Dinosaurusjoulu, osa 2: dinosaurukset viihtyivät Arktiksella

Sieppo-lehden numeron 6/21 takakansi vie dinosaurusten Alaskaan.

Yksi suosikkiaiheistani ovat napaseutujen dinosaurukset. Moni yhdistää dinot voimakkaasti trooppisiin ilmastoihin, huojuviin palmuihin (vaikka palmut oikeastaan kehittyivät vasta dinosaurusten ajan lopulla) ja taivaanrannassa tupruttavaan tulivuoreen. Dinosaurukset pakkassäässä rikkovat ilahduttavasti tämän kuvan. Olenkin nauttinut niiden kuvittamisesta sekä kirjaani että uusimman Sieppo-lehden takakanteen.

Hauska uusi tieto on, että monet eri dinosauruslajit elivät ympärivuotisesti ja jopa pesivät Pohjois-Alaskassa, joka liitukaudella sijaitsi jokseenkin maailman huipulla, melkein pohjoisnavalla.

Viikon tiedeuutinen: räikeiden nokikananpoikien arvoitus

Arvoituksellinen amerikannokikanaperhe. Kuva: ”Mike” Michael L. Baird / Wikimedia Commons. CC 2.0 -lisenssi.

Useimpien lintujen poikasilla on enemmän tai vähemmän ruskeankirjava suojaväri, jonka ansiosta lentokyvyttömät nuorukaiset ovat paremmassa turvassa saalistajilta.

Nokikanat eivät selvästikään ole kuulleet tästä ideasta. Niiden poikasilla on hiilenmustia ja leimuavan oransseja untuvia, punainen nokka ja kalju, punamusta päälaki. Ne näyttävät kuin pilapiirroksesta karanneilta ja ovat räikeä vastakohta tyylikkään mustavalkoisille vanhemmilleen. Miksi ihmeessä?

Kuka auttaisi ankeriasta?

Ankerias ranskalaisessa yleisöakvaariossa. Kuva: Bernard Dupont / Wikimedia Commons. CC 2.0-lisenssi.

Näin Suomen luonnon päivänä on hyvä aika heittäytyä synkäksi ja etsiä Suomen pahimmassa ahdingossa olevaa eläintä. Onko mikään suomalainen eläin vakavassa vaarassa hävitä koko maailmasta?

Saimaannorppa, norpan makeavetinen alalaji, on toki erittäin uhanalainen, eikä sitä tavata missään muualla kuin Saimaalla. Mutta Suomessa sinnittelee sellainenkin eläin, joka on uhanalaisempi kuin saimaannorppa, isopanda, norsu tai edes tiikeri. Siitä kertovat myytit ovat mielikuvituksellisia, mutteivät alkuunkaan vedä vertoja sen todellisten elintapojen kummallisuudelle. Me syömme niitä kymmenisen tonnia vuodessa. Eläimen nimi on ankerias.

Huolettomat möhkäkalat, lempeät hämähäkit ja muita eläinkunnan äitejä

Maidon ansiosta emon ja poikasen suhde on monien nisäkäslajien sosiaalisen elämän perusta. Kuva: Randi Deuro / Flickr. CC 2.0-lisenssi.

Tiesitkö, että kuplahylkeen maito on rasvaisempaa kuin kuohukerma, möhkäkala tuottaa elinaikanaan miljardeja jälkeläisiä, ja eläinkunnan uhrautuvimmat äidit ovat hämähäkkejä?

Äitienpäivän kunniaksi on hyvä tehdä katsaus erilaisiin tapoihin, joilla eläinkunnan äidit huolehtivat – tai ovat huolehtimatta – jälkeläisistään. Sekä uhrautuvia huolenpitäjiä että piittaamattomia pintaliitäjiä löytyy yllättäviltä eläinkunnan sukupuun oksilta.

Viikon pieni ihme: hedelmä ilman kukkaa

Halkileikattu viikuna. Kuva: Wikimedia Commons, public domain.

Mandariinit, omenat, rypäleet, luumut – normaalit hedelmät ovat meheviä kasvinosia, joiden sisällä piilevät kasvin siemenet. Kukat kehittyvät hedelmiksi, jos niiden pölytys onnistuu.

Mutta yksi ei kuulu joukkoon. Tuhansia vuosia hedelmänä viljelty viikuna kasvaa suoraan viikunapuun runkoon, eikä kasvilla näytä olevan lainkaan kukkia. Tosiasiassa viikunat eivät ole hedelmiä, vaan hyvin omituisia kukintoja, jotka orjuuttavat sisäsiittoisia pistiäisiä ja syövät lihaa.

Viikon pieni ihme: spermaa juovat kalat

Ne vain näyttävät viatonta naamaa.

