäpätevyydelleni. Kysymyshän oli kuitenkin siitä, kuinka minä rekonstruktioni teen. Sen voin kyllä kertoa, ja ehkäpä siitä on aiheesta kiinnostuneille iloa ja hyötyä.

Tämä artikkeli keskittyy pitkälti dinosauruksiin, koska niillä on kummallinen taipumus aina varastaa huomio. Tämä kaikki kyllä pätee muihinkin muinaiseläimiin, erityisesti niihin, joilla ei enää ole läheisiä eläviä sukulaisia.

Onttojen eläinten parissa

Missä sanallakaan mainitaan lintujen sopeutuminen siivekkääseen elämäntapaansa, kerrotaan että linnuilla on ”ontot luut”. Harvemmin pysähdytään selittämään, mitä sillä oikein tarkoitetaan, kuinka ilma oikein luiden sisään pääsee ja miten moinen on kehittynyt. Tai, että linnuilla onttoja ovat monet muutkin paikat kuin luut. Tarina onttojen luiden takana on äärimmäisen mielenkiintoinen ja kurkottaa kauas aikaan ennen dinosauruksia. Vielä harvemmin kerrotaan, ettei luiden onttous ole suinkaan linnuille ainutlaatuista. Jokaisella tämän artikkelin lukijallakin – olettaen, että olette ihmisiä – on muutamia onttoja luita.

Kuvassa on sulttaanisarvinokan (Buceros rhinoceros) kallo halkileikattuna: sisus on lähestulkoon pelkkää ilmaa. Kuva: Matt Wedel, SV-POW-blogista täältä.

Tämä artikkeli on Meten toive vuosipäivähaasteen ajalta, vaikka tuleekin pahemman kerran myöhässä.

Höyhenten odottamattoman pitkä historia

”The sight of a feather in a peacock’s tail, whenever I gaze at it, makes me sick!” uskoutui Charles Darwin ystävälleen vuonna 1860. Höyhenten monimutkainen kauneus ja välimuotojen puuttuminen tekivät niistä evoluutioteorian kehittäjän painajaisen. Höyhenten alkuperä ja evoluutio ovat pysyneet hämärän peitossa aivan viime aikoihin saakka.

Alkulintu Archaeopteryx löydettiin jo Darwinin elinaikana, mutta vaikka se valotti lintujen kehitystä dinosauruksista, höyhenten alkuperän selvitykseen siitä ei ollut apua. Alkulinnun sulkapeite oli kaikin puolin nykylintujen kaltainen. Kului yli sata vuotta ennen kuin fossiilisia höyheniä alettiin toden teolla löytää.

90-luvulta alkaen höyhenistä on äkkiä tullut paleontologian kuumimpia puheenaiheita. Vain muutama vuosi sitten villiltä arvailulta tuntuneet näkemykset ovat jo valtavirtaa, eikä kehitys näytä hidastumisen merkkejä. Fossiilisia höyheniä tunnetaan jo pienen museon täydeltä, ja höyhenten syntyaika on siirtynyt yhä kauemmaksi esihistoriaan. Uudet menetelmät ovat mahdollistaneet tutkimusta, joka vain pari vuotta sitten olisi tuntunut taikuudelta.

Tämä artikkeli on Tiinan vuosipäivähaasteen toive ja mainio tekosyy piirtää pehmeitä ja pörröisiä dinosauruksia.

Lentävät hirviöt, eli voiko linnulla ratsastaa?

Jättiläismäiset lentävät eläimet tuntuvat kiehtovan ihmisiä. Tarut, sadut ja elokuvat vielä tänä lentokoneiden aikakautenakin ovat pullollaan hirviömäisen kokoisia lintuja, lentoliskoja, lohikäärmeitä ja ties millaisia siipiveikkoja. Yhteistä niille on se, että ne ovat tarpeeksi suuria kantamaan mukanaan ihmistä. Lentävän eläimen selässä ratsastaminen on niin kiehtova ajatus, että se näyttää toistuvan kerta toisensa jälkeen tarinoissa, joita tylsä todellisuus ei pääse rajoittamaan.

Suomalainen ukkoslintu Kokko, Persian mytologian Rok-lintu ja aasialaisten tarujen lohikäärmeet ovat vain muutamia vanhoja esimerkkejä siivekkäistä jättiläisistä. Tuoreempikin kulttuuriperintömme kuhisee niitä: Harry Potterissa lennetään hevoskotkilla ja siivekkäillä hevosilla, ja Näin koulutat lohikäärmeesi-elokuvan katsoneista suurin osa varmasti haaveilee omasta lohikäärmeestä. Avatarin siivekkäät ratsut näyttävät saaneen inspiraationsa lentoliskoista ja nelisiipisestä Microraptorista (kuva: Avatar Wiki).

Todellisen maailman siivekkäät tuottavat näiden olentojen jälkeen pettymyksen. Niin sykähdyttävä näky kuin suuri lentävä lintu onkin, niistä painavimmatkaan eivät yllä kuin hieman reiluun pariinkymmeneen kiloon. Kyhmyjoutsen ja isotrappi kuuluvat lentävistä linnuista painavimpiin. Siipien kärkivälissä mitaten suurimpia lintuja ovat taitavimmat liitäjät: korppikotkat, kondorit ja albatrossit. Kondorien ja korppikotkien siipiväli yltää kolmen metrin tienoille, ja suurimpien albatrossien jopa kolmeen ja puoleen metriin. Mikään näistä liitäjistä ei kuitenkaan paina kymmentä kiloa enempää.

Vielä 70-luvulla arveltiin, että joutsenet ja trapit kumppaneineen ovat väkisinkin suurimpia mahdollisia lentäviä eläimiä. Moisia väitteitä on sen jälkeen saatu nieleskellä, sillä fossiiliaineisto on paljastanut nykyisten lintujen olevan suoranaisia kirppuja menneiden aikojen hirviöihin verrattuna.

Siipisaureja ja kehrääjälintuja

Siipisaurit (tutummin lentoliskot, Pterosauria) olivat kulta-aikanaan kutakuinkin yhtä monimuotoinen ja runsas ryhmä kuin linnut nykyään. Ja kuten lintujenkin tapauksessa, niiden joukkoon mahtuu melkoisia omituisuuksia. Kuten fossiilien kohdalla yleensä, tämän muinaisen lentävien eläinten ryhmän lajikirjosta tunnetaan vain onneton murto-osa: 110 lajia 150 miljoonan vuoden ajalta, verrattuna vaikkapa nykyhetken 10 000 lintulajiin. Silti tästäkin rajoitetusta otoksesta löytyy toinen toistaan erikoisempia muotoja.

Yksi ihmeellisimmistä ovat anurognathidit. Ne eivät ehkä ole isoja tai verenhimoisia, mutta sitäkin kiehtovampia.

Vuosi 2009 fossiileina, osa 2: ei-enää puuttuvat linkit

Vuosi 2009 oli myös välimuotofossiilien kannalta antoisaa aikaa, ja ”puuttuvia linkkejä” on taas muutama vähemmän. Tässä kohtaa voisi tietenkin huomauttaa, ettei mitään välimuotoja ole olemassakaan, vaan jokainen eläinlaji on oma, itsenäinen ja sellaisenaan valmis yksikkönsä. Se, että niistä myöhemmin kehittyy jotakin muuta, ei tarkoita että ne itsessään olisivat olleet mitenkään keskeneräisiä. Toisaalta kaikki koskaan eläneet eliöt ovat olleet välimuotoja esi-isiensä ja jälkipolvien välillä, elleivät ole sitten päätyneet sukupuuttoon.