Hölynpölyä Dinosauruspuistossa: miksi kaikuluotaavia eläimiä on, mutta telepaattisia ei?

Luin uudelleen Michael Crichtonin 90-luvun scifijännärit Dinosauruspuisto ja Kadonnut maailma. Nämä Jurassic Park -elokuvien lähdemateriaalina toimineet kirjat ovat kiinnostava sekoitus perinpohjaista taustatyötä ja täysin hatusta vedettyä hölynpölyä. Tällä lukukerralla kiinnitin huomiota lepakkoaiheiseen kohtaan, josta tuli oiva blogijutun aihe: kuinka evoluutio onnistuu luomaan monimutkaisia ominaisuuksia, jotka vaativat monta eri elintä? Ja voisiko eläimille kuvitella ominaisuuksia, jotka eivät ole sinänsä mahdottomia, mutta niitä ei silti voi kehittyä?

Nahkasiipiä kerrakseen

Blogin sadannen tuhannen kävijän kunniaksi kyselin keväällä, keitä te lukijat mahdatte olla. Lupasin arpoa kommentoijista yhden ja piirtää tämän toiveiden mukaisen eläimen. Sen teinkin, ja voittajaksi arpoutunut nimimerkki Mustavaris pyysi eläimekseen korvayökön (Plecotus auritus). Tässä se nyt on, ja alkuperäinen on postitettu Mustavariksen iloksi.

Lepakot ovat kyllä häkellyttäviä eläimiä. Ne ovat periaatteessa läheistä sukua sille nisäkkäiden sukupuun haaralle, johon kuuluvat sorkka- ja kavioeläimet, petoeläimet ja muurahaiskävyt. Ei sitä ihan päälle päin arvaisi. Lepakot ovatkin tainneet lähteä omille teilleen silloin, kun kaikki nisäkkäät näyttivät jotakuinkin päästäisiltä. Molekyylikellot ajoittavat niiden eriytymisen liitukaudelle, jonnekin 75-90 vuosimiljoonan taakse.

Lepakot olivat kaikkien aikojen neljäs eläinryhmä, joka keksi lentotaidon. Muista kolmesta linnut ja hyönteiset ovat yhä elävien kirjoissa, kun taas siipisaurit ovat kadonneet. Ilmeisesti lentotaito ei ole evoluutiolle ihan helppo temppu, mutta kerran sen saavuttaneet eläimet menestyvät: viidennes kaikista nisäkäslajeista on pelkkiä lepakoita, eli yli 1200 tunnettua lajia. Koska lepakot ovat muihin nisäkkäisiin verrattuna huonosti tunnettuja, niitä on varmasti vielä aikamoinen kokoelma löytämättäkin. Muut lentäjät eivät jää ainakaan tappiolle: lintuja on kymmenisen tuhatta lajia, ja lentäviä hyönteisiä varovaisestikin arvioiden yli miljoona.

Toisin kuin lintujen tapauksesta, lepakoiden tiestä taivaalle ei ole olemassa minkäänlaisia välimuotofossiileja. Pienet, haurasluiset metsäneläimet vaativat aivan erityiset olosuhteet säilyäkseen fossiileina, eikä sellaisia kaivuupaikkoja ole ainakaan vielä löydetty oikealta ajalta. Vanhimmatkin tunnetut lepakkofossiilit ovat selvästi lepakoita: 52 miljoonaa vuotta vanhalla Onychonycteris -lepakolla oli siipiensä sormissa enemmän kynsiä, hieman lyhyemmät etujalat ja pidemmät takajalat, mutta siihenpä erot nykysiivekkäisiin oikeastaan jäävätkin. Arvellaan, että lepakot kehittyivät jostakin pikku hyönteissyöjästä, joka liisi puusta puuhun.

Korvayököstä itsestään mainitsemisen arvoista lienee ainakin sen, että sen korvanlehdet ovat kasvaneet otsalta yhteen. Levätessään se tunkee korvat kainaloihinsa suojaan, jolloin se näyttää vähintäänkin koomiselta. Sen mainitaan olevan mestarillinen lentäjä, joka voi pörrätä lähestulkoon paikoillaan tai kierrellä ilmassa puunrunkoja saalista etsien.

Tässä vielä pari varsinaista piirrosta suunnitellessa syntynyttä luonnosta.

Nisäkästieteen päivillä

Olin viikonloppuna ihan oikeassa tieteellisessä seminaarissa: Suomen nisäkästieteellisen seuran järjestämillä Nisäkästieteen päivillä. Olihan se omalla tavallaan hienoa: paikalla olivat kaikki alan suomalaiset huiput, ja opin paljon niin nisäkkäistä kuin nisäkästutkijoista. Samalla pääsin tutustumaan Lammin biologista asemaa ympäröivään upeaan maastoon.

Tässä kerron lähinnä yksittäisiä mieleen jääneitä kokemuksia, uusia jännittäviä tiedonmurusia ja ajatuksia.