Tutuimmatkin eläimet voivat tehdä todella kummallisia asioita aivan ihmisten nenän alla. Paljon jää huomaamatta, jos se tapahtuu tarpeeksi nopeasti ja eleettömästi. Ehkä yksi erikoisimmista ovat akvaariokaloina suosittujen monnisten lisääntymistavat.

Monnisilla hedelmöitys ei tapahdu kalojen perinteiseen tapaan ulkoisesti, muttei oikein sisäisestikään, ainakaan niin kuin se yleensä ymmärretään. Sen sijaan naaras juo sperman suoraan koiraan sukuaukosta. Miksi ja miten ihmeessä?

Viikon pieni ihme: lutikoiden väkivaltainen perhe-elämä

Keskenkasvuinen lutikka. Kuva: Piotr Naskrecki/Wikipedia.

Lutikat eli seinäluteet (Cimex lectularius) ovat harvan lempieläimiä. Öisin sänkyihin hiippailevat verenimijät ovat viime vuosina yleistyneet Suomessakin. Niistä kärsivät niin kerrostalot kuin sairaalatkin, eikä myrkyille vastustuskykyisiksi kehittyneiden ötököiden hävitys ole ollenkaan helppoa.

Yleensä vihatun eläimen elämään perehtyminen vähentää vastenmielisyyttä, mutta ei lutikan tapauksessa. Sen lisääntymistapa on nimittäin karmea jopa hyönteisten mittapuulla. Lutikoiden parittelusta käytetään englanniksi termiä traumatic insemination – traumaattinen hedelmöitys.

Viikon pieni ihme: miljoonakalojen salatut elämät

Sekametelisoppa miljoonakalan jalostettuja värimuotoja. Kuva: Alice Chaos/Flickr. CC 2.0-lisenssi.

Miljoonakala (Poecilia reticulata) on yksi maailman suosituimmista akvaariokaloista, ja monien mielestä aika tylsä otus. Tosiasiassa miljoonakala-akvaarion elämä jättää varjoonsa dramaattisimmatkin saippuaoopperat, osoittaa 20-vuotinen tutkimussarja.

Miljoonakalat eivät takuulla ole ainakaan tylsiä. Ne auttavat ystäviään, mutta myös ahdistelevat, huijaavat ja osaavat olla kaikin puolin ikäviä tyyppejä. Naaraiden ja koiraiden välillä on jo vuosimiljoonia raivonnut hienovarainen sota.

Naapurit kuin ilvekset

Ilvespari ranskalaisessa eläintarhassa. Kuva: Tambako the Jaguar / Flickr (CC 2.0-lisenssi).

”Monet eläimet elävät yksin, ja kontaktit muihin saman lajin yksilöihin rajoittuvat yleensä lyhyeen lisääntymisaikaan,” toteaa lapsena ahkerasti selaamani Koko perheen eläinkirja. Kasvoin käsityksessä, että ainakin suomalaiset petonisäkkäät (paitsi susi) ovat erakkoja, jotka kohtaavat lajitovereitaan vain lisääntyäkseen.

Lapsena ajatus harmitti minua. Olisin halunnut eläintenkin viettävän onnellisia hetkiä perheen ja ystävien kanssa. Sittemmin olen alkanut epäillä standardiselitystä muutenkin. Ovatko ilvekset ja villikissat, näädät ja saukot tosiaan erakkoja? Eivät oikeastaan, mutta totuus on kiehtovampi ja mutkikkaampi kuin osasin odottaakaan.

Hybridilaji: enemmän kuin osiensa summa

Arovisentistä ja alkuhärästä risteytyi visentti. Kuvat: National Museum and Research Center of Altamira (täältä), UNESCO (täältä) ja Valéne Aure/Wikipedia.

Äskettäinen uutinen paljasti eurooppalaisen visentin (Bison bonasus) jännittävän alkuperän. Se on jääkautisen arovisentin (Bison priscus) ja alkuhärän (Bos primigenius) risteymä. Eipä ihmekään, ettei sen esimuodoista käyviä fossiileja ole yrityksistä huolimatta löytynyt.

Uutisen yhteydessä menin eräässä Facebook-keskustelussa väittämään, että aikaisemmin tunnettiin vain yksi risteymästä syntynyt uusi nisäkäslaji, aaltojuovadelfiini (Stenella clymene). Olin tietenkin väärässä, kuten minulle pian ystävällisesti kerrottiin. Tarkempi selvittely osoitti, että nisäkäsristeymistä on syntynyt paljon muutakin: suolaa syöviä jyrsijöitä, pasifistiapinoita ja punaisia susia. Me nisäkkäät olemme ilmeisesti kokeilunhaluista väkeä.